Aika ajoin, silloin tällöin, joskus, salakavalasti, se hiipii sisuksiin - suorastaan ryömii sinne - suoraan ihon alle.
Joskus sitä osaa odottaa, toisinaan se yllättää täysin.
Se on aika pelottavaakin - tavallaan, koska se tila tekee herkäksi, haavoittuvaksi, hauraaksi.
Siihen ei löydy lääkettä, tai vitamiineja, vaikka puutostilasta nytkin kyse - halipulasta!!!!!
Kyllä ,luit aivan oikein, tämä puutostila on halipula - enkä minä ainakaan ole vielä kaupan hyllyltä siihen puutostilaan apua löytänyt.
Toki halaan poikaani, hän on jo vauvasta asti tottunut siihen, että meillä halataan paljon ja osoitetaan avoimesti tunteet.
Halaan myös ystäviäni, aina kun kohdalle osuvat.
Siitäkin huolimatta koen olevani halausten osalta kovasti pakkasen puolella.
Eikä tämä ole mielestäni pelkästään sinkkuuden " vaiva".
Rohkenen väittää, että me täällä kylmässä Pohjolassa halaamme aivan liian vähän toinen toisiamme.
Pelkäämmekö kosketusta, läheisyyttä, lämpöä?
Emmekö osaa, vai emmekö uskalla halata, näyttää tunteitamme?
Ja nyt minä nimenomaan puhun sellaisesta halaamisesta, jossa ei ole mitään taka-ajatuksia, ei mitään seksuaalista värinää, vaan puhtaasti lämmin halaus.
Jotenkin minusta tuntuu,että tänä aikana, kun seksiä tursuu ovista ja ikkunoista ja sillä mainostetaan ja myydään kaikkea, että ihmiset ovat melkein auliimpia viettämään hekumallisia kiihkeitä öitä jonkun jopa lähes vieraan kanssa, kuin kiertää käsivartensa toisen ympärille ja rutistaa pitkään, lempeästi.
Minä nimenomaan kaipaan tuota jälkimmäistä kontaktia, ja tunnetta.
Minä - itsenäinen, paljon omissa oloissani viihtyvä omia polkujani tallaava sinkkunainen, eronnut,ja karannut(ei sentään), KAIPAAN HALAUSTA!!!!!
Ja sen uskallan tunnustaakin tässä, se ei ole heikkoutta, vaan se on vahvuutta. Mutta se tekee myös hauraaksi, olla avoin, avata sydämensä ja sanoa: Minä Mari, kaipaan käsivarsia ympärilleni.
Minä olen haaveillut, koskaan en ole sellaista vielä kokenut, sellaisesta halauksesta, jossa saan voimakkaat käsivarret ympärilleni ja saan kietoa omat käteni hänen ympärilleen, ja seisomme siinä toisiamme halaten, liikkumatta, minuutteja....ei sanoja, ei mitään mauttomia persauksista puristeluja, vaan lämmin voimaannuttava piiiiiitkä halaus......sellaisesta minä olen haaveillut.....
..ja joskus, kun illalla nukkumaan menen ja otan Tikrun viereeni, kaipaan sitä, että saisin käpertyä kainaloon...kuulla sydämenlyönnit ja tasaisen hengityksen(mielummin ei kuorsausta, sillä minähän en kuorsaa, minä korkeintaan kehrään..:) )
Minä kaipaan unikäpälää - sitä, kun saan painaa osan kasvoistani toisen kämmentä vasten, se tuntuu uskomattoman hyvältä.
MUTTA - sitten herään haaveistani, ja se kaipauskin menee ohi, koska tiedän,mikä noiden hinta on.
Ne taka-ajatukset, vaatimukset muustakin kuin nukkumisesta lähekkäin, na se, kun alkaa ne tarpeet ruveta muokkaamaan minua - miltä näytän, miten asun, miten elän, luonteenpiirteeni.....ei hyväksytä sellaisena kun olen, vaan yritetään muovata toisenlaiseksi....
Näin on ihan hyvä, vaikka välillä kyyhöttääkin vuoteen nurkassa kuin pieni siipirikko lintu....mutta ennen pitkää sekin paranee ja kohoaa siivilleen - ja nousee kohti taivaita, lentämään tuulen lailla...
Kokonaisvaltaisesti silti uskon, että meille kaikille tekisi hyvää, jos meitä halattaisiin vähän useammin - ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Eikä siitä kukaan rikki mene, tuntoaistimme on erittäin vahva - ja kosketuksen merkitystä ei voi vähätellä - se jää ihon muistiin.
Joten, kun tässä olen avannut itseni ja antanut taas mahdollisuuden jollekin ampua nuolella haarniskani läpi siitä kohdasta, missä on se aukko, ja satuttaa, haluan siitäkin riskistä huolimatta tuoda tämän teille, koska toivoisin, että alkaisimme olemaan läsnä - ja osoittamaan sen.
Tämän koko ajan kylmenevän ja raaistuvan yhteiskuntamme pyörteissä me tarvitsemme hyvää ja kaunista, pehmeitä kosketuksia, lempeää hymyä, voimaannuttavia halauksia...
lämmöllä: Mari
Hyvin kirjoitettu
VastaaPoista