Aina ei mee niinku Sörnäisissä...eiku...

Belfastissa hyppäsin sit taas vaihteeks bussiin, jolla matkasin ihan Glasgowiin , Skotlantiin saakka.
Osa matkasta meni tietty lautalla, aurinkokannella fiilistellen ja varpaat kippuralla innosta...

Aaaahhhhh - Skotlannnissa, vihdoin ja viimein..ensimmäistä, mutta EI viimeistä kertaa.

Tähän väliin semmonen juttu, että minähän en ole mikään suuri lentomatkailun ystävä. Käytän lentokonetta vain, jos on oikeesti pakko.
Olen tehnyt aika paljon näitä mun pienen budjetin reppureissuja Euroopassa ihan vaan busseilla,välillä junilla ja tietty lautoilla vesien yli.
Toukokuussa 2019 , kun 12 asuntovaunussa eletyn vuodrn jälkeen uskollinen koti pyörien päällä päätettiin myydä, niin pakkasin kapsäkkini ja lähdin reissuun.
Kävin ottamassa alkuvauhdit rakkaan ystäväni luota, ja Viron Saaremaan kautta sitte lähdin Lontooseen, josta matka jatkui Irlantiin.
Koko tuon kesän reissun aikana käytin lentokonetta vain välillä Helsinki-Lontoo menomatka, koko loppureissu meni muilla kyydeillä.

Jatketaan......Glasgow'n vierailu jäi varsin lyhykäiseksi, sillä minulla ei ollut suurta hinkua jäädä sinne kutvehtimaan, halusin vähän väljemmille vesille.
Niiltä seisoiltani hommasin jatkoyhteyden Fort Williamiin, jossa olikin jo aika etsiä katto pään päälle ja oikea sänky nukuttavaksi.
Tämä osoittautuikin yllättävän vaikeaksi, sillä kaikki paikat oli täynnä, varattu, hostellit ja edullisemmat majoitukset kaikki loppuunbuukattu...
No voi perkule....tuurilla ne laivatkin seilaa, ja niin oon minäkin tehnyt näillä reissuillani..
Tooodella harvoin olen varannut pitkälti ennakkoon majoitusta itselleni, koska..
..noh, minun tapauksessani tilanteet elävät ja minä olen varsin spontaani matkantekijä ja suunnitelmat vaihtuu lennosta - yritä siinä nyt ennakkoon varata majoitusta, kun ei aina itsekään pysy itsensä perässä.
Tähän mennessä olen aina onnistunut sullomaan pienen habitukseni ja ison egoni johonkin hostellin nurkkaukseen, mutta ei tällä kertaa.

Noh, jalat alkoi painamaan ja nälkä kurnimaan...tein pienen talouskatsauksen siinä lennosta ja päätin, että ensi yö nukutaan sitten herroiksi.
Eikun hotelliin, ja löytyihän sieltä peti nuutuneelle matkalaiselle - ne olikin sitte kalliit unet ( no mun budjetissa reilu 100e yö on kallis ) , mutta joskus pitää elää kuin kuninkaat ...aamiainen mukaan luettuna.
Pöytiin tarjoilu ja tuhti english breakfast...ei huono alku päivälle.
Vatsa täynnä ja hyvin nukutun yön jälkeen olikin taas aivotkin hereillä ja mukana, oli aika jatkaa matkaa...

Toinen tiedotepläjäys...
Nää mun reissut vuodesta 2015 alkaen ovat olleet sillä idealla, että mulla on ollu joku paikka, jossa tiettyä työmäärää vastaan olen saanut majoituksen ja ruoan, tai ruokarahaa.
Näitä paikkoja on ympäri maailmaa, minä olen keskittynyt Eurooppaan.
Töitä löytyy niin lastenhoitotehtävistä, farmeilta, majoitusalalta jne jne....

Workaway ja HelpX ovat sivustoja, joiden kautta itse olen paikkoja löytänyt.
Pientä vuosimaksua vastaan sinne tehdään oma profiili, ja haetaan sitten sitä tuöpaikkaa ja toiset vastaavasti työntekijää.
Näiden alkuperäinen idea on kulttuurinvaihto, mutta valitettavasti joukkoon mahtuu aina mätiäkin omenoita....
Tärkeää noissa profiilien teossa, niinkun muutenkin elämässä, on olla rehellinen.
Silloin selvittäisiin mahdollisimman vähällä mielipahalla, molemmin puolin.

Lähtökohtaisesti suurin osa paikoista joissa olen ollut, on ollut aivan mahtavia, ja muistot ihania, ja edelleen pidän yhteyttä useiden isäntäperheideni kanssa.
Ehkä minua on suojellut iän tuoma elämänkokemus ja tietynlainen tilannetaju ja kyky lukea ihmisiä.
On ollut pari paikkaa, josta olen lähtenyt kyllä kuin telkkä pesästä, niin että kumi on palanut kengänpohjissa.
Joko kyse on ollut täysin ala-arvoisesta majoituksesta, josta on annettu profiilissa varsin väritetty kuvaus tai sitten työtehtävästä tai työmäärästä.
Ja kuuluisat kemiat ovat erittäin tärkeitä tässäkin. Tulen toimeen varsin erilaisten ihmisten kanssa, olen low-maintenaince ja sopeudun nopeasti uusiin paikkoihin ja tilanteisiin.
Tästäkin huolimatta olen joutunut siis muutamaan otteeseen toteamaan, että " not my cup of tea" ja jatkamaan matkaa.

Välillä sitten tulee haasteita myös ajoitusten ja kalenterin kera..
Kun olet itse tien päällä ja lähes matkalla jo sovittuun paikkaan, josta sitten tuleekin ajankohdan muutos , niin palapeli menee uusiksi.
Näitäkin tapauksia on tullut näillä reissuilla, ja Skotlannissa niitä sitten sattuikin ihan koko rahan edestä.
Ja juuri näistä syistä, ja hupenevan budjetin myötä, jouduin päättämään aikaistetusta Suomeen paluusta.

Pääsin kuitenkin viettämään pari päivää viehättävässä Invernessin pikkukaupungissa, Malaigin kylässä länsirannikolla ja ajelemaan junalla kuuluisan Harry Potter sillan yli eli Glenfinnanin maasillan yli.
Söin ihanaa prosecco- jäädykettä , haggista ja kuuntelin säkkipillimusiikkia...
Sinne kilttien alle ei tullut kurkittua, ehkäpä ensi kerralla sitten.

Ylämaan maisemat olivat lumoavan kauniit. Välillä epäilin omaa englanninkielentaitoani, sillä vaati melkoista keskittymistä yrittää ymmärtää sitä persoonallista skottiaksenttia, mutta aika äkkiä siihenkin tottui.

Skotlantiin on päästävä uudestaan, haaveena myös päästä tulloin käymään ulko-Hebrideillä ja Shetlandin saarella.
Yorkshire ja Wales ( ja Hinterland) odottavat myös minua kylään, ja eihän niille voi pettymystä tuottaa😉

Kotimatka siis alkoi ennen aikojaan, ja sitä tehtiinkin sitten persaus puuduksissa bussissa istuskellen Travemundeen saakka, jossa vihdoin pääsin pitkäkseni hyttiin....

Suomi-neito odotti minua, ja kesääkin oli vielä jäljellä...

Palataanpa siihen sitten ensi kerralla.....

Irlanti - saarivaltio, joka vei sydämeni

Kesäkuu 2019

Ensimmäiset viikot Irlannissa vietin pääsaarella noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Dublinista ( tunnin, jos ihan rehellisiä ollaan...tuolla saarella meinaan asuu yks jos toinenkin ,joka tykkää seistä jalka kaasupolkimella)
Sitten alkoi jo sielu huutaa merelle, kohti länsirannikoa, kohti pieniä saaria Atlantin valtameressä.

Kesällä 2016 vietin reilut 3 viikkoa Inishturkin saarella veneitä maalaillen ja tavaten valloittavia persoonia, lenkkeillen lumoavissa maisemissa ja syöden maailman parhaita kala-ja äyriäisruokia juuri merestä nostettuna ja taidolla tehtynä.
No nämä muistot mielessäni ja kuola suusta valuen ( se ruoka ) minun piti päästä takaisin noille saarille...koska elämä siellä nyt vaan on niin erilaista, siellä on ihan oma maailmansa, oma rytmi, luonto aivan iholla ja suuri,mahtava meri äärellään...

Ja niinhän minä sitten pääsinkin...
Matka merirosvo Grace O' Malleyn sielunmaisemiin vei minut Galwayn, Burrenin kansallispuiston ja Moherin kallioiden kautta Claren saarelle....Inishturkin naapuriin ❤.

Muistan oikein elävästi sen tunteen, kun sain astua tutulle lautalle, joka vei minut saareen.
Melkein tunnen meriveden pärskeet huulillani , ja sen koko kehon täyttävän valtaisan riemun, kun lautta irtosi rannasta ja määrätietoisesti Atlantin aaltoja mukaillen suuntasi kohti tulevaa kotiani.

Claren saarella asuin ja tein töitä vapaaehtoisena pienessä perheyrityksessä, Bed and Breakfast -yrityksessä.
Siivosin huoneita, petasin petejä, hoidin aamiaistarjoilun jne jne....
Vieraita tuli ja vieraita meni..

Omaa aikaa jäi yllin kyllin myös lenkkeilyyn ja saaren tutkimiseen töiden jälkeen....
" Irlannissa sataa aina" .
No EI muuten sada.
Ihan paria eka päivää lukuunottamatta sää oli koko kuukauden tosi hyvä, ja aurinkokin paistoi varsin usein.
Pyörääkin lainasin pari kertaa, mutta totesin, että tämäkin saari sopii ainakin minulle paremmin tutkittuna ihan jalkapatikassa.

Oli aivan mieletön fiilis päästä lenkkeilemään ristiin rastiin pitkin saarta, kannustusjoukkoja unohtamatta tietenkään - lampaita taisi olla enemmän kuin ihmisiä.
Nämäkin lampaat, kuten Inishturkissa asuvat serkkunsa, tottuivat varsin pian tähän merkilliseen kaksjalkaiseen otukseen, jolla tuntui olevan kova kiire jonnekin tai sitten se jäi haahuilemaan ympäriinsä päästellen välillä erikoisia mölähdyksiä ja ulvahduksia ( toim.huom. Claren saaren lampaat eivät selvästikään osanneet arvostaa tulkintaani Bohemian Rhapsodystä) .

Tuon saarella viettämäni kuukauden aikana pääsin taas kerran nauttimaan herkullisesta ruoasta, hyvästä livemusasta, huippukivojen ihmisten seurasta ja mykistävän kauniista maisemista.

Tuosta ajasta itsessään pystyisi varmaan kirjoittamaan pienen kirjan, vaikka päiväkirjaa kyllä pitäis kirjoittaa tuoreeltaan - silloin ne kaikki tunteet on siinä pinnassa käsin kosketeltavissa....( muistettava jatkossa, kun seikkailut taas alkavat).

Noh, Nuuskamuikkusen matka jatkui...sitä kun on kulkurin sydän ja sielu ja levottomat jalat, niin jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, on aika taas pakata rinkka ja jatkaa matkaa...
Ja niin kävi nytkin...kyyneleet silmissä halailtiin ja heitettiin hyvästejä ja seikkailut saivat jatkoa....
Muutaman mutkan kautta löysin itseni sitten jo Pohjois - Irlannin puolelta, Belfastista.
Kilometrit oli vaihtuneet maileiksi ja eurot punniksi kuin huomaamatta, ja minä seisoin keskellä Belfastia rinkkani kanssa.
Hymy ulottui korvasta korvaan kuin Staffilla konsanaan ja suorastaan kihisin innosta, minulla oli meinaan jo matkalippu valmiina , Skotlantiin!!!!
Wuhuu!!!!!
Ensimmäistä, muttei takuulla viimeistä kertaa Skotlantiin....❤🤗😍

3.4.2020 - Turku

Elämme merkillisiä aikoja.
Aikoja, jolloin todellisuus on todellakin tarua ihmeellisempää....muttei välttis lainkaan positiivisessä merkityksessä.
Kun yhdessä hetkessä kaikki on hyvin : katukahviloista kuuluu puheensorinaa ja iloista naurua, ihmiset viilettävät paikasta toiseen, junat ja bussit täyttyvät työmatkalaisista ja onnekkaista loman viettäjistä jne...
Seuraavassa hetkessä kuvittelet olevasi osa jotain surrealistista science fiction leffaa:
Mysteeri virus leviää ympäri maailmaa , ihmisiä putoilee kuin kärpäsiä, sairaalat täyttyvät ja ihan liian moni ihminen menettää läheisensä....
Rajat sulkeutuvat, lentokoneet jäävät maahan , pubeista ja kahviloista ei enää kuulukaan elämän ääniä, ravintoloiden pöydät yksinäisinä kaipaamassa ihmisiä vieraakseen...
Korona tuli " kylään" , ja tämän ei toivotun kuokkavieraan takia elämme nyt sitten näitä merkillisiä aikoja.

MUTTA - koska mediat ovat jo pullollaan tätä viheliäisen viruksen aiheuttamaa surua, sortoa ja kaaosta, niin minä en siihen nyt aio tätä enempää paneutua, ainakaan sen syvällisemmin.

Työkuviot meni kyllä kerta laakista uusiksi minullakin, olen nimittäin töissä ravintola-alalla, tarjoilija on ammattini - se viimeisin ammattini.
Koska kaikki paikat on nyt suljettu, tuli minullekin eteen suunnittelematon " loma", jos sitä nyt voi näin sanoa.

Nyt on sitten aikaa, olla kotona ja miettiä syntyjä syvijä , aikaa myös keskittyä vaikka lukemiseen ja tähän kirjoittamiseen.
Selailin tätä blogia taaksepäin ja huomasin, että eipä ole tullut hirveesti kirjoiteltua päiväkirjaa eikä ajatuksia ja tapahtumia tänne sitten viime kesän, runoja lukuunottamatta.
Mutta tapahtumiahan ei minun elämästä ikinä puutu, ja minähän olen tehnyt vaikka mitä ja ollut vaikka missä sen jälkeen, kun lähdin Irlannista sieltä pienestä Bectiven kylästä.

Mutta miten ihmeessä minä päädyin Irlannista Skotlantiin ja Suomeen ja nunnaluostarin kautta Utsjoelle ja sieltä kerrostaloon Turkuun....siitä nyt sitten saatte lueskella tässä lähiaikoina, onpaha n jotain ajankulua - tai vaikka unilääkettä, jos ei muuta 😉.

Lähdemme siis pienelle aikamatkalle, viime kesään ja Irlantiin, minun suuri rakkauteni , ja sieltä seurailemme minun jalanjälkiä monien mutkien,mäkien ja tuntureiden kautta nykyhetkeen....

Ottakaapa siis mukava asento, kupponen kahvia siihen viereen ja kiinnittäkää turvavyönne....matka voi pian alkaa!!!!

And now what???

And now what?? ( june the 5th, 2019)

A month ago, to be exact, I closed the door to my beloved camper-van for the very last time.
That same camper-van, which was my home, my only home, for 12 years....summers, winters and all.

It was time to move on, do something different, give room to something whole new.
And since I finally managed to pay every cent of my old debts, I was also financially free...no more monthly payments slowing me down.

So there I was, free and liberated of all burdens and heavy weight pressing on my shoulders, now what??

I didn't know what to expect...sense of relief I would imagine.
That too, but what I wasn't prepared at all, was the huge empty space that was left in me.
What am I suppose to do with all this time, all this energy, what I have, now that I don't have those regular duties I had grown so used to?
Yeah, I don' t have a mountain of bills to pay, or lawn to cut, but I also have no home to go either.
And all this time, while I wander about, my relatives and friends are carrying on with their lives wherever they are.

I couldn't even imagine, when I left home last time, that I would feel so alone, drifting aimlessly, without feeling any sense of belonging...to anywhere really.
Not feeling needed, nor wanted, just trying to stay out of people's way, not to bother anybody.

And the rainy, cloudy, grey weather certainly hasn't helped lifting the spirits.
I desperately need the warmth, and the sun more than anything.
I miss the sea surrounding me, the cliffs, the seagulls screaming...

Ireland has been a good place to me before, I was always comfortable at the emerald island.
So it was only natural to make it my first destination, when everything else in my life had changed to dramatically.

Yet, now that I am here, I feel empty.
I am having hard time to cope, it feels a lot to handle, in all good and bad.
Freedom is a tricky thing, it is not only a right, it brings responsibility as well.

For so long I had dreamt of this, opportunity to take my backpack and go for an long adventure.
And now that I am actually in it, living that life I dreamt of, I don't know why I am not happy.

I wonder if this gets any easier, I wonder if I get the hang of it, or if I am once again, not only disappointing myself, but all the others as well.

I never expected my adventure to be a holiday, a vacation, nothing like that.
I never even at my wildest dreams expected, that it would all be just fun and smiley-faces.
I knew that at some point there will be clouds and bad days as well to deal with, but somehow I thought that those days would come later, and the honeymoon with my new groom, the freedom, would last a bit longer.....

But the honeymoon hasn't really even started yet, and we already on the wrong foot with my lover.

Well, I ordered this soup, so I better grow some balls and eat it too, spicy or hot, a quitter I am not.

Ann O'Songland, playing melancolic tunes today.....

Suo siellä, vetelä täällä

Minä saan aina silloin tällöin palautetta blogistani, ja vaikka lukijakunta ei nyt ylläkään samoille lukemille kuin Jere Karalahden tai Kimi Räikkösen rouvien blogit, niin jokunen mielensäpahoittaja löytää tiensä minunkin kirjoituksiin...

Ja aina tuntuu olevan jotain pielessä.
Kielioppi - ja kirjoitusvirhepalautetta saan säännöllisen epäsäännöllisesti.
Sitten tulee valitusta siitä, että on sekavaa, koska kirjoitan välillä suomeksi ja välillä englanniksi - pitäisi kuulema valita yksi kieli ja pysyä siinä
Ja sitten on sisältö - valittajat...

Viime talvena sain palautetta siitä, että ketä kiinnostaa, millaiset maitopurkit on Islannissa tai Sveitsissä.

Sitten on tullut palautetta myös siitä, että en kirjoita matkakohteistani hotelli-, ravintola - ym.vinkkejä , enkä nähtävyyksistä kerro jne.

Koska minä olen kritiikkiä kestämätön pikkusielu ( wirn ) , niin annanpa nyt ihan yhteisesti omat vastineeni kaikille mielensäpahoittajille.

1. Kyllä, suomi on äidinkieleni, ja olin siinä jopa hyvä joskus koulussa.
Teen kirjoitus- ja kielioppivirheitä takuulla jatkossakin.
Pyrin lukemaan tekstit läpi ennenkuin painan lähetä- nappia, mutta joskus liipasinsormeni on valoakin nopeampi.
Minun blogini EI ole ylioppilas- ainekirjoitus, eikä tieteellinen tutkielma tai muutakaan virallista.
Ja kuten minä itsekin olen virheellinen, niin on tekstinikin.

2. Kirjoitan jatkossakin sekä suomeksi että englanniksi, riippuen täysin siitä, millä kielellä ideat nyt juuri sillä siunaamalla hetkellä mieleeni ryöpsähtävät.

3.Sisältö....
....se on juuri sitä, mitä elämäni sillä hetkellä minulle - siis sitä kautta teillekin, tarjoaa.
En vartavasten haluakaan, että blogini profiloituisi jonkun tietyn teeman ympärille.
Reissu-,ruoka- ja muita erityisteemaisia blogeja on valtavat määrät.

Reissaaminen on osa elämääni, kuten syöminenkin, ja maidon juonti, mutta se kaikki nivoutuu yhteen suloiseksi sekamelskaksi, kuin kissanpennun sotkema lankavyyhti.


Kyllä minä olen yleensä tupannut kertoa, missä maassa ja kaupungissa / kylässä kulloinkin olen.
Aina voi heittää googleen paikan nimen ja katsoa lisätietoja, mitkä itseään kiinnostaa.
Minä käyn harvoin missään perinteisissä turistinähtävyyksissä, tai tapahtumissa, konserteissa jne...enkä todellakaan majoitu hotelleissa tai syö liiemmin ravintoloissakaan. Kaikki tuollaiset faktat kohteista löytyy kyllä internjetin ihmeellisestä maailmasta.

Minun elämäänl on kylän perinteiset lampaiden käsinkerintä- kisat, karkailevat lampaat kesken sunnuntain kirkon menojen, pässin kiveksien narskuttelu ja hapatetun hainlihan herkuttelu, maidon juonti ja maitopurkkien valokuvaus, hämähäkkien tappaminen myllyn loftissa, paniikkikohtauksen täpärä välttäminen Lontoon tupatentäydrllä bussiasemalla jne jne....

Jokainen lukekoot mitä haluaa, ja kirjoittakoot mitä haluaa - aina voi skipata, jos ei jutut miellytä.

Minä kirjoittelen jatkossakin mitä huvittaa, aidasta tai aidanseipäästä, omasta elämästäni, juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä näyttäytyy: iloineen, suruineen, kiukunhetkineen....

T. Ansku - suuri kirjailija, se Irlannin kirjeenvaihtaja

Ranskan kielen tulkkina ja vähän muutakin..

( Maanantaina 3.6.2019)

Lienee uusittava kuitenkin tuo reissunaisen rinkan sisältö....
Näyttää vahvasti siltä, että joko pakkaaja ei ollut oikeasti tietoinen minne matkustaa lähtiessään kotoa, tai hän oli tietoinen, mutta reilusti optimistinen kohdemaidensa kesäsäästä.
Noh, olihan se tiedossa, että Irlanti on ensimmäinen ( ehkä jopa se ainokainen) kohdemaa, ja kokemuksen syvällä rintaäänellä olisi pitänyt kyetä jättämään ohuet kesämekot ja biksut pois kyytiltä....
"...mutta kun ne menee niin pieneen tilaan ja painaa niin vähän....ja jos kuitenkin olisi edes se yksi hellepäivä...tai vaikka puoliskaskin...."

Ja jos nyt yhtään itseään on oppinut tuntemaan, niin ei ne muutkaan itseäni kiinnostavat maat/ paikat ole mitään rantalomakohteita - aika kaukana niistä.
Vai onko joku lähtenyt joskus rantalomalle Skotlantiin, Yorkshireen, Norjaan tai Islantiin???
No niin mä vähän arvelinkin...

Vaikka rakastankin lämpöä ja aurinkoa, niin minun on vaikea saada itseni lähtemään Espanjaan, Ranskaan tai Italiaan.
Vaunureissuilla siellä tuli käytyä toki, joten ihan vieraiksi ei ole paikat jääneet, mutta jostain syystä en saa itseäni liikahtamaan tuohon suuntaan.

Luulisi ruokaa rakastavan ja viineistä kiinnostuneen ihmisen ampaisevan Välimeren maihin yhdessä sujauksessa, mutta kun ei.
Liekö sitten kielimuuri, vai se, että introvertin voi olla haastavampi sopeutua maissa, jossa henkilökohtaista tilaa ei juuri tunneta...vaikea sanoa....

Tai sitten minua vaan kiehtoo karun kauniit maisemat, jossa tuulee niin että tukka lähtee ja sataa välillä joka päivä, ja joskus jopa joka toinen päivä.

Meri on käynyt koko ajan rakkaammaksi, se on tullut selväksi.
Vaikka tämä nykyinen kohteeni Irlannissa sijaitseekin kauniissa maisemissa Boyne- joen rannalla, niin minulla on silti olo kuin kala kuivalla maalla.
Maltan tuskin odottaa, kun pääsen kuun lopussa Claren saarelle länsirannikolle, Inishturkin naapuriin.
Tiedän jo nyt viihtyväni siellä ja olevani kuin kotonani, koska saan olla meren ympäröimänä, ihan niinkuin Kökarissakin.
Pitänee katsoa muutkin paikat niin, että jos eivät sijaitse pienellä saarella, niin ainakin välittömästi meren läheisyydessä, kävelymatkan päässä rannasta.

Pieni poikkeus liene oli Islanti, jossa olin vuorten ympäröimänä, ja silti nautin suunnattomasti olostani tammikuisesta hyisestä säästä huolimatta.

Sveitsi, huikean kaunis maa, mielettömän ihania muistoja, hienoja kokemuksia, mutta ei silti samalla tavalla sykähdyttänyt kuin mitä Irlanti on tehnyt.

Jos maltan Irlannista lähteä ensinkään, niin suunta on ehdottomasti Skotlantiin, ja sieltä James Herriotin maisemiin Yorkshireen.
Vaikka englantia puhutaankin omalla murteella, välillä vahvalla sellaisella, niin kyllä siitä silti selvän saa...
...noh, muutaman kerran saattaa joutua varmistelemaan että mitenkä?
Englanniksi luokiteltavissa oleva kieli yhtä kaikki.

Tänään meillä kävi käymässä jotain ranskalaisia vanhempia miehiä, jotka puhuivat vielä huonompaa englantia kuin minä ranskaa.
Niin viihteellistä kuin se meidän kommunikointimme keskenämme ehkä olikin,oli se myös hyvin turhauttavaa.
Jäi täysin arvoitukseksi, ymmärsivätkö he lainkaan ,että eivät saa tässä kylässä kalastaa Boyne- joessa elleivät yövy alueen majataloissa - vai päätyvätkö he kuitenkin sinne virvelöimään ja saamaan kotiinviemisiksi mojovat sakot luvatta kalastuksesta.

Näin jälkeenpäin kun muistelen tuota päivällä tapahtunutta pikku episodia, niin melkein alkaa hymyilyttämään..
Tulee väkisin mieleen Joeyn ranskan tunnit ja Phoeben Nestle Toulouse ( Nestle Toll house) .
Komiikkaa on siis taatusti luvassa aina kun minä alan puhumaan ranskaa, sillä se mikä taidossa puuttuu, niin innosta ja eläytymiskyvystä löytyy.
Mutta eikös tämä sama päde myös savolaisten kanssa - vastuu jää kuulijalle 😁.
Ja jos se ei ole vielä tähän päivään mennessä tullut selväksi, niin minähän olen savolainen, Kuopion lahja maailmalle.

Kyllä minä yritin meidän majatalon isännälle sanoa, että ei minun ranskalla vielä pitkälle pötkitä.
Näemmä osasin sitä kuitenkin enemmän kuin hän, joka ei osaa sanaakaan koko kieltä.
Ja kun vieraamme siis poistuivat hymyillen kohteliaasti ja kätellen minut, ja minä hymyilin takaisin vilkutellen ja huudellen au revoirit, niin majatalon isäntä nosti mulle peukkua että job well done Annie....
.....öööööö.......mitäpä siihen mitään lisäämään, hyvin meni mutta menkööt.
Että tällainen kielivirtuoosi täällä 😂😂

Siinäpä tärkeimmät tällä erää, ei muuta ku adios , arrivederci ja hasta la vista - I' ll be back 😎

T. Ansku, Irlannin kirjeenvaihtaja, ja vähän Ranskankin...oui oui...

Luutnantti Laulumaa iskee jälleen....

( Maanantai 3.6.2019)

Ei oo tuo ajankäsitys täällä Irlannissa hirveen paljon poikkeavaa siitä, miten toimitaan esim. Espanjassa ja Portugalissa.
Tuppaa vähän sovitut lähdöt jonnekin venymään, kun aina tulee jotain muuta ja lähtee sit lopuks koko homma lapasesta ja liikkeelle päästään ehkä 2 tuntia myöhemmin alustavasti sovitusta kellonajasta, jos on hyvä säkä.

Tämä tämmöinen meinaa ohuelti käydä täsmällisen Suomalaisnaisen hermoille, joka itse on joka paikassa ajallaan kuin Sveitsiläinen kello, armeijassa olisivat olleet ylpeitä minun ripeydestä ja jämptiydestäni.

Mutta täällä....tik tak tik tak....ehtii partakin kasvaa ennenkuin mitään tapahtuu, rasittavaa uupoilua.
Se on kohta opeteltava ajamaan itsekin vasenta puolta katua, ryöstettävä jonkun auto ja hoidettava asiat ihan itse, niin ne tulee tehtyäkin ennen ens joulua.
Tai sitte mun on opeteltava vähän chillaamaan ja heittäydyttävä tähän "kunhan nyt joskus, jahka ennätettään- mentaliteettiin"....
...huh, pelkkä ajatuskin tuosta saa minut jo etsimään paperipussia, pöyristyttävää leväperäisyyttä moinen kellonaikojen vähättely...

Minulle on ehtinyt tulla jo lyhyessä ajassa hyvin täsmällisen ja järjestystä rakastavan naisen maine.
Ovat nähneet, että inhoon sitä jos asiat on epäselviä eikä info kulje, ja sitä että tavarat ei oo niillä paikoillaan, missä niiden pitäisi olla.
Keittiössä voisi minun jäljiltä suorittaa kirurgisen toiminpiteen, ja kun sanon tekeväni jotain, se myös tapahtuu, ja se tapahtuu yleensä heti eikä ensi viikolla.

Minä halusin selvät työajat, enkä mitään sinnepäin ja epämääräistä haahuilua, ja ne myös sain.

Myös vapaani halusin tietää noin suurin piirtein, että mitkä päivät ne seuraavalla viikolla on, ja nekin nyt keittiön liitutaululle merkittiin...keskiviikkona ja torstaina tulevalla viikolla, joten toisena päivänä teen taas jonnekin päiväretken ja toisena käyn pitkällä lenkillä.
Tämä tekee ihan hyvää koko porukalle tässä firmassa tämä organisointi ja viestin liikkumisen tärkeydrn painotus!!

Oli kyse mistä tahansa yrityksestä tai työpaikasta, niin sisäinen viestintä on aivan ehdottoman tärkeää!!!
Tätä olen yrittänyt painottaa muuallakin työpaikoissani, vaihtelevalla menestyksellä.

Toinen, mistä takuulla minut muistavat on se, että tavarat paikoilleen!!!!!
Keittiön nurkasta on löydyttävä se luuta ja rikkalapio ja pikkuharja, ja moppi ja sanko on oltava justiinsa siinä, mistä sen kätevästi saa käyttöön.
On järjettömän turhauttavaa ja ajan haaskausta joutua aina metsästämään tavaroita muiden jäljiltä, kun niitä jätetään minne sattuu eikä kertakaikkiaan kyetä tuomaan takaisin paikoilleen.


Joo, Luutnantti Laulumaa iski jälleen, I know.....mutta....

Pientä perfektionistin vikaakin löytyy...
Minä olin jo ihan ranteet auki, kun ei omasta mielestäni ollut yksi silittämäni tuplaleveän peiton pussilakana riittävän sileä ,eikä se peti riittävän hyvin petattu.
Sitä kävi sitten katsomassa useampikin talon väestä, että mikä siellä nyt voi muka niin huonosti olla. Olivat sitä mieltä, että minä olen nähnyt unta rypyistä, koska kukaan muu minua lukuunottamatta ei nähnyt ko.vuoteen petauksessa tai liinavaatteissa mitään moittimista.
En sentään lahjapapereita silitä suoraksi, niinkuin Monica ( Geller....you know, Frendeistä).

On kuitenkin todella miellyttävää huomata se, että tässä maassa ainakin minua ja minun työtäni arvostetaan.
Ikä ja kokemus täällä on vain plussaa, siitä ei rankaista.
Lisäksi kielitaitoni, tunnollisuuteni, täsmällisyyteni ja juurikin tuo kyky organisoida asioita ja olla oma- alotteinen tuntuu kelpaavan Irlannin työnantajille huomattavasti paremmin kuin Suomalaisille vastaaville.
Tuntuu hyvältä, että arvostetaan ja saa muutakin kuin haukkuja tai pakkeja.

Tänään pääsin tekemään ihan itse " the full Irish breakfast" in, ja huomenna jatketaan harjoituksia.

 Ihana oppia uusia asioita, ja päästä tekemään niitä sitten myöhemminkin.
Kiitos Irlanti, että annatte mahdollisuuden minulle 💚, en tule tuottamaan pettymystä, sen lupaan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin
Ansku