Onko se todella niin, että kel onni on, se onnen kätkeköön? Emmekö me muka oikeasti kestä sitä, että jollakin on hyvä olla ja hän on onnellinen??
Emmekö me kestä katsoa, kun joku hymyilee tai nauraa, ja on aidosti iloinen???
Emmekö siedä hyviä uutisia, kauniita asioita?
Miksi haluamme väkisin murskata tai latistaa jonkun ihmisen, jos hän uskaltaa olla onnellinen ja positiivinen?
Pitääkö meidän kaikkien kulkea hartiat lytyssä, maahan katdsoen, naama mutrussa?
Onko lasi puoliksi tyhjä, vai puoliksi täysi?
Minun lasini on puoliksi täysi - aina ei ollut niin, mutta enimmäkseen kyllä.
Miksi minä nyt aloin tällaisista puhumaan??
Siitä yksinkertaisesta syystä, että tasaisin väliajoin tämä aihe tulee esille, tavalla tai toisella - joko suoraan omassa elämässäni tai sitten sivustaseuraajana.
Onhan se toki ollut kautta aikojen tiedossa, että olemme varsin kateellista kansaa. Jos itsellä menee huonosti, niin naapurillakin on mentävä huonosti.
Jos itsellä on huono päivä, on huolehdittava siitä,ettei naapurillakaan saa olla hyvä päivä.
Ja auta varjele, jos erehdyt hymyilemään - siitä ei hyvä heilu!!!
Hymy - niin pieni asia, ei maksa mitään ja ei lopu kesken, mutta sen hymyn vastaanottajan päivä saattaa jopa pelastua.
Toki voi käydä niinkin, että jos satut hymyilemään jollekin perus-hapatukselle, hän ottaa sen veetuiluna, tai korkeintaan ihmettelee, että mitähän nappeja toikin on popsinut.
On aivan itsestään selvää, että aina ei voi kellään olla hyvä päivä, ei edes perus - positiivisella ihmisellä. Ja sekin on ihan luonnollista ja ookoo, ei ihan koko ajan tarvitse ollakaan suu messingillä.
Mutta nyt otankin esiin sanan, jota erittäin moni ihminen karsastaa, ja saa hermostumaan, nimittäin asenteen.
Kaikki tunteet kuuluvat osaksi tätä elämää: ilo ja suru, kyyneleet, kiukku...ja siksi tämä elämä onkin niin ainutlaatuinen.
Meidän eteemme heitetään haasteita, pieniä ja suuria, välillä ne tuntuu ylitsepääsemättömiltä vuorilta.
Mutta minä uskon vahvasti kohtaloon, joskin siihenkin voi jossain määrin vaikuttaa omilla valinnoillaan.
Silloin kun kuitenkin eteen viskaistaan se valtaisa vuori, jonka yli ei tuntuisi olevan pääsyä millään, on aika miettiä vuoren juurella: onko lasini puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi??
Myös niiden äärimmäisten vaikeuksien edessä voimme oikeasti vaikuttaa kohtaloomme omalla asenteellamme tätä haastetta kohtaan.
Voimme heittää hanskat nurkkaan, jäädä tuleen makaamaan ja hokemaan että tästä en yli pääse, tämä ei voi onnistua.
Voimme ottaa hieman aikalisää, etäisyyttä, kerätä voimia,ja alkaa miettimään reittiä sen vuoren päihittämiseksi: yli, ali, kiertoteitse ohi.....mikä nyt itsestään parhaalta tuntuu.
Voi ottaa voimiensa mukaan oman lähestymistapansa....helpompi reitti on sekin ihan hyvä, kiertää vähän laakson kautta, kulku on vähän helpompaa, mutta tavoite on sama.
Voi myös lähteä kiipeämään vuoren yli, kääriä hihat ja todella ottaa niskalenkki tästä haasteesta - tehdä se vaikeamman kautta - mutta huipulla on maisemat henkeäsalpaavat ja olo myöskin kuin voittajalla - tästäkin haasteesta selvisin, ja elän ja hengitän - sydämessä se ikuisesti lepattava elämän liekki.
Minun pointtini tälle liene se, että se asenne kyllä ratkaisee.
Itse jaksan paremmin ainakin, kun kohtaan jokaisen päivän odottaen mitä se tuo tullesaan, avoimin mielin ja hymy huulilla.
Minä en aio jatkossakaan kulkea nenä maata kohti tai suu mutrussa, ainakaan sen takia, että siitä tulisi muille parempi olo, koska he eivät kestä iloisia ihmisiä ympärillään.
Minä aion jatkossakin kujeilla, leikkiä piilosta, hyppiä lehtikasoissa, tehdä lumienkeleitä, ja ottaa tämä minulle suotu elämä vastaan suurena seikkailuna.
Toki on aika kyyneltenkin, enkä niitäkään pelkää näyttää. Mutta jokaisessa synkimmässäkin pilvessä on se oma kultareunuksensa, kun sitä osaa vain oikein katsoa.
Valoisaa syyspäivää kaikille,
lämmöllä: Mari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti