Olet varmaan joskus edes kokenut sen tunteen, kun joku hyvin lähellesi tuleva ihminen saa sinut perääntymään?? Ei paljon, ei välttämättä edes kovin huomattavasti, ehkä vain hivenen - mutta kuitenkin.
Saatat varovaisesti silmilläsi hakea paikkaa, jonne vetäytyä, tai paeta kokonaan paikalta - etsiä ulospääsytietä?
Kämmenesi saattavat hieman hiota, sydämesi lyö ehkä hivenen kiivaammin, ja hengityskin tihenee vähän - tunnet koko kehossasi pientä jännittymisen tunnetta - epämukavuutta.
Tuo on ikävä olotila, jopa ahdistava, mutta käynyt minullekin - useammankin kerran elämäni aikana.
Minä olen aina elänyt tunteella ja sydämellä, ja tavallista enemmän luottanut aisteihini, ja kuunnellut vaistojani.
Välillä yritin niitä vähän hillitäkin, mutta havaitsin sen erittäin huonoksi siirroksi, sillä nuo ensimmäiset vaistot, jotka kehosi sinulle antaa, jo ennekuin itse niitä tiedostatkaan, saattavat joko pelastaa henkesi tai asettaa sinut alttiiksi hengenvaaraan.
Kun ikää on tullut lisää, itseluottamus kasvanut, ja kun on oppinut kuuntelemaan itseään ja tuntee itseään koko ajan paremmin ja syvemmin, on myös entistäkin herkempi ja rohkeampi käyttämään näitä aisteja ja kuuntelemaan sitä vaistoa.
Meillä jokaisella on oikeus tuntea olomme turvalliseksi, ja meillä on oikeus puolustaa itseämme, ja suojella itseämme - niin fyysisiltä uhkilta kuin myös henkisiltäkin.
On aivan normaalia, että yksinäisenä naisihmisenä ei välttämättä kannata yöllä oikaista pimeän puiston halki, tai laskea sisään kotiinsa tuiki tuntematonta ihmistä.
On aivan normaalia, että kotona on palohälytin, ja sammutuslakana, ja käyttää pyöräilykypärää pyöräillessään ja turvavyötä autossa ( tai ainakin näin pitäisi toimia).
Miksi sitten laskemme elämäämme ihmisiä ,jotka vahingoittavat meitä ja loukkaavat, väheksyvät meitä ja haluavat rikkoa itseluottamuksemme ja murskata unelmamme?
Miksi emme luota siihen sisäiseen hälytysjärjestelmäämme, joka meille on annettu? Miksi vaimennamme sen äänen?
Kuinka paljon on paljon? Milloin saa sanoa,että nyt riittää - jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään.
Miksi siedämme usein pitkäänkin henkistä väkivaltaa tai ilkeilyä, kun emme siedä fyysistäkään väkivaltaa?
Eikö muka ole oikeutta poistaa sellaista ihmistä elämästään, ja pyytää - tai vaatia, häntä myös pysymään poissa, jos hän saa aikaan vaan surua, mielipahaa, ahdistusta?
Kyllä itsesuojeluvaiston pitäisi toimia myös henkisen kiusanteon suhteen...ei sellaista tarvitse sietää.
Meillä jokaisella on oikeus onneen, ja kukin sen onnen määrittelee itse, mikä onnelliseksi tekee. Mutta kellään - ei kellään, ole oikeutta puuttua elämääsi, tai sanella sinulle, miten tulee elää - niin kauan kun ei riko lakia ja vahingoita ketään, jokaisella on oikeus kulkea polkuaan ja elää itsensä näköistä elämää.
Ei ole pakko avata ovea ja ottaa avosyliin vastaan ihmistä, tai ihmisiä, jotka kävelevät ylitsesi, kritisoivat kaikkea ja haluavat musertaa sinut. Sinulla on oikeus näitä tapauksia varten rakentaa muurit, tehdä suojavallit, laittaa sydämelle kypärä, ja pyytää heitä poistumaan.
Elämä - se merkitsee meille kaikille niin paljon, eri asioita, ja kuolemaankin suhtaudumme kaikki eri tavoin.
En minä kuolemaa pelkää. Mutta niin kauan, kun tarkoitukseni on täällä elon poluilla kulkea samoillen tästä matkasta nauttien ja seikkailusta hurmioituen, minulla on myös oikeus kulkea se omin jaloin, ja onnellisena - ja ympäröidä itseni ihmisillä, jotka hyväksyvät minut tällaisenaan kuin olen - ja rakastavat minua tällaisena - elämän virta syöksähtelee verisuonissani kohisten, elämän jano saa minut jatkamaan, ja liekki palaa sydämessä - sitä älköön kukaan sammuttako, se sammuu, kun aika on...
Rakkaudella: Mari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti