Kun Lempi - Velho reissuun lähti

Kun Lempi – velho reissuun lähti

Metsän siimeksessä olevasta torpasta kuului kovaa ähinää ja puhinaa.

Utelias kettu kiipesi kivelle ja kurkisti varovasti ikkunasta nähdäkseen mitä siellä oikein oli meneillään.

Keskellä tuvan lattiaa oli valtaisa matkalaukku, ja sen päällä istui punakka pieni velho hikipisaroiden valuessa hänen otsallaan.

“ Menetkös siinä kiinni senkin kavala laukku “ tuhisi Lempi sydämistyneenä tälle raihnaiselle ruskealle matkalaukkua hämärästi muistuttavalle muinaisjäänteelle. Sanojensa painikkeeksi velho vähän pomppi laukun päällä, työnsi sisään sen repsottavista saumoista pilkistelevät kukalliset alushousut.

Pitkällisen taiston jälkeen laukku sulkeutui ja Lempi ojentautui voittajan elkein sen ylle, pyyhki hikeä otsaltaan, katseli ympärilleen hieman hajamielisesti..

“ Olenkohan minä unohtanut pakata jotain tärkeää, “ hän tuumi itsekseen.

Ulkona tätä toimitusta seurannut kettu alkoi tuntea suurta sääliä apeaa matkalaukkua kohtaan, ja päätti pelastaa sen pinteestä pudottautumalla kovaan ääneen kiveltä ja hämätäkseen velhoa.

Temppu onnistui,sillä velho päätti jättää asian sikseen, otti kiinni laukun rivasta ja alkoi kiskoa sitä pihalle puhisten ja läähättäen.

Pihalla häntä odotti hänen uskollinen luutansa, joka nähtyään velhon täyteen survotun matkalaukun pyöritteli silmiään ja päästi kauhistuneen voihkaisun: “ En minä ole mikään rahtiluuta”, tämä totesi närkästyneesti ja jatkoi: “ emmehän me pääse edes ilmaan tuo laukku kyydissä”.

Velho vilkaisi nääntyneen näköistä laukkuaan, huokaisi raskaasti ja alkoi purkaa kuormaa keskelle pihamaata.

Aikansa viskeltyään kirjavaa vaatekomeroaan kassin uumenista Lempi päätti kokeilla uudestaan:

“ Joko nyt? “

Luuta rääkäisi tuskasta,niin että lähipuussa istuneet kaksi varista olivat pyllähtää oksiltaan.

“ Minä saan tästä tyrän ja ikuisen vaivan”, se voikersi.

Siinä vaiheessa Lempi – velhon pinna oli jo äärimilleen venytetty.

Hän otti laukusta hammasharjan, laittoi sen hameen taskuun.

Sitten hän otti passinsa, sulloi sen paidan taskuun, ja hyppäsi luudan kyytiin ja hihkaisi: “Nyt mennään! “

Eipä tohtinut luuta enää kokeilla tulisen velhon kärsivällisyyttä vihjaamalle tälle, että kenties osa painosta johtui Lempin omasta hersyvästä habituksesta ja muhkeista muodoista. Luuta huokasi alistuneesti, keräsi kaikki voimansa ja pinnisti itsensä ilmaan.

Ja niin alkoi matka.....

Lempi ihaili maisemia, kaunis aurinkoinen päivä tiedossa,eikä ole luvattu edes turbulenssia.

Hyvän matkaa lenneltyään Lempi kysyi huolettomana luudalta, että oliko vielä pitkäkin matka etelään...

“ Etelään ?? ETELÄÄÄN ??? “

Pitikö meidän mennä etelään”, kysyi hämmentynyt luuta matkustajaltaan.

Minä luulin että olit matkalla Velhojen vuosikokoukseen Kalakukko -landiaan.

Velhon kulmat kurtistuivat ja hän tokaisi luudalle: “ Etkö sinä ole lainkaan katsonut koordinaatteja ajotietokoneesta?”

Luuta katseli ympärilleen.....

“ Ajotietokoneesta ? Onko meillä semmoinenkin? Ja jos on, niin missäköhän se mahtaa sijaita?”

Lempi oli hetken hiljaa, ja kiljaisi sitten harmissaan:

“ Voi paviaanien peräpukamat ja iguaanin ientulehdus !!! 
Sehän se oli, minkä unohdin pakata.”

Nolo puna kohosi hänen kasvoilleen ja hyvin hiljainen ääni jatkoi:

“ Olen kovasti pahoillani, että annoin sinun kuulla kunniasi uskollinen luutani.

Tämä on kyllä nyt minun virheeni.

Kerran me olemme matkalla Kalakukko – landiaan velhojen vuosikokoukseen,on liene syytä kaivaa esiin heidän murresanakirjansa, että ymmärtäisin edes jotain,mitä siellä puhutaan.”

Sitten hän jo tyytyväisenä suunnanmuutoksesta huolimatta hihkaisi uudestaan, nyt iloisemmalla äänellä:

“ Pistäkeepä remelit kiinni, nyt männään ! “

Ja niin lensivät Lempi – velho ja luuta Kalakukko – landiaan.

Mitä siellä tapahtui, siitä kuulemme ehkä seuraavalla kerralla.

Matka

Äiti äiti...joko nyt lähdetään," kysyi pieni tyttö malttamattomana reppu selässään kohottaen katseensa kohti vieressään seisovaa naista.
Äiti hymyili lempeästi tarmokkaalle tyttärelleen ja kyykistyi hänen eteensä sanoen: 
" Tyttöseni,sinun matkasi on jo alkanut. 
Se alkoi jo silloin,kun sinä itse sait alkusi. 
Nyt sinun täytyy vain jatkaa sitä,ja tehdä siitä omanlaisesi - sinun näköisesi seikkailu". 

Tytön alahuuli alkoi väpättämään ja pieni uhma kohosi hänen taivaansinisiin silmiinsä.
Hän jatkoi: " Ei minulla ole rahaa ja minulla on pienet jalat, en minä pääse pitkälle." 

Äiti lohdutteli tätä tuiman näköistä pientä lastaan:
 " Kuljet sitten pienin askelin, lähemmäksi ja hitaammin. Mutta kun pidät sydämesi puhtaana ja aistisi auki,niin seikkailu odottaa sinua lähempänä kuin luuletkaan".

Tyttö niiskautti kuuluvasti ja nosti leukaansa ja sanoi kirkkaalla lapsenäänellään: " Minä lähden nyt kohti suurta seikkailua....pieni tauko.."saanko kuitenkin pari eväsleipää mukaani?"

Ilo

 Ilo

  Pieni sana, suuri tunne.
Ilo voi tulla nopeasti ja yllättäen, 
mutta se voi myös hävitä ovet paukkuen ja vähintään
yhtä nopeasti kuin tulikin.

Se ilmenee eri tavoin riippuen kohteestaan.
Hillittynä hymynä, tai hyvinkin riehakkaana käytöksenä.

Ilo viihtyy erityisen hyvin lapsissa ja lapsenmielisissä, 
sillä näissä edm. yksilöissä irrationaalinen volyymit kaakkoon - meno
on aina taattua.

Trampoliinit, hattarat, loikkiminen kuralätäköissä,
lumienkeleiden teko ym. ovat kaikki merkkejä,
että ilo on ottanut hallinnan.

  Mutta voiko ilon kadottaa??
Kyllä vaan, ja pahimmillaan se voi paeta kauaksikin aikaa.
Joskus se hiipuu hiljaa,kuin huomaamatta.
On myös tapauksia,jolloin ilo on pelästynyt jotain todella
traumaattista tapahtumaa, joka on tuonut tullessaan vihan
kolisevin rattain sydämeesi ja pimentänyt auringon varjollaan.

Ilo väistyy myös surun tieltä,
surun raskas viitta on liian painava ilon kepeille hennoille harteille.


Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa.
Mutta kun antaa suurimman huoneen sydämestään ilolle,
niin sielun sinfonia säilyy duurisoinnussa, ja
elämän maut makeina ja värit kirkkaina.

Antaa ilon tulla ja viedä mukanaan!

Onni

Onni

   Mihin sen nyt piilotin?

  Mihin kadotin?

  Minne kätkin?

Onko se repussa?

Unohdinko sen keittiön pöydälle?

Heitinkö hattuhyllylle?

Vai laitoinko jemmaan?

Ei sentään - tuolla se on!!!

Perhosen lentona niittykukissa,

auringon säteenä poskellani, 

jäätelön makuna huulillani,

ystävän lempeänä kosketuksena olkapäälläni.

Ei onnea pidä kätkeä,

ei se jakamalla lopu,

ei kulu puhki.

Onni kasvaa antamalla omastasi,

se leviää lupiinien lailla ja 

hyväilee kuin kesäinen tuuli kuumilla kasvoilla.

  Onni on tässä ja nyt!!!!

Kun Lempi velho liemen keitti....

     Olipa kerran pieni velho nimeltänsä Lempi.
Hänen suuri huvinsa oli keitellä pienessä mökissään erilaisia liemiä ja keittoja, joita hän sitten iloinen pilke silmäkulmassaan muille tarjoili - meni kiven taakse piiloon, hieroi käsiään ja hykerteli...

 Jostain syystä ihmiset kovasti pitivät Lempistä, vaikka hänen keitoksensa eivät aina olleetkaan suurinta gourmeeta ja sai vielä ihmiset käyttäytymään varsin merkillisesti....

Ei Lempi velho ilkeä ollut, eikä pahansisuinen, mutta jekkuja ja kepposia hän rakasti, sillä ihmisistä oli tullut niin kiireisiä ja totisia, että Lempi halusi tuoda vähän naurua ja hupia heidänkin elämäänsä....
enimmäkseen siinä kävikin juuri niin, mutta välillä meni raaka-aineet keitoksissa vähän vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun...
..sillä miksipä muuten kylän totisin ihminen, nimismies Numminen kiipeilisi puissa banaania syöden...
...tai miksi Pastorin rouva Möttönen juoksisi yösydännä kukkaisessa flanellimekossaan papiljotit päässään laulaen ei ehkä niin kovin hengellisiä veisuja??

  Kerran Lempi velho sai päähänsä tehdä aivan uutta soppaa, jonka päätti nimetä itsensä mukaan: lemmen liemeksi....

Hän keräili kasveja, ja marjoja, ja keitteli ja maisteli..ja keräsi vähän lisää kasveja...ja kukkia...torpan piipusta alkoi nousta runsasta savua kun Lempi hämmenteli tulella olevaa valtavaa kattilaansa...

..lähellä olevat metsän eläimet osa pakenivat kauemmaksi, osa kävi uteliaaksi ja menivät kurkkimaan tuvan ikunoista mitä siellä oikein tapahtui....

....Lempi lisäili mausteita huolettomasti vihellellen, yskiskeli välillä pyyhkien silmiään...
..sitten kuului iso pamaus...ilmoille leijui merkilllisen värinen savupilvi -
Lempi hieman säikähtäneenä pyyhki käsiään esiliinaansa, otti kuitenkin urheasti lusikan käteensä ja kunnon kokin lailla maistoi taas keitostaan...

"Eipä hullumpaa", hän mumisi itsekseen ja otti toisenkin lusikallisen....
kylläpä nyt sopan keitin, hän totesi ja kauhoi lautaselle ison annoksen keittoa ja hörppi nälkäisenä lautasen tyhjäksi alta aika yksikön...

  " Onpas kevyt olo", ja miksi näen kaiken vaaleanpunaisena?? Lempiä alkoi naurattamaan ja kohta hän kihersi ja kikatti kuin pieni tyttö torpassaan ilon kyyneleet poskille valuen...
Seuraavassa hetkessä torpan ovi lensi kaaressa selälleen ja oven takana salaa kuunnellut kettu meinasi saada koko oven päähänsä.

 Ovesta lennähti ulos hameenhelmat hulmuten Lempi, edellen kikattaen ja laulellen ja kärrynpyöriä heitellen...

 " Jopas Lempi nyt liemet keitti" hän rallatteli, taidan olla rakastunut.....

Kaksi varista istui puun oksalla katsomassa tämän hieman nuhruisen, mutta hyvin iloisen velhon tempauksia....

 Toinen varis sanoi: " niin sai Lempi maistaa omaa lääkettään"

Johon toinen varis hetken emmittyään vastasi: " maistuis varmaan sullekin :)

Pullopostia..savumerkkejä..kirjeitä....ja sitten tuli - nykyaika :(

   Pitkäänhän sitä nettitaukoo kestikin sitten..häthätää pari vuorokautta - yhtä pitkään kuin karkkilakkokin....

aina ei voi onnistua, mutta yrittää voi uudelleen kunnes onnistuu - mahdoton on asia, jota ei ole vielä tehty..

   Nykyaika on juuri tätä, minäkin kirjoitan näitä ajatuksiani tänne blogiin tietokoneella, nettiin...

Ei ole vielä hirveän kauan aikaa siitä, kun kirjoitin päiväkirjaa mustekynällä taskulampun valossa pieneen kirjaan, jonka sitten lukolla suljin ja piilotin kirjan patjani alle.

   Nykyään kaikki tehdään tietokoneilla, tai älypuhelimella...lista on loputon: whatsupp, skype, sähköpostit, twitterit ja facebookit jne jne....

Yhteydenpito on nopeaa ja vaivatonta ja toisen osapuolen vastaukset ja mielipiteet kuulet siinä samalla hetkellä...

  Kaikesta käytännöllisyydestä huolimatta palaan usein miettimään lämmöllä niitä aikoja, kun juoksin koulusta kotiin ja tarkastamaan postit - oliko tullut kirjeitä jostain kaukaa maailmalta - oliko tullut uusia postikortteja joistakin eksoottisista kohteista, jonne aina itsekin matkustin saamieni postien myötä?
Aina ei kirjoittajan käsialasta saanut selvää, ei minunkaan yhtään sen enempää....aina ei ollut yhteistä kieltä ja piti käyttää sanakirjaa ja loput yrittää vaan ymmärtää rivien välistä....
Ihailin kauniita postimerkkejä, erilaisia käsialoja...viikkorahat hupenivat postimerkkeihin itsellänikin...
Tapasin ensimmäisen mieheni myös kirjeenvaihdon kautta - 8kk aktiivista kirjoittelua ja valtameri välissä....
Piti malttaa odottaa, ennenkuin sai kuulla vastauksen johonkin kysymykseen, piti nähdä vaivaa yhteydenpitoon ja se ei ollut kuitenkaan vaivaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

   Nykyään lähetellään yyveetä ja käytetään messangeria...kun kaikki pitää saada mulle tässä nyt ja heti - kukaan ei halua odottaa ja nähdä vaivaa.
Sinkkumaailmassa tämä piirre näkyy ihan yhtä selvään kuin ylipäätään nyky yhteiskunnan ajattelumallissa...

Mahdollisen kumppanin on oltava läheltä, ei haluta tuhlata energiaa johonkin ihmiseen, jos ei samantien tunnu että kemiat kolahtaa ja ilotulitukset räiskyvät....
Mitään ei malteta eikä haluta odottaa, minkään eteen ei olla valmiita näkemään vähänkään vaivaa..jos et ole siinä helposti saatavilla ja käytettävissä niin antaa sitten olla.....


    Surullista - mutta niin totta.....vaikka oma liittoni päättyikin myöhemmin eroon, niin rakastin niitä kirjeitä, niiden saamista ja kirjoittamista..sitä tunnetta, odottamista.... ja kun vihdoin 8kk intensiivisen kirjoittelun jälkeen kohtasi toisen, niin huomasi että tämä oli juuri sellainen henkilö jollainen oli sanonutkin olevansa....ja vielä vähän enemmän....

      Se tunne kun saa pitää sitä paperille kirjoitettua kirjettä kädessään on aivan eri, kuin lukea sähköpostia tietokoneelta.
Se on vähän sama kun selailla kaunista hyvin kuvitettua keittokirjaa...minä edelleenkin mielummin katson reseptit keittokirjasta tai jostain lehdestä kuin etsin ne tietokoneelta, vaikka sitäkin toki tulee tehtyä....mutta se fiilis on aivan eri....

        Minä mietin myös sitä, että jos ihmiset joutuisivat käsin kirjoittamaan viestinsä eri foorumeille, niin tulisiko kirjoitettua niin rumasti ja loukkaavasti aivan ventovieraalle ihmiselle kuin näin tietokoneen kautta - vaikka olisi millainen pikakirjoittaja, niin siinä ehtii silti ajatella paljon enenmmän mitä toiselle kirjoittaa kun sen käsin raapustaa, kuin että nopeaan kirjoittaa tietokoneella tai puhelimella, painaa lähetä nappia ja siellä kotinsa turvissa myhäilee olevinaan hyvinkin sukkelia kommenttejaan.

   Koska uskallan väittää, jo omien henk.kohtaisten kokemusteni perusteella, että käytöstavat on valitettavan monelta jäänyt unholaan netin ja facebookkien myötä.
Itselläni on aina ollut se periaate, että mitään sellaista en kirjoita toiselle, jota en voisi kasvokkain sanoa.
Ja jos ei kertakaikkiaan ole mitään hyvää sanottavaa, niin silloin vaikeneminen on kultaakin kalliimpaa.....


      Takaisin kirjeisiin...


Minä olen sinkku ja viihdyn hyvin itsekseni täällä saarella, josta on tullut minulle niin tärkeä ja rakas paikka. Mutta minun kotini on silti koko maailma, ja olen aina alati utelias tietämään mitä missäkinpäin kaunista maapalloamme tapahtuu....minussa asuu edelleen vahvana se utelias reissunainen, Nuuskamuikkunen - mutta nyt haluan hengähtää täällä...

    Ja vaikka kirjoitankin nyt päiväkirjaani koneella, niin niin syvimmät ajatukseni ja tuntoni kirjoitan vaan mielessäni ja kätken ne syvälle sydämeeni....

    Miettikääpä, miten paljon tälläkin hetkellä on ihmisiä,jotka kärsivät yksinäisyydestä - oikeasti kärsivät siitä - miettikää miltä heistä tuntuisi, jos joku muistaisi heitä vaikka kirjeellä ja kortilla...jossa lukisi: et tunne minua enkä minä sinua, mutta katsomme samaa kuuta ja halusin kertoa että ajattelen juuri sinua....

   Minä menen huomenna postiin, ostan postimerkkejä ja kirjekuoria, lähetän kirjeen - ja toivon, että joku päivä saan taas itsekin kokea sen tunteen vielä, kun postilaatikossa on oikea kirje tai kortti...

  ja mitä tulee sinkkuelämääni, sieluntoverini on täällä jossain ja hän ottaa minuun yhteyttä - hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa saaren Anskulle <3 tai piirtää paperille tai kirjoittaa nuotein....
mutta HÄN ei laita sähköpostia eikä twiittaa....sillä olen arvokas ja ansaitsen aikaa ja vaivannäköä..en ole pikaruoka, enkä moottoritien ohituskaista - minä olen aika.....

   Rakkaudella Ansku

   

Hiljaisuus päättyy......

             3.11.2014 myöhään illalla....... Kökar

     Tänään on kulunut tasan puoli vuotta, 6kk siitä, kun saavuin pienen kotini kanssa tänne sielunmaisemiin kallioiden syleiltäväksi ja meren aaltojen tuudittamaksi.

Kökar - saari Ahvenanmerellä, monien mielestä keskellä ei mitään, mutta minun mielestäni kaiken keskellä.

Tämä saari lumosi minut jo ensimmäisellä vierailukerrallani 2008, ja jätti tällaisen minunkin kaltaisen maailmanmatkaajan lumouksensa valtaan täydellisesti....lähtemätön vaikutus...

Ja kun palasin tänne vielä 2010 ja 2013 pieniksi toviksi, niin nämä käynnit vahvistivat sen tunteen, mikä ensimmäisellä kerralla otti minut valtaansa - se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja se on kestänyt ja voimistuu jokainen aamu, kun saan herätä täällä uuteen päivään.

   Ja niin minä tämän rakkauden sokaisemana päätin heittäytyä tunteen ja virran vietäväksi, pakata kimpsuni ja kampsuni ja hilata kotini pyörien päällä sinne, missä se kodilta tuntuukin.

  Puolessa vuodessa on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista, ja niistä kirjoittelen lisää enemmälti lähipäivinä...

Pitkän hiljaisuuden syynä täällä blogissa nimenomaan oli puhtaasti tekninen...tietokoneeni päätti lopettaa toimimasta ja sain vasta noin 3 viikkoa sitten uuden tilalle - mutta täällä ollaan..täynnä intoa ja ajatuksia, paljon  uusia kuvia, tunnelmia....kannattaa pysyä nyt kuulolla sillä minulla on vihdoin aikaa, ja vihdoin energiaa ja sitä paloa, mitä tähän kirjoittamiseen tarvitaan...

     Minä sain myös pyristeltyä itseni irti riippuvuussuhteesta - nimittäin sosiaaliseen mediaan, ja varsinkin facebookkiin, se on hyvä renki mutta huono isäntä. Laitoin ns. tilin telakalle, ja käytän aikani mielummin elämiseen täällä real worldissa, sillä aivan luvattoman paljon tuli haaskattua aikaa jonninjoutavaan netissä keikkumiseen ja höpinöintiin.....

  Varmaan ensimmäisen viikon aikana vielä aamukahveja juodessani saatan hajamielisesti hakeutua katsomaan mitä kenellekin kuuluu tai onko jossain ryhmässä tapahtunut jotain jännää jne jne....ja voi olla, että tulee jopa vieroitusoireita aluksi...jäänköhän minä nyt jostain toooosi tärkeästä paitsi??

   Mutta uskon, että ajan kuluessa tulen arvostamaan päätöstäni ja arvokas aika, jota meillä kaikilla on vain rajallinen määrä, kuluu johonkin oleelliseemaapn - vaikka kalliolla istumiseen ja kotkien ihailuun, tai rupatteluun peurojen kanssa aamuhämärissä......

Tulen jossain vaiheessa myöhemmin ehkä palaamaan facebookkiinkin, mutta vasta sitten kun tiedän, että osaan olla siellä vain pieniä hetkiä kerrallaan, eikä sinne ole tarvetta edes päivittäin mennä....siihen asti pysyn poissa, sillä minä en halua olla riippuvainen mistään, en edes netistä...

    Kaikkea ei voi kuitenkaan kerralla räväyttää, tai tulee shokki vahvemmallekin naiselle.....joten pikkuhiljaa.... tässä samalla meinaan käynnissä sokerista vieroittaminen, joka äkkisestään ei kuullosta oikein fiksulta  idealta syksyn synkimpään aikaan - mutta minähän pidän haasteita ja yleensä ne hankalimmat haasteet otan erityisellä antaumuksella ja ns. rise to the challenge....

  Kahvista en luovu, ainakaan vielä, ja vaikka en joulua aio viettää, niin suklaata olen antanut itselleni luvan silloin syödä :)

   Kuntosali kausi starttasi nyt marraskuussa, ja juoksu jatkuu läpi talven......terve sielu terveessä ruumiissa..

  Minä olen harvinaisen onnekas ihminen, sillä saan elää unelmaani.

Mikään ei ole toki tullut ilmaiseksi, vaan tämänkin unelman eteen olen tehnyt paljon töitä.

Ja tämän unelman toteutumisen mahdollistavat myös muutamat muut ihmiset, joiden ystävällisyyden ja avun ansiosta olen täällä - siitä heille kaikille tässä suuri sydämestä asti tuleva kiitos.

  Tack för alla snälla människor om Kökar, som hade gjorde det möjligt att jag kan bor och jobba här på er fantastik och vackert ö <3 <3 Det menar så mycket för mig, att varje morgon jag kan vakna här och njuta natur och havet, och varje natten jag kan går sova här och lyssna det vind .....

    Tästä on hyvä jatkaa....nyt menen onnellisena nukkumaan - vaikka on syksy, joka on minulle vaikeinta aikaa, niin tämä syksy on ollut hieman siedettävämpi....

Tuuli saa tuudittaa minut pian uneen - uskokaa unelmiinne, olkaa rehellisiä itsellenne ja muille, pitäkää huolta itsestänne....

 T. Saaren Ansku