Just a simple girl living a simple life....

           Tänään taas niin ihana päivä - pieniä yksinkertaisia asioita, jotka ovat tehneet minulle niin hyvän mielen ja saanut hymyn huulilleni.
Kiireetön aamu, niitä rakastan, ja vaalin - kun saa rauhassa villasukat jalassa sytyttää kynttilän ja alkaa keittelemään kahvia ja nauttia sitten aamiaisesta ja kahvista ilman kellon tuijotusta.

 Ja kun sitten avaa kodin oven ,ja sinua ottaa vastaan uuteen päivään kaunis ja valloittava auringonpaiste - syleilee sinua lempeästi ja toivottaa sinulle mukavaa päivää - ja sellainenhan se taas on.
   Kävelen metsässä nauttien jokaisella solullani siitä kauneudesta, ja syvästä rauhasta, jonka siellä tunnen ympärilläni - kaikella siellä on oma paikkansa ja tarkoituksensa - ja minä olen siellä nöyränä, kävelen hiljaa polulla, metsän eläinten kotona.
Ja se metsän tuoksu, se on jotain sellaista, jota ei voi kuvailla mitenkään, koska se ei tekisi sille lainkaan oikeutta.
Männyn runkoa pitkin kipittävä orava, joka pysähtyy hetkeksi katsomaan minua kauniilla silmillään - päättää sitten hetken mielijohteesta näyttää pari temppuaan taiteillen pitkin puunrunkoa ketterästi,j a saaden minut hymyilemään entistäkin leveämmin.
   Ja kun palaan kotiin, miten ihanaa onkaan taas kietoutua shaaliin, juoda kupponen teetä ja antaa katseen karata jonnekin kaukaisuuteen...taivas on kirkkaan sininen, pitkien sateisten päivien jälkeen suorastaan kesäisen sininen.

    Olen niin onnellinen, ja niin nöyrä ,kun saan olla terve, iloita näistä kaikista pienistä kauniista asioista, jotka tekevät jokaisesta päivästä ainutlaatuisen.
 Saan nähdä, kuulla, kokea, tuntea, haistaa....elää joka sydämen lyönnin voimakkaasti.

   Olen vain pieni tyttö suuressa maailmassa, äärettömässä maailmankaikkeudessa...kuin pieni tähti valtavalla avaruuden kannella, mutta loistaen kirkkaasti valoa ja lämpöä.
Voisin hyvinkin tuntea oloni mitättömäksi, jopa tarpeettomaksi, mutta miksi niin tekisin, siillä myös minulla on täällä oma paikkani.

   En minä vaadi mitään ihmeitä, en haali rikkauksia, en kultaa tai mammonaa. Oman rakkaan kodin turva, rakkaat lapseni, läheiset ystäväni, ja terveys, mitä muuta voi ihminen elämältään haluta edes - minullahan on jo kaikki.
Kaikessa hiljaisuudessa olen vaeltanut polullani, ja kun olen luullut siltä eksyväni, niin suojelusenkelini ovat johdattaneet minut oikealle tielle - sille omalle tielle.
Ei ole minulla paljon omaisuutta, ei titteleitä, mutta en niitä haluakaan.
Minulla ei myöskään ole kiire, minulla on rikkaus - aikaa. Kalenterit eivät ole täyteen buukattuja, ei tarvitse juosta kilpaa kellon kanssa....voin elää hetkessä, nauttien siitä - ja jäädä viipyilemään siihen..tuokiokuvaan, sielunmaisemiin....

     Minä en vaadi muilta mitään, annan jokaisen elää tavallaan, ja toivon sitä samaa kohtelua itsellenikin.
Ja kun sitten otan kontaktia ihmiseen, se on avointa, suoraa, konstailematonta- ei pelejä eikä taktikointia, ei taka-ajatuksia- lämmin katsekontakti ja rehellinen aito hymy - sydämestä.
" Innocent until proven quilty " asenne, eli: " Hei, olen Mari, kuka sinä olet? tiemme ovat jostain syystä hetkeksi kohdanneet, en halua sinulle mitään pahaa, ethän sinäkään halua minulle mitään ikävää? "

     Matkustan elämässäni etana-linjalla, hissunkissun, että ehdin kuulla lintujen laulun ja nähdä perhosten kirmailevan pellon laidan kukkasissa.
Repussani on vähän eväitä, taskussani vain muutama kolikko - mutta suuri sydän, ja avoin mieli....

--I am just a simple girl living simple life, life is a journey, and I will take my time to cherish every moment of it..

Elämän jano - voimakas selviytymisvietti...mistä se kumpuaa??

                 Olet varmaan joskus edes kokenut sen tunteen, kun joku hyvin lähellesi tuleva ihminen saa sinut perääntymään?? Ei paljon, ei välttämättä edes kovin huomattavasti, ehkä vain hivenen - mutta kuitenkin.
Saatat varovaisesti silmilläsi hakea paikkaa, jonne vetäytyä, tai paeta kokonaan paikalta - etsiä ulospääsytietä?
Kämmenesi saattavat hieman hiota, sydämesi lyö ehkä hivenen kiivaammin, ja hengityskin tihenee vähän - tunnet koko kehossasi pientä jännittymisen tunnetta - epämukavuutta.

   Tuo on ikävä olotila, jopa ahdistava, mutta käynyt minullekin - useammankin kerran elämäni aikana.
Minä olen aina elänyt tunteella ja sydämellä, ja tavallista enemmän luottanut aisteihini, ja kuunnellut vaistojani.
Välillä yritin niitä vähän hillitäkin, mutta havaitsin sen erittäin huonoksi siirroksi, sillä nuo ensimmäiset vaistot, jotka kehosi sinulle antaa, jo ennekuin itse niitä tiedostatkaan, saattavat joko pelastaa henkesi tai asettaa sinut alttiiksi hengenvaaraan.

    Kun ikää on tullut lisää, itseluottamus kasvanut, ja kun on oppinut kuuntelemaan itseään ja tuntee itseään koko ajan paremmin ja syvemmin, on myös entistäkin herkempi ja rohkeampi käyttämään näitä aisteja ja kuuntelemaan sitä vaistoa.

  Meillä jokaisella on oikeus tuntea olomme turvalliseksi, ja meillä on oikeus puolustaa itseämme, ja suojella itseämme - niin fyysisiltä uhkilta kuin myös henkisiltäkin.

 On aivan normaalia, että yksinäisenä naisihmisenä ei välttämättä kannata yöllä oikaista pimeän puiston halki, tai laskea sisään kotiinsa tuiki tuntematonta ihmistä.
On aivan normaalia, että kotona on palohälytin, ja sammutuslakana, ja käyttää pyöräilykypärää pyöräillessään ja turvavyötä autossa ( tai ainakin näin pitäisi toimia).

   Miksi sitten laskemme elämäämme ihmisiä ,jotka vahingoittavat meitä  ja loukkaavat, väheksyvät meitä ja haluavat rikkoa itseluottamuksemme ja murskata unelmamme?
Miksi emme luota siihen sisäiseen hälytysjärjestelmäämme, joka meille on annettu? Miksi vaimennamme sen äänen?
Kuinka paljon on paljon? Milloin saa sanoa,että nyt riittää - jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään.
Miksi siedämme usein pitkäänkin henkistä väkivaltaa tai ilkeilyä, kun emme siedä fyysistäkään väkivaltaa?

   Eikö muka ole oikeutta poistaa sellaista ihmistä elämästään, ja pyytää - tai vaatia, häntä myös pysymään poissa, jos hän saa aikaan vaan surua, mielipahaa, ahdistusta?
Kyllä itsesuojeluvaiston pitäisi toimia myös henkisen kiusanteon suhteen...ei sellaista tarvitse sietää.

  Meillä jokaisella on oikeus onneen, ja kukin sen onnen määrittelee itse, mikä onnelliseksi tekee. Mutta kellään - ei kellään, ole oikeutta puuttua elämääsi, tai sanella sinulle, miten tulee elää - niin kauan kun ei riko lakia ja vahingoita ketään, jokaisella on oikeus kulkea polkuaan ja elää itsensä näköistä elämää.
Ei ole pakko avata ovea ja ottaa avosyliin vastaan ihmistä, tai ihmisiä, jotka kävelevät ylitsesi, kritisoivat kaikkea ja haluavat musertaa sinut. Sinulla on oikeus näitä tapauksia varten rakentaa muurit, tehdä suojavallit, laittaa sydämelle kypärä, ja pyytää heitä poistumaan.

   Elämä - se merkitsee meille kaikille niin paljon, eri asioita, ja kuolemaankin suhtaudumme kaikki eri tavoin.
En minä kuolemaa pelkää. Mutta niin kauan, kun tarkoitukseni on täällä elon poluilla kulkea samoillen tästä matkasta nauttien ja seikkailusta hurmioituen, minulla on myös oikeus kulkea se omin jaloin, ja onnellisena - ja ympäröidä itseni ihmisillä, jotka hyväksyvät minut tällaisenaan kuin olen - ja rakastavat minua tällaisena - elämän virta syöksähtelee verisuonissani kohisten, elämän jano saa minut jatkamaan, ja liekki palaa sydämessä - sitä älköön kukaan sammuttako, se sammuu, kun aika on...

   Rakkaudella: Mari


       

Sydämen kaipuu - sielunmaisemiin.....

     Koti on siellä ,missä sydän on - vanha sanonta, klassikko - mutta ei millään lailla kulunut, vaan täyttä totta, jokainen sana.
Kun oikeasti purkaa tuon lauseen atomeiksi, siellä piilee syvä sanoma - ei ne seinät siinä ympärillä, tai ne huonekalut, eikä mikään muukaan, jota voi fyysisesti koskettaa, tee kodista kotia - ne tekee vaan asunnon elettävämmäksi, ja jokainen omalla kohdallaan omia tarpeitaan miellyttäväksi.
Mutta KOTI - koti on tila, sydämen tila, ja se ei löydy mistään materiasta, vaan syvältä sinusta itsestäsi.

    Luoja paratkoon ,miten lukuisissa eri paikoissa olen asunutkaan, kotimaassa ja muilla mailla vierahilla - maalla ja kaupungeissa...etsin ja etsin, kuljeskelin välillä jopa päämäärättömästi, kunnes kolahti - ja kovaa...

..se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja se tuntui niin hyvältä - muistan vieläkin ensi kohtaamisen oman henkisen kotini kanssa, ensi käyntini siellä.

    Pieni saari - kallioinen, kaunis, karukin....ei mitään turhaa, luonnon läheisyyden aisti joka puolella.
Vaikka en itse olekaan hirveän hengellinen ihminen, niin tunsin jotain taivaallista rauhaa siellä....lumottu saari, satujen saari.....

  Sinne on joka kerta niin hyvä mennä, sitä odottaa sydän pakahtuen kun lautta osuu rantaan ja saa ottaa ensimmäiset askeleet punertavalla maaperällä.
Sinne kaipaa aina, kun siellä ei ole.
Ja kun sieltä joutuu lähtemään, niin joka kerta suolaisen meriveden lisäksi saa maistaa omia suolaisia kaipuun kyyneliään...

    Minä uskon voimakkaasti siihen,että meillä jokaisella on henkinen koti, tällainen paikka, jossa tunnet olevasi jotenkin vapaampi ja enemmän turvassa kuin missään muualla, jossa ilma on raikkaampi hengittää...

   Minä kaipaan omaa satujen saartani,niitä kallioita, joilla istuin tuntikausia kuunnellen luonto - äidin tarinoita, asitien joka solullani voimakkaasti kaiken, mitä tapahtui..antauduin täysin aistieni valtaan, pelottomana - se oli niiin vapauttavaa.

   Tuuli tuiversi hiuksiani, ja linnut kaartelivat pääni yläpuolella - aika pysähtyi - äidin läsnäolo oli käsinkosketeltavissa.

  Ja samalla kun tuuli soitti huiluaan puiden oksilta kaikuen, äitini kuiskasi minulle: "Juhli elämää lapseni, se on paras tapa muistaa minua - ole onnellinen, hymyile ja juhli elämää."

  Ja niin minä teenkin - ja kun sade rummuttaa kotini kattoa, ja pisarat laskettelevat liukumäkeä pitkin ikkunaruutua, sydämeni hakkaa voimakkaana elämän rumpuja - ajatukseni karkaavat saarelleni, ja minä - minä lähden sinne myöskin - sillä siellä on minun kotini - missä sydän on, ja missä sieluni lepää - ja äitini lämmin voima koskettaa minua kaikkein voimakkaimmin.

Puutostila, johon ei löydy tablettia vitamiinihyllyltä......

       Aika ajoin, silloin tällöin, joskus, salakavalasti, se hiipii sisuksiin - suorastaan ryömii sinne - suoraan ihon alle.
Joskus sitä osaa odottaa, toisinaan se yllättää täysin.
Se on aika pelottavaakin - tavallaan, koska se tila tekee herkäksi, haavoittuvaksi, hauraaksi.
Siihen ei löydy lääkettä, tai vitamiineja, vaikka puutostilasta nytkin kyse - halipulasta!!!!!

  Kyllä ,luit aivan oikein, tämä puutostila on halipula - enkä minä ainakaan ole vielä kaupan hyllyltä siihen puutostilaan apua löytänyt.
Toki halaan poikaani, hän on jo vauvasta asti tottunut siihen, että meillä halataan paljon ja osoitetaan avoimesti tunteet.
Halaan myös ystäviäni, aina kun kohdalle osuvat.
Siitäkin huolimatta koen olevani halausten osalta kovasti pakkasen puolella.

 Eikä tämä ole mielestäni pelkästään sinkkuuden " vaiva".
Rohkenen väittää, että me täällä kylmässä Pohjolassa halaamme aivan liian vähän toinen toisiamme.
Pelkäämmekö kosketusta, läheisyyttä, lämpöä?
Emmekö osaa, vai emmekö uskalla halata, näyttää tunteitamme?

   Ja nyt minä nimenomaan puhun sellaisesta halaamisesta, jossa ei ole mitään taka-ajatuksia, ei mitään seksuaalista värinää, vaan puhtaasti lämmin halaus.

Jotenkin minusta tuntuu,että tänä aikana, kun seksiä tursuu ovista ja ikkunoista ja sillä mainostetaan ja myydään kaikkea, että ihmiset ovat melkein auliimpia viettämään hekumallisia kiihkeitä öitä jonkun jopa lähes vieraan kanssa, kuin kiertää käsivartensa toisen ympärille ja rutistaa pitkään, lempeästi.

     Minä nimenomaan kaipaan tuota jälkimmäistä kontaktia, ja tunnetta.
Minä - itsenäinen, paljon omissa oloissani viihtyvä omia polkujani tallaava sinkkunainen, eronnut,ja karannut(ei sentään), KAIPAAN HALAUSTA!!!!!
Ja sen uskallan tunnustaakin tässä, se ei ole heikkoutta, vaan se on vahvuutta. Mutta se tekee myös hauraaksi, olla avoin, avata sydämensä ja sanoa: Minä Mari, kaipaan käsivarsia ympärilleni.

   Minä olen haaveillut, koskaan en ole sellaista vielä kokenut, sellaisesta halauksesta, jossa saan voimakkaat käsivarret ympärilleni ja saan kietoa omat käteni hänen ympärilleen, ja seisomme siinä toisiamme halaten, liikkumatta, minuutteja....ei sanoja, ei mitään mauttomia persauksista puristeluja, vaan lämmin voimaannuttava piiiiiitkä halaus......sellaisesta minä olen haaveillut.....
..ja joskus, kun illalla nukkumaan menen ja otan Tikrun viereeni, kaipaan sitä, että saisin käpertyä kainaloon...kuulla sydämenlyönnit ja tasaisen hengityksen(mielummin ei kuorsausta, sillä minähän en kuorsaa, minä korkeintaan kehrään..:) )
Minä kaipaan unikäpälää - sitä, kun saan painaa osan kasvoistani toisen kämmentä vasten, se tuntuu uskomattoman hyvältä.

     MUTTA - sitten herään haaveistani, ja se kaipauskin menee ohi, koska tiedän,mikä noiden hinta on.
Ne taka-ajatukset, vaatimukset muustakin kuin nukkumisesta lähekkäin, na se, kun alkaa ne tarpeet ruveta muokkaamaan minua - miltä näytän, miten asun, miten elän, luonteenpiirteeni.....ei hyväksytä sellaisena kun olen, vaan yritetään muovata toisenlaiseksi....

Näin on ihan hyvä, vaikka välillä kyyhöttääkin vuoteen nurkassa kuin pieni siipirikko lintu....mutta ennen pitkää sekin paranee ja kohoaa siivilleen - ja nousee kohti taivaita, lentämään tuulen lailla...

     Kokonaisvaltaisesti silti uskon, että meille kaikille tekisi hyvää, jos meitä halattaisiin vähän useammin - ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Eikä siitä kukaan rikki mene, tuntoaistimme on erittäin vahva - ja kosketuksen merkitystä ei voi vähätellä - se jää ihon muistiin.

     Joten, kun tässä olen avannut itseni ja antanut taas mahdollisuuden jollekin ampua nuolella haarniskani läpi siitä kohdasta, missä on se aukko, ja satuttaa, haluan siitäkin riskistä huolimatta tuoda tämän teille, koska toivoisin, että alkaisimme olemaan läsnä - ja osoittamaan sen.
Tämän koko ajan kylmenevän ja raaistuvan yhteiskuntamme pyörteissä me tarvitsemme hyvää ja kaunista, pehmeitä kosketuksia, lempeää hymyä, voimaannuttavia halauksia...

 lämmöllä: Mari

Lasi puoliksi tyhjä vai täysi - olemmeko me suomalaiset " perus-valittajia"?

            Onko se todella niin, että kel onni on, se onnen kätkeköön? Emmekö me muka oikeasti kestä sitä, että jollakin on hyvä olla ja hän on onnellinen??
Emmekö me kestä katsoa, kun joku hymyilee tai nauraa, ja on aidosti iloinen???
Emmekö siedä hyviä uutisia, kauniita asioita? 
Miksi haluamme väkisin murskata tai latistaa jonkun ihmisen, jos hän uskaltaa olla onnellinen ja positiivinen?
Pitääkö meidän kaikkien kulkea hartiat lytyssä, maahan katdsoen, naama mutrussa?


           Onko lasi puoliksi tyhjä, vai puoliksi täysi?
Minun lasini on puoliksi täysi - aina ei ollut niin, mutta enimmäkseen kyllä.
  Miksi minä nyt aloin tällaisista puhumaan??
Siitä yksinkertaisesta syystä, että tasaisin väliajoin tämä aihe tulee esille, tavalla tai toisella - joko suoraan omassa elämässäni tai sitten sivustaseuraajana.


        Onhan se toki ollut kautta aikojen tiedossa, että olemme varsin kateellista kansaa. Jos itsellä menee huonosti, niin naapurillakin on mentävä huonosti.
Jos itsellä on huono päivä, on huolehdittava siitä,ettei naapurillakaan saa olla hyvä päivä.
Ja auta varjele, jos erehdyt hymyilemään - siitä ei hyvä heilu!!!

    Hymy - niin pieni asia, ei maksa mitään ja ei lopu kesken, mutta sen hymyn vastaanottajan päivä saattaa jopa pelastua.
Toki voi käydä niinkin, että jos satut hymyilemään jollekin perus-hapatukselle, hän ottaa sen veetuiluna, tai korkeintaan ihmettelee, että mitähän nappeja toikin on popsinut.

    On aivan itsestään selvää, että aina ei voi kellään olla hyvä päivä, ei edes perus - positiivisella ihmisellä. Ja sekin on ihan luonnollista ja ookoo, ei ihan koko ajan tarvitse ollakaan suu messingillä.
Mutta nyt otankin esiin sanan, jota erittäin moni ihminen karsastaa, ja saa hermostumaan, nimittäin asenteen.

    Kaikki tunteet kuuluvat osaksi tätä elämää: ilo ja suru, kyyneleet, kiukku...ja siksi tämä elämä onkin niin ainutlaatuinen.
Meidän eteemme heitetään haasteita, pieniä ja suuria, välillä ne tuntuu ylitsepääsemättömiltä vuorilta.
Mutta minä uskon vahvasti kohtaloon, joskin siihenkin voi jossain määrin vaikuttaa omilla valinnoillaan.

    Silloin kun kuitenkin eteen viskaistaan se valtaisa vuori, jonka yli ei tuntuisi olevan pääsyä millään, on aika miettiä vuoren juurella: onko lasini puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi??
Myös niiden äärimmäisten vaikeuksien edessä voimme oikeasti vaikuttaa kohtaloomme omalla asenteellamme tätä haastetta kohtaan.
Voimme heittää hanskat nurkkaan, jäädä tuleen makaamaan ja hokemaan että tästä en yli pääse, tämä ei voi onnistua.
    Voimme ottaa hieman aikalisää, etäisyyttä, kerätä voimia,ja alkaa miettimään reittiä sen vuoren päihittämiseksi: yli, ali, kiertoteitse ohi.....mikä nyt itsestään parhaalta tuntuu.
    Voi ottaa voimiensa mukaan oman lähestymistapansa....helpompi reitti on sekin ihan hyvä, kiertää vähän laakson kautta, kulku on vähän helpompaa, mutta tavoite on sama.
Voi myös lähteä kiipeämään vuoren yli, kääriä hihat ja todella ottaa niskalenkki tästä haasteesta - tehdä se vaikeamman kautta - mutta huipulla on maisemat henkeäsalpaavat ja olo myöskin kuin voittajalla - tästäkin haasteesta selvisin, ja elän ja hengitän - sydämessä se ikuisesti lepattava elämän liekki.

        Minun pointtini tälle liene se, että se asenne kyllä ratkaisee.
Itse jaksan paremmin ainakin, kun kohtaan jokaisen päivän odottaen mitä se tuo tullesaan, avoimin mielin ja hymy huulilla.
Minä en aio jatkossakaan kulkea nenä maata kohti tai suu mutrussa, ainakaan sen takia, että siitä tulisi muille parempi olo, koska he eivät kestä iloisia ihmisiä ympärillään.
Minä aion jatkossakin kujeilla, leikkiä piilosta, hyppiä lehtikasoissa, tehdä lumienkeleitä, ja ottaa tämä minulle suotu elämä vastaan suurena seikkailuna.
  Toki on aika kyyneltenkin, enkä niitäkään pelkää näyttää. Mutta jokaisessa synkimmässäkin pilvessä on se oma kultareunuksensa, kun sitä osaa vain oikein katsoa.

    Valoisaa syyspäivää kaikille,
lämmöllä: Mari

Elämä on - tässä ja nyt

    Ei tämä ole tapahtunut mitenkään tietoisesti, tarkoituksella....se on hiipinyt hiljaa, mukana elämän virran - muovannut minua kuin voimakkaat meren tyrskyt muovaavat vuosisatoja pienten saarten kallioita - niin on elämäkin muovannut minua - pientä kulkijaa....sellaiseksi kuin nyt olen, rauhallisempi, seesteisempi.

       Jos saisin nyt kirjoittaa kirjeen minulle ja antaa sen Marille, joka on 20 vuotta minua nuorempi, mitä siihen kirjoittaisin? Mitä kertoisin hänelle??
Antaisinko kenties neuvoja? Varottaisinko jostain?
Vai antaisinko hänenkin rauhassa kokea elämän juuri sellaisena, kun se hänen eteensä milloinkin ilmestyy - ja näin hän saisi itse kokemansa kautta oppia, elää ,ja aistia....


        Minä olen rauhoittunut, huomattavasti, se on silmiin pistävää. Ei ole tarvis hötkyillä sinne tänne tonne, ei ole tarvis miellyttää ketään ( joskaan en ole sitä koskaan,edes nuorempanana niin hirveästi tehnyt), on hyvä olo ja rauhallinen mieli.
Maailma ei katoa kartalta, vaikka en kiidäkään paikasta toiseen tuli persausten alla, hakemassa elämyksiä ja kokemuksia lähes epätoivoisesti - kyllä ne Alpit sieltä löytyy, samoin Costa Rican sademetsät jne....
Eikä minun tarvitse lähteä erityisesti yhtään minnekään vaan elämyksiä hakemaan, sen kun vaan heittäydyn virran vietäväksi aistit auki ja olen valppaana - ja elän..tässä ja nyt...elämyksiä ovat ne pienetkin hetket - jopa ne,joita aiemmin karsastin.

   Vihasin syksyjä, menin aivan lukkoon ja minusta tuli sietämättömän kärttyinen ja inhottava ihminen - ja totesin vaan oilevani kesän lapsi ja se riitti syyksi olla ikävä mörkö...
Kävelin tänään kauppaan oikein kunnon syyssateessa, kengät märkänä ja hiukset joka ilman suuntaan kuin linnun pesä - ja minua ei haitannut pätkän vertaa mitä kukaan ajattelin luonnon muovaamasta habituksestani - puhumattakaan sateesta.
Kun tarvoin kotia kohti, ja sade piiskasi takin huppua, niin hymyilin - oli harmaata, märkää, mutta minä hymyilin - ja oi miten hyvältä ja vapauttavalta se tuntuikaan.

     Nytkin kirjoittaessani tätä blogia tänään,  vesi ropisee katolla ja pisarat valuvat valtoimenaan pinillä ikkunaruuduillani....kodin turvassa palaa kynttilä,ja kahvi tuoksuu....lampaantaljalla on kiva kölliä ja antaa ajsatusten kulkea sinne, minne ne ovat halukkaita menemään - mitä niitäkään väkisin kahlitsemaan - saavat kulkea tuulen lailla, kuten tämä luonnonlapsikin.

     Kesyttämätön, omia polkujaan kulkeva yksi kansalainen miljardien joukossa....pieni, miniatyyrinen osa koko tässä valtavassa maailmankaikkeudessa - kun nostaa katseensa illala ylös tähtiin ja avaruuteen, tuntee olonsa pieneksi.
Kun istuu kalliolla ja katsoo tyrskyjen paiskautumista rantakalioihin, tuntee itsensä nöyräksi.
Mutta silloinkaan en tunne itseäni yksinäiseksi - tai eksyneeksi - olen juuri siellä,missä minun kuuluukin olla, ja juuri oikeaan aikaan.

 Kaikella on elämässä tarkoituksensa. Joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa, ihan kaikkeen emme.
Siloinkin, kun elämä heittää meille haasteita, voimme valita, miten niihin suhtaudumme, ja millä asenteella.
Olen valinnut valon, ilon ja positiivisuuden - se on kannatellut minua pinnalla jo yli 43 vuotta, pahoissakin aallokoissa - ja samalla asenteella jatkan nyt - niin kauan kun saan täällä taivaltaa.
Omia polkujani hiljaa kulkien, elämän maisemia ihaillen..

    Antaa hyvän kiertää , ja kaikkien kukkien kukkia