Kun nallekarkit eivät mene tasan.....

     

       Istun tuulisella merenrannalla katsellen aaltoja ja kuunnellen tuulensuhinaa puissa. 
Aurinko paistaa, ja vaikka on viileä kesäpäivä, minulla on lämmin, koska olen pukeutunut villapaitaan javillasukkiin juon kuumaa teetä ja voin koska tahansa siirtyä sisälle kotini lämpöön.

Kaikilla ei ole asiat aivan yhtä hyvin kuin minulla, tai sinulla, joka tätä nyt luet.

Tällä planeetallamme elää nyt yli 7,2 miljardia ihmistä ja koko ajan, kun tämä kirjoitukseni etenee, ihmisiä syntyy lisää, ja heitä kuolee juuri nytnyt nyt nyt....erisyistä.
Jossain soditaan koko ajan, kuollaan nälkään, ja erilaisiin sairauksiin, jotka aiheutuvat mm. puhtaan veden puutteesta ja huonosta hygieniasta - enkä nyt  puhu siitä, että dödö petti kesken treffien.

Me varsinkin täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että hanasta tulee puhdasta juomakelpoista vettä. Siitä on tullut jopa itsestäänselvyys meille, ja sitä tuhlataan suruitta - eihän se kesken lopu.......eihän????!!!!

   Kaikki on niin suhteellista, jokainen näkee hyvinvoinnin omasta vinkkelistään.

Onhan Suomessakin köyhyyttä, ja pienituloisia, esim. lapsiperheet, vanhukset, opiskelijat.....ja tilanne kiristyy jatkuvasti.
Rikkaat rikastuu, köyhät köyhtyy - Amerikan malliin.
Toiset asuvat luksuskartanoissaan, toiset parin korttelin päässä pahvilaatikoista kyhätyissä hökkeleissään.

   Ammatinvalinta kysymyskö????  Ei nyt ihan sentään.
Onhan se totta, että ihminen, varsinkin länsimaissa, voi vaikuttaa varsin pitkälle elämänsä kulkuun.
Mutta sitä emme voi valita, minne synnymme.

    Mitä ihminen oikeasti tarvitsee elääkseen??? Siis OIKEASTI??????

    Meillä kaikilla ihmisillä on ne samat perustarpeet, mahdollisuudet niiden toteuttamiseen vaihtelevat suuresti. Ja tässä syntyy nyt se epäoikeudenmukaisuus ja eriarvoisuus, ja kun puhuin siitä, että emme voi valita minne synnymme.

Me kaikki tarvitsemme ravintoa ja puhdasta vettä elääkseemme, me tarvitsemme suojaa ja vaatetusta selviytyäksemme.
Me tarvitsemme tuntea olomme turvalliseksi, olla turvassa erilaisilta vaaroilta, jotka uhkaavat meidän ja läheistemme henkeä.

Minä olen siinä määrin onnekas, että minulla nuo elämään vaadittavat peruspalikat ovat kunnossa, ja sitä en todellakaan pidä itsestäänselvyytenä, vaan tiedän olevani onnekas, ja olen kiitollinen.

      Asun vaatimattomasti, ja vietän jossain määrin jopa askeettista elämää, kulutan hyvin vähän.
Olen varmaan - ainakin kokoomuksen mielestä, aika hyödytön ihminen, koska en ole tarpeeksi tuottava tälle yhteiskunnalle, joskaan en myös elä sen siivellä, sen kustannuksella.
Materia ei merkitse minulle mitään, ja arvostan vapautta ja aikaani enemmän kuin oravanpyörässä juoksemista ja uran luomista.
Olen aina ollut pienituloisissa töissä, pienipalkkaisilla aloilla - ja tehnyt paljon myös erilaisia vapaaehtoistöitä. Usein on ollut tiukkaa, mut jotenkin sitä on vaan menty eteenpäin. En minä kadehdi ihmisiä, joilla on suuret tulot, isot talot ja hienot autot - johan minä sen sanoin,että materia ei merkitse minulle mitään.

  Minulla on vähän, mutta kuitenkin niin paljon - jopa liikaa.
Koen, että jopa tämä 12,5 neliön kokoinen kotinikin on liian suuri, ja senkin ylläpito tuntuu välillä raskaalta.
Minulla on 14" televisio ja pari hyllyllistä vaatteita, ja nekin tuntuvat tarpeettomilta.

  Ehkä minulla on asiat " liian hyvin " kun koentarvetta valittaa.
En minä valita, minä pohdin, jakuten jo aiemmin mainitsin, en ota mitään itsestäänselvyytenä.
Olen kulkenut piitkän ja kuoppaisen tien tullakseni tähän hetkeen, mitään en ole saanut ilmaiseksi.

    Tämä valtio ja yksittäiset ihmiset ovat yrittäneet koko aikuisikäni muokata minua elämään yleisten normien mukaan.
Tämä näennäis -demokraattinen hyvinvointivaltio ( vai liekö pahoinvointivaltio nykyään),kun ei siedä sitä, että joku voi kulkea omia polkujaan.
Minä olen jokatapauksessa oman elämäni herra, ja niin kauan, kun minä noudatan lakeja enkä vahingoita ketään, on minulla oikeus tehdä, mitä haluan.

   Mutta minulla on unelma - ja se unelma on elää vapaana " materiasta ", vapaana liikkua,vapaana tutkia ja kulkea.
Ja minulle riittää vähempikin, kuin mitä minulla nyt on.
Minulle riittää se omaisuus, mikä mahtuu kahteen pyörälaukkuuni..teltta, makuupussi, uskollinen polkupyöräni.
Minä voin tehdä vapaaehtoistyötä ruokaa ja asumusta vastaan.
Minä voin poimia mansikoita ansaitaakseni muutaman euron, kun tarvitsen ostaa itse ruokani tai siirtyä välillä julkisia kulkuneuvoja käyttäen paikasta A paikkaan B.
Minä en oikeasti tarvitse mitään muuta.

 En minä halua " normiasuntoa ", sen pitäminen vaatii melkolailla rahaa, ja se taas vaatii melko pysyvää työtä. Ja ne molemmat sitovat minut paikalleen, luoden ne näkymättömät kalterit, tehden elämästäni vankilan, jonne hiljaa kuihtuisin.

   Minä olen onnellinen, kun saan liikkua vapaana tuulen lailla.
Juuri nyt minä nautin saariston lumosta, merestä, myrskytuulista, ja teen sen vielä toistaiseksi kotoani käsin.
Olentavannut ihania ihmisiä, opin koko ajan enemmän kieltä, enemmän elämästä saaristossa.
Käyn osa-aika töissä, maksan kiltisti veroja.

   Mutta kun syksy koittaa....kun lehdet vaihtavat väriä japutoavat hiljalleen maahan, silloin minä pakkaan laukkuni, muutan maisemia - koskasydän sanoo niin.

En päivääkään vaihtaisi pois......

           

          Tämä on taas niitä päiviä - niitä hyviä päiviä - niitä päiviä, kun haluan olla juuri siellä, missä sillä hetkellä olen, haikailematta minnekään muualle.
Onneksi näitä levollisuuden ja hyvän mielen päiviä mahtuu täällä saarella ollessa enemmän kuin niitä päiviä, jolloin haluisin vaan lähteä ja kovaa, katsomatta taakseni.

Auringonpaistetta, lämpöä, kahvia & pannukakkua, ystävällisiä ihmisiä, suloisia koiranpentuja....
ja se kiireettömyys, se verkkainen elämänrytmi, se imee mukaansa, ja siihen on suloista hypätä mukaan - kuin pumpuliselle pilvelle kellumaan.....

   Piknikki kalliolla, kirja, raikasta juotavaa, naposteltavaa...mitä muuta voi kaivatakaan tällaiselle päivälle enää?!

Aika pian katse kuitenkin harhautuu edessä avautuvaan huikeaan maisemaan - siniseen mereen, joka tuntuu myöskin olevan varsin leppoisella tuulella tänään. Taivaalla ajelehtii muutama pilvenhattara, ei niilläkään tunnu kiirettä olevan minnekään, kohteliaasti kuitenkin siirtävät itsensä auringon tieltä ja antavat sen valon ja lämmön hohtaa esteettä kalliolla lepäilevälle pienelle ihmiselle.

  Lokit pistävät parastaan, ja niillä on asiaa, paljonkin asiaa...keskenään kisailevat ja haastelevat lentonäytöstensä lomassa . Kauempana ulapalla keinuu aaltojen tuudituksessa ylväs joutsenpari, katselevat nekin lokkien mekkalointia ja sukellustemppuja, hieman huvittuneina, mutta hyväntahtoisina.

Käyn vatsalleni ja seuraan muurahaisten touhuja kivetyksellä - niitä ei ole kyllä verkkaiseksi sanominen, tomeria pieniä olentoja..hämmästykseni en edes pelästy näkökenttääni ilmestyvää hämähäkkiä, vaan jopa tämän eläimen puuhastelu herättää minussa uteliaisuutta...siinä se menee...ja jalkoja riittää...huolehtien vaan omista asioistaan, eläen omaa pientä hämähäkin keskiviikkoa...

  Maailma on täynnä hienoja kauniita asioita - osa suuren suuria, mutta myös niin valtavan paljon niitä pienen pieniä.
Ja juuri ne pienet asiat ovat nitä ,jotka usein jää huomaamatta, joitaei näe, ellei oikeasti malta pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan.

   Miten taivas voikaan olla juuri tänään niin käsittämättömän sininen? Miten meren aallot voivatkaan kuullostaa niin rauhoittavilta juuri tänään? Miten ilma onkaan niin raikas hengittää, ja miten kallio voikaan lämmittää niin ihanasti paljaita varpaitani juuri tänään?

    Aistit nauttivat tästä kaikesta, koska mitään ei ole liikaa, kaikkea on juuri sopivasti ja oikeassa mittasuhteessa - mitkään ympärillä olevat värit tai tuoksut tai äänet eivät toimi negatiivisena ärsykkeenä väsyttäen mieltä, vaan ne stimuloivat positiivisesti luoden tämän näkymättömän auran ympärilleni, joka saa minut loistamaan ja väräjämään elämäniloa ja onnea.

     Ajan kulu katoaa, on vain tämä hetki, tämä paikka, tämä tunne - kun keho vaipuu syvään rentoutustilaan, kun kuulee sydämensä lyönnit, melkein tuntee kuinka veri kohisee suonissa....ja siinä auringon silitellessä minua lempeästi,tunnen kuinka hymy leviää...se lähtee sieltä ,mistä elämänjano kumpuaa, syvältä sydämestä, kapuaa huulille, ja sitten livahtaa silmäkulmaan luoden pilkkeen, luoden riemun...

...elämä on!!!!