Kun olin lapsi,niin luokassa kiersi näitä ystäväni-kirjoja, jonne kirjoitettiin sitten vastauksia lempiväreistä ja suosikkiruoista ja mitä musiikkia kuuntelet jne....
Yksi kysymys oli toiveammatista, mihinkä haluaisit siis valmistua.
Tuntui, että kaikilla muilla oli selvät sävelet ja se tulevaisuuden ammatti niin kirkkaana mielessä: poliisi, lääkäri, lentäjä jne jne....
Minun ammattitoiveeni vaihtelivat seikkailijasta meribiologiin, toimittajasta eläinlääkäriin....
Opettajanikin tokaisi, että ei sellaista ammattia olekaan kuin seikkailija. Muistan vastanneeni että ellei sellaista ole, niin sitten on jo korkea aika luoda sellainen.
Tuliko minusta mikään noista lapsena haaveilemistani ammateista??
No ei!! Korjaan, ei mikään sellainen, mikä normaalisti ammatiksi mainitaan😉.
Minun työhistoriani on kirjava kuin mummon räsymatto, sinne mahtuu kaikenlaista, ja töitä olen aloittanut tekemään jo varsin nuoresta iästä saakka.
Myös minun koulutushistoriani on värikäs, ja sinne mahtuu myös keskenjääneitä opintoja syystä jos toisestakin.
Lukiossa viihdyin toista vuotta, mutta pitkästyin kuoliaaksi..ellei kyse ollut maantiedosta,äidinkielestä tai englannista...niissä aineissa loistin.
Minun koulutushistoriaani mahtuu keskenjääneiden opintojen lisäksi myös loppuun asti käytyjä opintoja, ja vieläpä ihan mukiinmenevällä menestyksellä.
Minulle on tasaisin väliajoin annettu palautetta, hhmm..kritiikkiä siitä, että olen niin lyhytjännitteinen, en muka sitoudu mihinkään ja ole valmis tekemään töitä tavoitteen saavuttamiseksi.
Suurimmat saavutukseni ja tavoitteeni elämässäni ovat olleet sellaisia juttuja, joilla ei ole mitään tekemistä työurien kanssa.
Eihän täällä kai kukaan luo elämäänsä,ainakaan enää 2000 luvulla, sen mukaan, mitä muut odottavat tai vaativat.
Ja jokaisen elämä ja unelmat,ovat yksilöllisiä, ja henkilökohtaisia. Vain siksi, että ne eivät välttämättä noudata mitään tiettyä kaavaa, ei tee kenenkään unelmista tai elämästä vähempiarvoisia.
Olen ehtinyt siis tekemään kaikenlaisia töitä leipäni hankkimiseksi, mutta miksi työpaikkojeni kirjavuus ja työsuhteideni lyhytaikaisuus on automaattisesti negatiivinen asia?
Miksi sitä ei voi nähdä positiivisena asiana?
Eikö se osoita paremminkin sitä, että minulla on kyky sopeutua uusiin tilanteisiin, ja kyky omaksua ja oppia uusia taitoja ja asioita?
Ja mitä tulee työsuhteideni kestoon,niin minulle pätkätyöt ja lyhyet määräaikaisuudet sopivat loistavasti. Pitkästyn ja tylsistyn, jos joudun olemaan samassa työssä liian pitkään yhtä soittoa.
Minä nautin vaihtelevuudesta, ja tykkään, että maisematkin muuttuvat riittävän usein.
. Minulla on ikuinen lapsenomainen jano nähdä , kokea & oppia uutta:
uusia kieliä, uusia kulttuureja, uusia taitoja......
Minä en ole millään elämän saralla hirveän erikoistunut mihinkään tai erityislahjakas juuri jossain tietyssä asiassa, mutta en haluakaan olla.
Minä haluankin,että elämäni ja työurani olisi jatkossakin yhtä kirjava,kuin mitä se on ollut tähänkin mennessä.
Yhdessä asiassa olen kuitenkin vahvoilla: olen selviytyjä!!!
Minut on heitetty elämän kovilla kourilla syvään veteen niin monta kertaa,etten jaksa laskea.
Ja aina olen sieltä räpiköinyt itseni pinnalle ja pitänyt itseni hengissä, noussut maihin vahvempana.
Ja jokaisesta koettelemuksesta elämänhaluni ja uteliaisuuteni maailmaa kohtaan on vain kasvanut.
Tästä olen ylpeä,enkä anna kenenkään puhua minulle alentuvaan sävyyn, ihan sama oli kyseessä kuka tahansa.
Niin kauan kun en riko lakeja enkä vahingoita ketään, saan varmaan ihan rauhassa tienata vaatimattoman leipäni sillä tavalla, mikä itselleni kulloinkin hyvältä tuntuu.
Minun elämässäni on muutakin kuin työ.
Minä en arvota itseäni,enkä muitakaan ihmisiä sen mukaan, mitä he tekevät työksensä ja miten paljon/tai vähän he tekevät töitä.
Minulta on turha odottaa ihailua,jos on päättänyt raataa 24/7 ja ottaa itsensä hengiltä työnteolla.
Minulle on ihan sama, oletko lääkäri vai leipuri, autonkuljettaja vai asianajaja....
Milloin tämä maailma on mennyt siihen pisteeseen, että ihminen lokeroidaan tiettyyn karsinaan työn ja ammatin perusteella?
Vai onko kyseessä joku tietyn kulttuurin tuoma kirous?
Toki työtä tarvitaan, mutta pitääkö sen olla koko elämä?
Pitääkö sen mukaan määrittää ihmisyys, ihmisarvo?
Ja kuka määrittää ,kenen työ on tärkeämpää ja arvokkaampaa,ja kenen työ vähemmän tärkeää?
Palaan alkuun....mikä minusta tulee isona...
Olen 55 vuotias, elämän selviytyjä, toiveammattini: seikkailija, nykyinen ammattini: seikkailija.
Eihän täällä kai kukaan luo elämäänsä,ainakaan enää 2000 luvulla, sen mukaan, mitä muut odottavat tai vaativat.
Ja jokaisen elämä ja unelmat,ovat yksilöllisiä, ja henkilökohtaisia. Vain siksi, että ne eivät välttämättä noudata mitään tiettyä kaavaa, ei tee kenenkään unelmista tai elämästä vähempiarvoisia.
Olen ehtinyt siis tekemään kaikenlaisia töitä leipäni hankkimiseksi, mutta miksi työpaikkojeni kirjavuus ja työsuhteideni lyhytaikaisuus on automaattisesti negatiivinen asia?
Miksi sitä ei voi nähdä positiivisena asiana?
Eikö se osoita paremminkin sitä, että minulla on kyky sopeutua uusiin tilanteisiin, ja kyky omaksua ja oppia uusia taitoja ja asioita?
Ja mitä tulee työsuhteideni kestoon,niin minulle pätkätyöt ja lyhyet määräaikaisuudet sopivat loistavasti. Pitkästyn ja tylsistyn, jos joudun olemaan samassa työssä liian pitkään yhtä soittoa.
Minä nautin vaihtelevuudesta, ja tykkään, että maisematkin muuttuvat riittävän usein.
. Minulla on ikuinen lapsenomainen jano nähdä , kokea & oppia uutta:
uusia kieliä, uusia kulttuureja, uusia taitoja......
Minä en ole millään elämän saralla hirveän erikoistunut mihinkään tai erityislahjakas juuri jossain tietyssä asiassa, mutta en haluakaan olla.
Minä haluankin,että elämäni ja työurani olisi jatkossakin yhtä kirjava,kuin mitä se on ollut tähänkin mennessä.
Yhdessä asiassa olen kuitenkin vahvoilla: olen selviytyjä!!!
Minut on heitetty elämän kovilla kourilla syvään veteen niin monta kertaa,etten jaksa laskea.
Ja aina olen sieltä räpiköinyt itseni pinnalle ja pitänyt itseni hengissä, noussut maihin vahvempana.
Ja jokaisesta koettelemuksesta elämänhaluni ja uteliaisuuteni maailmaa kohtaan on vain kasvanut.
Tästä olen ylpeä,enkä anna kenenkään puhua minulle alentuvaan sävyyn, ihan sama oli kyseessä kuka tahansa.
Niin kauan kun en riko lakeja enkä vahingoita ketään, saan varmaan ihan rauhassa tienata vaatimattoman leipäni sillä tavalla, mikä itselleni kulloinkin hyvältä tuntuu.
Minun elämässäni on muutakin kuin työ.
Minä en arvota itseäni,enkä muitakaan ihmisiä sen mukaan, mitä he tekevät työksensä ja miten paljon/tai vähän he tekevät töitä.
Minulta on turha odottaa ihailua,jos on päättänyt raataa 24/7 ja ottaa itsensä hengiltä työnteolla.
Minulle on ihan sama, oletko lääkäri vai leipuri, autonkuljettaja vai asianajaja....
Milloin tämä maailma on mennyt siihen pisteeseen, että ihminen lokeroidaan tiettyyn karsinaan työn ja ammatin perusteella?
Vai onko kyseessä joku tietyn kulttuurin tuoma kirous?
Toki työtä tarvitaan, mutta pitääkö sen olla koko elämä?
Pitääkö sen mukaan määrittää ihmisyys, ihmisarvo?
Ja kuka määrittää ,kenen työ on tärkeämpää ja arvokkaampaa,ja kenen työ vähemmän tärkeää?
Palaan alkuun....mikä minusta tulee isona...
Olen 55 vuotias, elämän selviytyjä, toiveammattini: seikkailija, nykyinen ammattini: seikkailija.
