Ollako vai eikö olla????

        On se vaan jännä, miten nyky - yhteiskunnassa, ja ainakin länsimaisessa  kulttuurissa miltei tauoton työnteko ja jatkuva suorittaminen on katsottu hyveeksi, ja miten se on iskostettu meidän päähämme.

 Niin myös minun päähäni - näköjään.

     Montaakaan päivää ei ole kulunut siitä, kun edellinen työsuhteeni päättyi,ja nyt jo alitajunnassani alkoi nakuttamaan ajatus:
" Entäs nyt? Et kai suinkaan vaan aio jouten olla? Tekemättä mitään hyödyllistä?  kyllä sinun nyt jotain täytyy tehdä..."

   Omatunto kolkuttaa ja syyllisyys nakertaa mieltäni, vaikka siihen ei ole mitään perustavanlaatuista syytä.
Lomailen omalla kustannuksellani, omilla kovalla työllä ansaitsemillani säästöillä, en nosta mitään tukia mistään, olen kaikin tavoin omillani.

  Mistä tämä oikein kumpuaa??  Jatkuva tekemisen ja suorittamisen pakko?

Älkää käsittäkö minua väärin. Kyllä minä työtä arvostan ja siihen kannustan, en minäkään pidä vapaamatkustajista, jotka heittäytyvät tekemättömiksi ja muiden elätettäviksi.

Minä tarkoitan tällä nyt sitä, että missä se raja on?  Paljonko on paljon, ja mikä on liikaa? Ja kuka sen määrittelee?

    Kun minä esim. olen tehnyt töitä 7kk putkeen, maksanut veroni ja laskuni,ja elän säästöilläni ja pidän pidemmän omakustanteisen loman, miksi en saisi sitä tehdä???
Miksi minua syyllistetään tai kutsutaan laiskaksi?
Miksi itse annan itseni ajatella tekeväni muka jotain sopimatonta?

  Onko se kateutta???

Onko se sitä, kun valtaosa ihmisistä tekee töitä sen 11kk ja ovat 1kk lomalla, että kaikkien on toimittava samalla tavalla? 
Elettävä samanlaisten normien mukaan?


Vastaus: Ehkäpä, en tiedä........


    Ja mikä on tämä loputon suorittamisen ja suorittamisen mittaamisen kulttuuri?????

Kun lähdet lenkille ja juokset enemmän, heti kysytään, että treenaatko esimerkiksi maratonille?
Kun pakkaat pyörälaukkusi ja lähdet retkelle, kysytään kuinka kauaksi aiot mennä, ja paljonko poljet päivässä?

Lapsilta kysytään mitä he harrastavat.
Lapsi vastaa: " jalkapalloa."
Seuraava kysymys: " Ahaa, missä seurassa?"
Lapsi vastaa:" en missään, omaksi ilokseni pelailen ja potkiskelen ."
Kysyjän naamasta näkyy vähättely ......Eihän se ole oikeaa ja aitoa harrastamista, kun sitä ei tee missään ohjatusti......

Tätä tämä on nykyään.
Kaikki mitataan jollain ja jotenkin.

 Joillekin se sopii, ei siinä mitään, olkoon niin, ja se heille suotakoon.

Mutta kaikille se EI sovi - se jatkuva oravanpyörässä juokseminen, kellon kanssa kilpaa taivaltaminen, kalenterien täyttäminen kannesta kanteen jne...

Ja he, tai me ( minä mukaan luettuna), jotka antavat arvon myös ajalle itsessään, suotakoon se oikeus.

  Elämisen sietämätön keveys....
elämä on valintoja, elämä on oppimista, kaikelle on aikansa ja paikkansa.


     Minun aikani on tässä ja nyt, minun paikkani on nyt tämä pieni saari.
Minä olen - tässä ja nyt, ja minulla on siihen oikeus, olen sen ansainnut, eikä se ole keltään muulta pois.


            Aurinko lämmittää kasvojani, päiväkahvit, ja kuninkaan Anna kädessäni,
meren pehmeät aallot taustamusiikkina -

        rauha <3

 

Jylhät, voimakkaat kalliot - mahtipontinen, puhutteleva meri

                    Ma 5.5.2014


    Minä tulin tänne saarelle vasta toissailtana, ja nyt jo tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt ja eläisi aivan omassa maailmassaan - omalla planeetalla.
Täällä kun istuu aivan meren äärellä  ja ihailee aaltojen maininkeja istuen turvallisesti vahvoilla ja voimakkailla kallioilla, niin maailman sodat ja politiikan likainen valtapeli tuntuu aivan epätodelliselta.
Vai onko se niin, että ne sodan raatelemat kodit ja ihmiset, ja politiikan turmelemat sielut  ovatkin sitä todellisuutta, ja minä olen jossain  toisessa todellisuudessa - tähtiportin kautta kulkeutunut jonnekin paratiisisaarelle.....

           Tämä paikka todella rauhoittaa, meren jatkuva läsnäolo saa itsensä tuntemaan pieneksi ja nöyräksi, mutta samanaikaisesti siitä saa jatkuvasti energiaa ja voimaa.
Ihan mieletön rauha ja hyvä olo valtaa koko kehon, kun painautuu tuulta piiloon vasten voimakkaita ikivanhoja kallioita - meri siloittanut voimakkailla aalloillaan rannan kivet ja vaahtopäät kepeästi kelluvat kivikoiden lomassa.
Paleltaa kovasti, tuuli on vielä kylmä, mutta vaikka sormet ovatkin jo kohmeessa, niin ei vaan saa itseään kiskaistuksi irti sieltä. Joku näkymätön käsi pitää paikallaan, ei laske irti otettaan.
Ja kun vihdoin saat kiskaistuksi itsesi ylös ja lähdet pois, sinun on pakko vielä kääntyä katsomaan taaksesi, ja varmistaa, että se meri ja ne kalliot jäävät sinne - että ne eivät katoaisi kuin unikuva pois näkökentästäsi.

    Täällä ei malta juurikaan sisällä olla, käydä vain syömässä ja nukkumassa - koko ajan on polte päästä ulos. Jokaisella säällä, jokaiseen vuorokaudenaikaan, nämä kalliot ja tämä meri saaren ympärillä näyttäytyy aivan eri valossa - tuskin maltan odottaa, että saan hyvästellä päivän kun aurinko laskee, ja tervehtiä uutta päivää nousevaa tutuilta kallioilta.
Joutsenet omilla luodoillaan viettävät omaa rauhallista perhe-elämäänsä, lokit jaksavat esittää upeita lentonäytöksiään säällä kuin säällä itäen suurta melua itsestään: " katsokaa minua! Katsokaa miten hienosti lennän ja ratsastan tuulen selässä! Katsokaa, miten hurjia syöksyjä teen mereen!"

       Koen olevani etuoikeutettu, että saan viettää aikaa täällä, että minulla on aikaa nauttia kaikesta tästä. Olen kiitollinen, että kun avaan silmäni, kuulen lintujen äänet enkä pakoputkien pauketta ja liikenteen melua ja ihmisten huutoa.
Olen kiitollinen, että kun ajan kauppaan, saan jättää pyöräni auki kaupan nurkalle, ihmiset ovat minulle ystävällisiä ja hymyilevät, eivätkä odota minua aseistettuna jossain nurkan takana.
Suomi kokonaisuudessaan muihin paikkoihin verrattuna on varsin turvallinen maa, vieläkin, mutta tämä pieni saari on aivanerityisen turvallinen paikka - täällä en vaan osaa pelätä mitään, koen olevani täällä todella turvassa kaikelta pahuudelta.

  Täällä on menninkäisen hyvä olla, helppo hengittää ja jokainen solu elää tätä hetkeä, imien positiivista energiaa ja valoa ja lämpöä tästä paikasta.

Onni on elää ja tuntea olevansa elossa <3 

Kesä saaristossa alkoi....:)

su 4.5.2014  
Kökar


         Muutaman sillan, kahden lossin ja yhden 2,5 tunnin lauttamatkan päässä sijaitsee tämänkesäinen kotini.
Tai kotihan on sama koko ajan, kodin sijainti vaan vaihtui - ja nyt se siis kököttää turvallisesti pienen Kökarin saaren maisemissa.
Tupakeittiön ikkunoista näkyy meri, tuuli ujeltaa nurkissa ja aamulla heräsin lintujen lauluun.
Aika on pysähtynyt, kiire hävisi jo ensimmäisen lossin jälkeen ja jäi huolien ja murheiden kera jonnekin mantereen puolelle.
Kello lähti ranteesta, kalenterit on tyhjennetty kaikesta, polkupyörän ajomittari ja henkilövaaka on varastoitu talteen, niillekään ei ole tarvetta - nyt mennään fiiliksellä, eletään auringon ja säiden mukaan ja niiden armoilla - opitaan vaan olemaan, kiireettä ja hosumatta.
Ja siinä onkin opettelemista, ihan minullekin, ja siksi tämä 5kk täällä pienllä kallioisella Ahvenanmaan saarella tekee hyvää niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Täällä ei ole mitään turhaa, täällä on vain kaikki tarpeellinen - joskin sekin on suhteellista, kuka tarvitsee mitäkin.
Minun onneksi täältä puuttuvat kaikki ne tekijät, joita en kaipaa muutenkaan elämääni - tälle saarelle ei bilettäjät tule, he pysyvät muissa maisemissa.
Luonto on käsinkosketeltavissa, ja on kiinnostavaa seurata meren elämistä, ja muuttumista - millä tuulella se milloinkin on.
Nyt on aikaa ja tilaa kirjoittamiselle ja kuvaamiselle, ja luonnon tarkkailemiselle.
Liikuntaakaan ei suoriteta veren maku suussa mittareita tarkkaillen, vaan itseään kuullostellen ja fiilistellen ilman minkäänlaisia tulostavotteita.

    Tästä tulee monin tavoin hyvin avartava,ja kasvattavakin kokemus, ja uskon olevani aika lailla rentoutuneempi ja henkisestikin vahvempi ihminen,kun syksyllä palaan mantereelle.

Punaisen paholaisen kanssa tulemme kyllä kesän mittaan ajelemaan muillakin Ahvenanmaan saarilla tehden kevyitä ja leppoisia päiväretkiä ja muutamien öiden retkiä.
Ruotsin kielen taito kasvaa jatkuvasti, sillä sitä käytän päivittäin, ja katselen myös teeveestä ruotsinkielistä ohjelmaa, luen lehtiä jne.....
Myös Ahvenanmaan herkulliset maut tulevat tämän kesän aikana tutuksi: musta leipä ja aito voi, maitoa saariston lehmistä, juustoa, Ahvenanmaan pannukakkua, kalaa jne.....eli lähiruoka konseptia on nyt erittäin helppo toteuttaa.

Alla on linkit sekä Kökarin kotisivuille kuin myös Sandvik campingin sivuille:

http://www.kokar.ax/fi 

http://www.sandvik.ax/

    Tiedän, että tämä pieni persoonallinen saari asukkaineen tulee jättämään minuun lähtemättömän vaikutuksen, onhan se tehnyt sitä jo nyt, kun tänne koko kesäksi halusin tulla. Toivon vilpittömästi, että voin itsekin jättää jotain hyvää tänne, ja antaa takaisin - antaa hyvän kiertää.
Saaren tunnelmia ja tapahtumia tulen kirjoittelemaan tänne tasaisin väliajoin, oli ne sitten runoja tai kuvien muodossa tai miten hyvänsä tunnelma sillä hetkellä parhaiten esiin tuleekaan.
Nyt taidan kaivaa sadetakin varastosta, laittaa kumisaappaat jalkaan ja mennä rantaan kävelemään ja nauttimaan raikkaasta ilmasta....

Vi ses senare:)

        Hello again everyone:)
  
    I thought, that maybe I should write one blog introducing myself, so you would know who this person is,who writes this blog. And I am writing this in english now, because I have friends from many corners of this globe.
    
  I guess the most logical part would be starting from the very beginning - when I was born, but that would be too obvious, and you would be dead bored very soon:)  So, I' ll try to make this short and painless, and somewhat easy to read without falling asleep before the end....

    I am soon 44 years old, was born at april the 10th at 1970 - a spring child indeed. My home town is in Eastern - Finland, called Kuopio, and being " savolainen " ( from county Savo) I got the questionable talent of endless talking - being verbally active and talented can be indeed a gift from God, but also a painful curse, or both at the same time.

    I got seriously bitten by a travel bug when I was 20 years old, and hasn't stopped moving around and about ever since....I have this endless childlike curiosity of world around me and exploring the planet and its countries.
  I have been au pairing in England, taking care of horses in Ireland, in a student exchange program in Portugal, lived in Canada for 5 years, travelling with my family in caravan all around Europe etc.....
 And at 2009 I found my passion: bicycle touring with my red devil - and that passion has taken me completely, I love it!!!!

    I have always loved animals and nature - always! It is the animals and nature, which have kept me floating instead of sinking to the bottom of the sea,when being lowest and having hard times...nature is my church and animals are my guardian angels.

   I have 2 beautiful sons, and I love them dearly - I try to be as good mom as possible, and being a parent and a mother is the most challenging,yet rewarding relationship I am capable of.

    I am a restless soul -I can't stay still for a long time, it drives me crazy and everybody around me also. For a long time I had a low self esteem, it took forever to build it where I am today - standing strong on my own feet and truly believing to myself.
I have learnt to like myself  just the way I am, accept the weaknesses and living with them, and learning to respect my body and liking what I see from the mirror -it has been a long journey, but I can finally say that I am happy and I am worthy being me.
   I am a person, who enjoys her space and the freedom and being independent, living and being on my own without being lonely or feeling half-of-a person.
   
 I have my own values, money or material life has never played a big and important part in my life - or any shallow stuff...I have never been interested in  fashion, shopping, make up etc...I am missing that female gene in my body, but I don't mind at all.

    In general I am optimistic and I smile and laugh a lot. I am a loyal friend,  trust and honesty are the key words! I  try to remain positive and being open-minded. At my best, I am a fun person to be with, but at my worst, I am a serious pain in the butt and absolutely unbearable asshole...(excuse me).

    So, this is me.....patience is not one of my virtues and this winter has been for me quite a challenge to survive....but there is light in the end of this tunnel - the spring will come,and then I feel like living with 100% of my being....

    I talk to you later again, enjoy your day,wherever you are!!!

  My true friends: I love you <3 thank you for staying by my side all these years!

Sydämen kaipuu - sielunmaisemiin.....

     Koti on siellä ,missä sydän on - vanha sanonta, klassikko - mutta ei millään lailla kulunut, vaan täyttä totta, jokainen sana.
Kun oikeasti purkaa tuon lauseen atomeiksi, siellä piilee syvä sanoma - ei ne seinät siinä ympärillä, tai ne huonekalut, eikä mikään muukaan, jota voi fyysisesti koskettaa, tee kodista kotia - ne tekee vaan asunnon elettävämmäksi, ja jokainen omalla kohdallaan omia tarpeitaan miellyttäväksi.
Mutta KOTI - koti on tila, sydämen tila, ja se ei löydy mistään materiasta, vaan syvältä sinusta itsestäsi.

    Luoja paratkoon ,miten lukuisissa eri paikoissa olen asunutkaan, kotimaassa ja muilla mailla vierahilla - maalla ja kaupungeissa...etsin ja etsin, kuljeskelin välillä jopa päämäärättömästi, kunnes kolahti - ja kovaa...

..se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja se tuntui niin hyvältä - muistan vieläkin ensi kohtaamisen oman henkisen kotini kanssa, ensi käyntini siellä.

    Pieni saari - kallioinen, kaunis, karukin....ei mitään turhaa, luonnon läheisyyden aisti joka puolella.
Vaikka en itse olekaan hirveän hengellinen ihminen, niin tunsin jotain taivaallista rauhaa siellä....lumottu saari, satujen saari.....

  Sinne on joka kerta niin hyvä mennä, sitä odottaa sydän pakahtuen kun lautta osuu rantaan ja saa ottaa ensimmäiset askeleet punertavalla maaperällä.
Sinne kaipaa aina, kun siellä ei ole.
Ja kun sieltä joutuu lähtemään, niin joka kerta suolaisen meriveden lisäksi saa maistaa omia suolaisia kaipuun kyyneliään...

    Minä uskon voimakkaasti siihen,että meillä jokaisella on henkinen koti, tällainen paikka, jossa tunnet olevasi jotenkin vapaampi ja enemmän turvassa kuin missään muualla, jossa ilma on raikkaampi hengittää...

   Minä kaipaan omaa satujen saartani,niitä kallioita, joilla istuin tuntikausia kuunnellen luonto - äidin tarinoita, asitien joka solullani voimakkaasti kaiken, mitä tapahtui..antauduin täysin aistieni valtaan, pelottomana - se oli niiin vapauttavaa.

   Tuuli tuiversi hiuksiani, ja linnut kaartelivat pääni yläpuolella - aika pysähtyi - äidin läsnäolo oli käsinkosketeltavissa.

  Ja samalla kun tuuli soitti huiluaan puiden oksilta kaikuen, äitini kuiskasi minulle: "Juhli elämää lapseni, se on paras tapa muistaa minua - ole onnellinen, hymyile ja juhli elämää."

  Ja niin minä teenkin - ja kun sade rummuttaa kotini kattoa, ja pisarat laskettelevat liukumäkeä pitkin ikkunaruutua, sydämeni hakkaa voimakkaana elämän rumpuja - ajatukseni karkaavat saarelleni, ja minä - minä lähden sinne myöskin - sillä siellä on minun kotini - missä sydän on, ja missä sieluni lepää - ja äitini lämmin voima koskettaa minua kaikkein voimakkaimmin.

Lasi puoliksi tyhjä vai täysi - olemmeko me suomalaiset " perus-valittajia"?

            Onko se todella niin, että kel onni on, se onnen kätkeköön? Emmekö me muka oikeasti kestä sitä, että jollakin on hyvä olla ja hän on onnellinen??
Emmekö me kestä katsoa, kun joku hymyilee tai nauraa, ja on aidosti iloinen???
Emmekö siedä hyviä uutisia, kauniita asioita? 
Miksi haluamme väkisin murskata tai latistaa jonkun ihmisen, jos hän uskaltaa olla onnellinen ja positiivinen?
Pitääkö meidän kaikkien kulkea hartiat lytyssä, maahan katdsoen, naama mutrussa?


           Onko lasi puoliksi tyhjä, vai puoliksi täysi?
Minun lasini on puoliksi täysi - aina ei ollut niin, mutta enimmäkseen kyllä.
  Miksi minä nyt aloin tällaisista puhumaan??
Siitä yksinkertaisesta syystä, että tasaisin väliajoin tämä aihe tulee esille, tavalla tai toisella - joko suoraan omassa elämässäni tai sitten sivustaseuraajana.


        Onhan se toki ollut kautta aikojen tiedossa, että olemme varsin kateellista kansaa. Jos itsellä menee huonosti, niin naapurillakin on mentävä huonosti.
Jos itsellä on huono päivä, on huolehdittava siitä,ettei naapurillakaan saa olla hyvä päivä.
Ja auta varjele, jos erehdyt hymyilemään - siitä ei hyvä heilu!!!

    Hymy - niin pieni asia, ei maksa mitään ja ei lopu kesken, mutta sen hymyn vastaanottajan päivä saattaa jopa pelastua.
Toki voi käydä niinkin, että jos satut hymyilemään jollekin perus-hapatukselle, hän ottaa sen veetuiluna, tai korkeintaan ihmettelee, että mitähän nappeja toikin on popsinut.

    On aivan itsestään selvää, että aina ei voi kellään olla hyvä päivä, ei edes perus - positiivisella ihmisellä. Ja sekin on ihan luonnollista ja ookoo, ei ihan koko ajan tarvitse ollakaan suu messingillä.
Mutta nyt otankin esiin sanan, jota erittäin moni ihminen karsastaa, ja saa hermostumaan, nimittäin asenteen.

    Kaikki tunteet kuuluvat osaksi tätä elämää: ilo ja suru, kyyneleet, kiukku...ja siksi tämä elämä onkin niin ainutlaatuinen.
Meidän eteemme heitetään haasteita, pieniä ja suuria, välillä ne tuntuu ylitsepääsemättömiltä vuorilta.
Mutta minä uskon vahvasti kohtaloon, joskin siihenkin voi jossain määrin vaikuttaa omilla valinnoillaan.

    Silloin kun kuitenkin eteen viskaistaan se valtaisa vuori, jonka yli ei tuntuisi olevan pääsyä millään, on aika miettiä vuoren juurella: onko lasini puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi??
Myös niiden äärimmäisten vaikeuksien edessä voimme oikeasti vaikuttaa kohtaloomme omalla asenteellamme tätä haastetta kohtaan.
Voimme heittää hanskat nurkkaan, jäädä tuleen makaamaan ja hokemaan että tästä en yli pääse, tämä ei voi onnistua.
    Voimme ottaa hieman aikalisää, etäisyyttä, kerätä voimia,ja alkaa miettimään reittiä sen vuoren päihittämiseksi: yli, ali, kiertoteitse ohi.....mikä nyt itsestään parhaalta tuntuu.
    Voi ottaa voimiensa mukaan oman lähestymistapansa....helpompi reitti on sekin ihan hyvä, kiertää vähän laakson kautta, kulku on vähän helpompaa, mutta tavoite on sama.
Voi myös lähteä kiipeämään vuoren yli, kääriä hihat ja todella ottaa niskalenkki tästä haasteesta - tehdä se vaikeamman kautta - mutta huipulla on maisemat henkeäsalpaavat ja olo myöskin kuin voittajalla - tästäkin haasteesta selvisin, ja elän ja hengitän - sydämessä se ikuisesti lepattava elämän liekki.

        Minun pointtini tälle liene se, että se asenne kyllä ratkaisee.
Itse jaksan paremmin ainakin, kun kohtaan jokaisen päivän odottaen mitä se tuo tullesaan, avoimin mielin ja hymy huulilla.
Minä en aio jatkossakaan kulkea nenä maata kohti tai suu mutrussa, ainakaan sen takia, että siitä tulisi muille parempi olo, koska he eivät kestä iloisia ihmisiä ympärillään.
Minä aion jatkossakin kujeilla, leikkiä piilosta, hyppiä lehtikasoissa, tehdä lumienkeleitä, ja ottaa tämä minulle suotu elämä vastaan suurena seikkailuna.
  Toki on aika kyyneltenkin, enkä niitäkään pelkää näyttää. Mutta jokaisessa synkimmässäkin pilvessä on se oma kultareunuksensa, kun sitä osaa vain oikein katsoa.

    Valoisaa syyspäivää kaikille,
lämmöllä: Mari

Elämä on - tässä ja nyt

    Ei tämä ole tapahtunut mitenkään tietoisesti, tarkoituksella....se on hiipinyt hiljaa, mukana elämän virran - muovannut minua kuin voimakkaat meren tyrskyt muovaavat vuosisatoja pienten saarten kallioita - niin on elämäkin muovannut minua - pientä kulkijaa....sellaiseksi kuin nyt olen, rauhallisempi, seesteisempi.

       Jos saisin nyt kirjoittaa kirjeen minulle ja antaa sen Marille, joka on 20 vuotta minua nuorempi, mitä siihen kirjoittaisin? Mitä kertoisin hänelle??
Antaisinko kenties neuvoja? Varottaisinko jostain?
Vai antaisinko hänenkin rauhassa kokea elämän juuri sellaisena, kun se hänen eteensä milloinkin ilmestyy - ja näin hän saisi itse kokemansa kautta oppia, elää ,ja aistia....


        Minä olen rauhoittunut, huomattavasti, se on silmiin pistävää. Ei ole tarvis hötkyillä sinne tänne tonne, ei ole tarvis miellyttää ketään ( joskaan en ole sitä koskaan,edes nuorempanana niin hirveästi tehnyt), on hyvä olo ja rauhallinen mieli.
Maailma ei katoa kartalta, vaikka en kiidäkään paikasta toiseen tuli persausten alla, hakemassa elämyksiä ja kokemuksia lähes epätoivoisesti - kyllä ne Alpit sieltä löytyy, samoin Costa Rican sademetsät jne....
Eikä minun tarvitse lähteä erityisesti yhtään minnekään vaan elämyksiä hakemaan, sen kun vaan heittäydyn virran vietäväksi aistit auki ja olen valppaana - ja elän..tässä ja nyt...elämyksiä ovat ne pienetkin hetket - jopa ne,joita aiemmin karsastin.

   Vihasin syksyjä, menin aivan lukkoon ja minusta tuli sietämättömän kärttyinen ja inhottava ihminen - ja totesin vaan oilevani kesän lapsi ja se riitti syyksi olla ikävä mörkö...
Kävelin tänään kauppaan oikein kunnon syyssateessa, kengät märkänä ja hiukset joka ilman suuntaan kuin linnun pesä - ja minua ei haitannut pätkän vertaa mitä kukaan ajattelin luonnon muovaamasta habituksestani - puhumattakaan sateesta.
Kun tarvoin kotia kohti, ja sade piiskasi takin huppua, niin hymyilin - oli harmaata, märkää, mutta minä hymyilin - ja oi miten hyvältä ja vapauttavalta se tuntuikaan.

     Nytkin kirjoittaessani tätä blogia tänään,  vesi ropisee katolla ja pisarat valuvat valtoimenaan pinillä ikkunaruuduillani....kodin turvassa palaa kynttilä,ja kahvi tuoksuu....lampaantaljalla on kiva kölliä ja antaa ajsatusten kulkea sinne, minne ne ovat halukkaita menemään - mitä niitäkään väkisin kahlitsemaan - saavat kulkea tuulen lailla, kuten tämä luonnonlapsikin.

     Kesyttämätön, omia polkujaan kulkeva yksi kansalainen miljardien joukossa....pieni, miniatyyrinen osa koko tässä valtavassa maailmankaikkeudessa - kun nostaa katseensa illala ylös tähtiin ja avaruuteen, tuntee olonsa pieneksi.
Kun istuu kalliolla ja katsoo tyrskyjen paiskautumista rantakalioihin, tuntee itsensä nöyräksi.
Mutta silloinkaan en tunne itseäni yksinäiseksi - tai eksyneeksi - olen juuri siellä,missä minun kuuluukin olla, ja juuri oikeaan aikaan.

 Kaikella on elämässä tarkoituksensa. Joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa, ihan kaikkeen emme.
Siloinkin, kun elämä heittää meille haasteita, voimme valita, miten niihin suhtaudumme, ja millä asenteella.
Olen valinnut valon, ilon ja positiivisuuden - se on kannatellut minua pinnalla jo yli 43 vuotta, pahoissakin aallokoissa - ja samalla asenteella jatkan nyt - niin kauan kun saan täällä taivaltaa.
Omia polkujani hiljaa kulkien, elämän maisemia ihaillen..

    Antaa hyvän kiertää , ja kaikkien kukkien kukkia