Kun Lempi-velho masentui

           Kun Lempi-velho masentui

      Syksy oli saapunut. Se oli hiipinyt hiljaa,kuin huomaamatta,myös metsään. Lehtipuut vaihtoivat kesävaatteensa kirjaviin syysnuttuihin, metsäneläimet kiirehtivät kukin omissa touhuissaan valmistautuessaan tulevaan talveen. 

Kaikki olivat niin kiireissään,etteivät olleet ehtineet kiinnittää huomiota metsän siimeksessä olevaan torppaan, tai etenkään sen asukkaaseen.
Torpassa oli hyvin hiljaista, hämärää, eikä sen piipusta noussut savuakaan. Kuistin seinää vasten nojasi apea luuta, kylmissään ja huolissaan, ei itsestään vaan ystävästään, jota ei millään saanut piristettyä.
Torpan perällä pöydän ääressä kyyhötti hahmo, tuijotti ikkunasta kauas tyhjyyteen,huokaisten välillä raskaasti.

Lempi-velho oli tavallisesti täynnä elämää ja ääntä, mennä touhotti sinne sun tänne ja tuonne,pilke silmissä ja hymy huulilla.
Mutta nyt Lempi oli hiljaa, kyyhöttäen pienessä mökissään,jaksamatta edes keppostella.
Lempi-velho oli masentunut. Ilo oli kadonnut koko sen olemuksesta,ja liekki sammunut silmistä.
Mikä oli saanut tämän elämää kuplivan pikku olennon näin murheelliseksi?

 Ihmiset....
Ihmiset eivät enää hymyilleet eivätkä hullutelleet. 

He eivät hyppineet lehtikasoissa eivätkä pomppineet kuralätäköissä.

 He kiirehtivät suu mutrussa töihin ja kouluihin ja kaikkialle, eivät tervehtineet toisiaan,saati puhuneet toisilleen.
Ruokapöydässäkin nämä ihmiset tuijottivat älypuhelimiaan ja muita outoja vempaimiaan,eivätkä keskustelleet keskenään.
Iltaisin ihmiset tuijottivat teeveetä tyhjin katsein, lapsille ei enää luettu satuja....kuka nyt uskoisikaan muka keijuihin ja menninkäisiin ja velhoihin?
Aamulla taas herättiin ja kiire alkoi alusta,lapset jätettiin itkevinä tarhoihin ja hypättiin autoihin ja lähettiin töihin.

   Kyllähän Lempi-velho ymmärsi, että ihmisten maailma oli aikalailla erilaista kuin velhojen ja menninkäisten ja metsäneläinten, se oli täynnä vastuuta ja haasteita ja velvollisuuksia ja odotusten täyttämistä.

Mutta kaiken tuon keskellä nämä ihmiset olivat hukanneet leikin ja naurun ja hulluttelun,ja se oli saanut Lempinkin masentumaan.
Hänen uskollinen luutansa oli päiväkausia yrittänyt piristää ystäväänsä,onnistumatta siinä. Joten luuta oli ottanut järeämmät keinot käyttöön ja pyytänyt apua.

    Oveen koputettiin, ei vastausta. Se avattiin varovasti,ja vieras kurkisti sisään. Seisoi hetken eteisen puolella antaen silmien tottua hämärään.

Sitten vieras lähti hiljaa kohti pöytää,jonka äärellä kyyhötti niin surullinen hahmo,että vieraan rintaa oikein kouristi.
Lempi-velho tunsi kosketuksen olkapäällään, hän kohotti kyyneleiden juovittamat kasvonsa kohti tätä yllättäen sapunutta vierasta tunnistaakseen kuka tämä oli.

Siinä seisoi vihreään nuttuun ja mustiin kenkiin sonnustautuneena hänen Leprikorni ystävänsä kaukaa pieneltä vehreältä saarelta. 

Siitä olikin jo kauan aikaa,kun he olivat viimeksi tavanneet.
Sanoja ei vaihdettu, mutta hyvin päättäväisesti tämä hassun näköinen hahmo otti ystäväänsä kädestä kiinni kuuntelematta lainkaan vastalauseita.

Eikä niitä paljon tullutkaan,sillä Lempi oli aivan liian väsynyt väittämään edes vastaan. Hänet istutettiin luudan kyytiin, vieras hyppäsi mukaan ja matka alkoi.

    Ensin Lempi-velho oli liian uupunut edes katsomaan maisemia, mutta sitten hänen horroksessa ollut uteliaisuutensa heräsi ja suru väistyi hetkeksi.

Lempi näki allaan kimaltelevan meren, sitten hän alkoi nähdä vihreää...paljon vihreää...lampaita...peltojen välissä puikkelehtivia pieniä teitä, ja kaiken tämän kauneuden kruunasi kirkkain sateenkaari,jonka Lempi oli koskaan nähnyt.

He laskeutuivat ja Lempin ystävä tarttui taas häntä kädestä kiinni johdattaen kohti pientä kirkkaan keltaista taloa, jonka sisältä raikui nauru ja seinistä kimpoili iloinen musiikki.

Lempi-velho tunsi ihanan ruoan tuoksun nenässään, mutta ympärillä pyörivät hymyilevät ihmiset saivat hänet kyyneliin, ne olivat ilon kyyneleitä.

   Luuta virnisti ilkikurisesti ystävälleen,joka heristi tälle
sormeaan muka nuhtelevasti.
" Ai jai, mitä minä oikein teen sinun kanssasi", sanoi Lempi-velho luudalle.

 Mutta vaikka tämä nuhruinen velho hetisti sormeaan, niin äänessä kuulsi kiitollisuus ja lämpö.

Lempi oli niin onnellinen ja kiitollinen, sillä kun hän oli liian voimaton auttaakseen itseään, niin hätiin riensi ystävät, jotka auttoivat hänet jaloilleen ja juuri näiden ystäviensä tukemana ja opastamana Lempi-velho löysi satumaan, ja paikan,jossa taas leikittiin ja naurettiin. 

Löysi paikan, jossa harmaus väistyi värien tieltä ja masennus pakeni jonnekin kauas pois,mistä ei löytänyt tietään takaisin Velhon sydämeen.




 

Yön rauha 24.9.2016

  Se tunne, kun kaikki nukkuvat, ja tiedät,että puhelin ei soi eikä kukaan tule yllättäen ovelle koputtelemaan.
Uskallat antaa ajatusten lähteä lentoon vapaasti, kun niitä ei mikään ulkoinen tekijä ainakaan tule keskeyttämään.
Nukkuakin tietenkin voisi, mutta ei lienee yllätys, että ajatukset tulevat pyörimään karusellia pääsi sisällä juuri sillä hetkellä,kun pää osuu tyynyyn ja silmät on painumassa kiinni.
Yhtäkkiä istut sängyllä aivan pöllämystyneenä ja vaikka kroppa kiljuu sinulle että jatkaunia jatkaunia, niin aivosi ovat asiasta täysin eri mieltä.
Aivosolusi suorastaan riehaantuvat saatuaan huomiosi, heittelevät kärrynpyöriä ja tuulettavat villisti.
Ja sitten kun olet saanut hinattua vastahakoisen tomumajasi ylös ja olet valmiina kirjoittamaan, niin enemmän kuin usein nämä aivosolut päättävät sitten kuitenkin mennä nukkumaan.
Leikkivät vielä mokoma minun kustannuksellani.
Minun, jonka pitäisi elättää itseni jatkossa ainakin osittain juuri kirjoittamalla. Juuri nyt ei näytä vakuuttavalta, mutta siitä huolimatta oloni on innostuneempi ja energisempi kuin pitkään aikaan.
Johan tätä synkkyyttä ja ketutusta riittikin ihan omiksi tarpeiksi, on aikakin saada pilvet väistymään taivaalta ja saada vähän valoa ja lämpöä elämään.
Minusta oli hyvää vauhtia tulossa juuri sellainen ns.energiasyöppö kaveri, joka imee kaiken energian lähimmäisistään kuin iilimato.
Juuri sellainen tyyppi, jota normi mielentilassani, eli perus positiivisena hyväntuulisena ihmisenä, karttaisin itsekin kuin ruttoa. Ja nyt minua katsoi peilistä tällainen tyyppi: uupunut, hapan, turhautunut...
Mistä tämä johtui?
Sehän johtui siitä, että elämäni purressa oli salamatkustajia, jotka kaappasivat sitten koko paatin ja minusta tuli panttivanki.
Elämääni oli päässyt sellaisia tahoja ja instansseja, yksittäisiä ihmisiä, kuin myös erinäisiä virkamiestahoja, jotka ottivat vallan. He kertoivat minulle, miten minun pitäisi elää, mitä minun pitäisi tehdä. Ja kuin vahvistaakseen sanojaan,niitä piti pönkittää vielä kuorruttamalla tuo viesti jatkuvalla analysoinnilla ja pakottavalla tarpeella diagnosoida minua. Löydettiin vain vikoja ja puutteita, virheitä ja epäonnistumisia. Vähäteltiin lahjojani ja kykyjäni, dissattiin unrlmiani ja haaveitani.
Kyllähän tuollainen kannustaa aivan mahdottomasti, eikö?? Ja sitä kun tarpeeksi pitkään ja tasaisin väliajoin sinulle pakkosyötetään, niin kohta alat uskoa itsekin näihin saamiisi analyyseihin ja vikoihisi.
Samalla kun huomaat ajatustesi vajoavan ja elämänilosi hiipuvan, niin tajuat ettet ole jaksanut enää käydä lenkilläkään niin usein.....pahan mielen kierre on valmis.....
Sitten jostain hiljaisuudesta, kaiken sen kuran alta mitä niskaan on kaadettu, nostaa päätään sisu....uhmakkuus...taistelumieli....halu heittää nämä tunkeutujat laidan yli ja ottaa taas se oman elämänsä pursi haltuun. Laittaa päähänsä entistä tiukemmin se kapteenin lakki, tarttua ruorista kiinni voimakkaan mäörätietoisesti ja ohjata paatti pois huonoilta vesiltä kohti niitä kauniita auringonnousuja.
Tämä on minun veneeni, ja minä olen sen kapteeni. Minä määrään sekä suunnan että vauhdin, sitä ei minun puolestani tee enää kukaan, sillä vain minulla itselläni on siihen oikeus.
Tätä purtta ei ole rakennettu satamassa kellutettavaksi, tämä pursi on rakennettu seilaamaan - kohtaamaan sekä myrskyt että tyvenet.
Nostan ankkurin, ohjaan veneeni varovasti tutusta satamasta kohti uusia seikkailuja, kohti tuntematonta. Käännyn katsomaan vielä hetkeksi taakseni, hymyilen ja tiedän, että elämäni ei koskaan tule olemaan enää samanlaista.

Uusiin seikkailuihin purjehtien, Ansku

Ps. Jatkossa tulen kirjoittamaan blogiani myös Lontoon murteella, erityisesti reissutarinani. Runoni ja Lempi-velhon edesottamukset on jatkossakin täällä upealla värikkäällä äidinkielelläni. Kirjoittajanimeni on Ann O'Songland mutta tuttujen kesken Ansku aka Annie

Mikä minusta tulee isona?

Mikä minusta tulee isona 14.9.2016

  Kun olin lapsi,niin luokassa kiersi näitä ystäväni-kirjoja, jonneka kirjoitettiin sitten vastauksia lempiväreistä ja suosikkiruoista ja mitä musiikkia kuuntelet jne....
Yksi kysymys oli toiveammatista, mihinkä haluaisit siis valmistua....
Tuntui, että kaikilla muilla oli selvät sävelet ja se tulevaisuuden ammatti niin kirkkaana mielessä: poliisi, lääkäri, lentäjä jne jne....
Minun ammattitoiveeni vaihtelivat seikkailijasta meribiologiin, toimittajasta eläinlääkäriin....
Opettajanikin tokaisi, että ei sellaista ammattia olekaan kuin seikkailija. Muistan vastanneeni että ellei sellaista ole, niin sitten on jo korkea aika luoda sellainen.
Tuliko minusta mikään noista lapsena haaveilemistani ammateista??
No ei!! Korjaan, ei mikään sellainen, mikä normaalisti ammatiksi mainitaan😉.

Minun työhistoriani on kirjava kuin mummon räsymatto, sinne mahtuu kaikenlaista. Myös minun koulutushistoriani on värikäs, ja sinne mahtuu myös keskenjääneitä opintoja syystä jos toisestakin.
Lukiossa viihdyin toista vuotta, mutta pitkästyin kuoliaaksi..ellei kyse ollut maantiedosta,äidinkielestä tai englannista...niissä aineissa loistin.
Minun koulutushistoriaani mahtuu keskenjääneiden opintojen lisäksi myös erittäin hyvillä papereilla loppuun asti käytyjä opintoja.

Minulle on tasaisin väliajoin annettu palautetta, hhmm..kritiikkiä siitä, että olen niin lyhytjännitteinen, en muka sitoudu mihinkään ja ole valmis tekemään töitä tavoitteen saavuttamiseksi....Sen lisäksi vihjaillaan suoraan tai rivien välistä, että olen laiska ja minulla on adhd jne jne......
Miksi?? No juuri siksi, että elämäni ja työ-ja koulutushistoriani on niin kirjava ja poukkoileva eikä siinä ole ....muiden mielestä..mitään johdonmukaisuutta eikä selkeää päämäärää...

  Ja tuon pitkän alkujaarittelun jälkeen pääsin vihdoin ytimeen: muiden mielestä.
Eihän täällä kai kukaan luo elämäänsä,ainakaan enää 2000 luvulla, sen mukaan, mitä muut odottavat tai vaativat.
Ja jokaisen elämä ja unelmat,ovat yksilöllisiä, ja henkilökohtaisia. Vain siksi, että ne eivät välttämättä noudata mitään tiettyä kaavaa, ei tee kenenkään unelmista tai elämästä vähempiarvoisia.

Olen ehtinyt siis tekemään kaikenlaisia töitä leipäni hankkimiseksi, mutta miksi työpaikkojeni kirjavuus ja työsuhteideni lyhytaikaisuus on automaattisesti negatiivinen asia?
Miksi sitä ei voi nähdä positiivisena asiana,kuten itse niin teen? Eikö se osoita paremminkin sitä, että minulla on kyky sopeutua hyvin uusiin tilanteisiin ja kyky omaksua ja oppia uusia taitoja ja asioita?
Ja mitä tulee työsuhteideni kestoon,niin minulle pätkätyöt sopivat loistavasti. Pitkästyn ja tylsistyn,jos joudun olemaan samassa työssä yli vuoden yhtä soittoa. Rakastan vuorotöitä myös, koska siinä ei pääse liikaa puutumaan samoihin rytmeihin ja rutiineihin.
Minä nautin vaihtelevuudesta, ja rakastan maisemien vaihdosta. Minulla on ikuinen lapsenomainen jano nähdä ja kokea ja oppia uutta: uusia kieliä, uusia kulttuureja, uusia taitoja......
Minä en ole millään elämän saralla hirveän erikoistunut mihinkään tai erityislahjakas juuri jossain tietyssä asiassa, mutta en haluakaan olla.
Minä haluankin,että elämäni ja työurani olisi jatkossakin yhtä kirjava,kuin mitä se on ollut tähänkin mennessä.
Yhdessä asiassa olen kuitenkin vahvoilla: olen selviytyjä!!! Minut on heitetty elämän kovilla kourilla syvään veteen niin monta kertaa,etten jaksa laskea. Ja aina olen sieltä räpiköinyt itseni pinnalle ja pitänyt itseni hengissä, noussut maihin vahvempana.
Ja jokaisesta koettelemuksesta elämänhaluni ja uteliaisuuteni maailmaa kohtaan on vain kasvanut.
Tästä olen ylpeä,enkä anna kenenkään puhua minulle alentuvaan sävyyn, ihan sama oli kyseessä kuka tahansa.
Niin kauan kun en riko lakeja enkä vahingoita ketään, saan varmaan ihan rauhassa tienata vaatimattoman leipäni sillä tavalla, mikä itselleni kulloinkin hyväksi katsomakseni tavaksi tuntuu.
Minun elämässäni on muutakin kuin työ, minä en arvota itseäni,enkä muitakaan ihmisiä sen mukaan, mitä he tekevät työksensä ja miten paljon/tai vähän he tekevät töitä.
Minulta on turha odottaa ihailua,jos on päättänyt raataa 24/7 ja ottaa itsensä hengiltä työnteolla.
Minulle on ihan sama, oletko lääkäri vai leipuri, autonkuljettaja vai asianajaja....
Milloin tämä maailma on mennyt siihen pisteeseen, että ihminen lokeroidaan tiettyyn karsinaan työn ja ammatin perusteella? Vai onko kyseessä joku tietyn kulttuurin tuoma kirous?
Toki työtä tarvitaan, mutta pitääkö sen olla koko elämä? Pitääkö sen mukaan määrittää ihmisyys, ihmisarvo? Ja kuka määrittää kenen työ on tärkeämpää ja arvokkaampaa,ja kenen työ vähemmän tärkeää?

  Palaan alkuun....mikä minusta tulee isona...
Olen 46 vuotias, elämän selviytyjä, toiveammattini: seikkailija, nykyinen ammattini: seikkailija.

Aurinkoista syyspäivää toivoen, Ansku