Kulkurin reppu

Kulkurin reppu

 On kulkurin taipaleella tärkeää, hyvät kengät,avoin mieli ja aikaa.
On kulkurin toveri hänen reppunsa, hänen mielensä ja aatoksensa.
Mitä kätkee reppu tuo?
Tuo kulunut,risainen,räsyinen,maantie pölyllä kuorrutettu,kesä sateilla pesty ja syksyn tuulissa tuuletettu.
Se kätkee eväät elämään, se kätkee raikkaan veden sammuttaman matkalaisen janon..janon,joka on aina läsnä.
Se kätkee niin monta tarinaa, on pullollansa muistoja.
Se kätkee taipaleen tuskan, väsymyksen,ikävänkin.
Se kätkee kyyneleet, ilon kyyneleet ja surun suolaiset suuret yksinäiset karpalot.
Reppu räsyinen toimii tyynynä, kun väsynyt kulkuri torkahtaa suuren tammen alle.
Kun askel painaa, eivätkä jalat meinaa kantaa, löytyy repun uumenista ne tarvittavat taiat, jolla päästään määränpäähän.
Sieltä löytyy usko, usko itseensä,omiin voimiin ja sivutaskusta löytyy sisu, sille on aina käyttöä.
Ja kun kulkuri eksyy tieltä,on mukana kompassi ja kartta.
Suurin kompassi löytyy sydämestä, ja kartta avoimesta,valppaasta mielestä.
Kulkuri taival on matka, päättymätön matka.
Mielen mutkiin ja koukeroihin, sielun mäkisiin maastoihin ja pimeisiin laaksoihin.
Matka sydämeen, matka joka päätty vasta sitten, kun reppu on yksin  eteisessä,ja kulkuri poissa.

Joulutoive

Joulutoive

 Lumi sataa maahan, peittää koko tienoon kauniilla valkealla harsollaan.
Lyhdyt syttyvät pihoihin, kynttilät valaisevat rakkaiden haudoilla.
Jostain kaukaa kantautuu kirkkailla lastenäänillä joululaulu, enkeli taivaan.
Kodeissa malttamaton tunnelma, pukkia odotellaan jo kovasti.
Perheiden nelijalkaiset jäsenet päivystävät uunin edessä vahtimassa sitä arvokasta joulun kruunaajaa, kinkkua.
Samu sirkka ystävineen tekee hartiavoimin töitä pitääkseen piltit nahoissaan.
Ihana idylli...joulun taika.
Voi kunpa se olisikin niin, kaikkialla.
Voi kun edes  tänä jouluna poliisien ei tarvitsisi lähteä kotihälytykselle,
voi kun edes tänä jouluna lasten ei tarvitsisi pelätä sänkyjen alla raivoavaa vanhempaa.
Voi kun tämä joulu olisi se joulu, kun kukaan ei paleltuisi hankeen, värjöttelisi kylmissään ilman suojaa.
Voi kunpa tänä jouluna kukaan yksinäinen ei joutuisi olemaan yksin, ja jokainen nälkäinen saisi maistaa osansa kinkusta ja joululaatikoista.
Kunpa tänä jouluna jokainen pieni ihminen saisi käteensä rakkaudella käärityn paketin, ja jokainen pimeyteen eksynyt tassupari löytäisi lämpimään.
Kunpa tänä jouluna ei olisi mustia silmiä, haljenneita huulia, rappukäytävissä itkeviä pelokkaita lapsia.

 Joten rakas Joulupukki, en ole aina ollut kiltti, sen auliisti myönnän.
Mutta sen verran kiltti olen ollut, että jotain tohdin pyytää.
Minulla on kaikki hyvin, joten huolehdithan heistä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita.

Rauhallista ja turvallista joulunaikaa kaikille,
lämmöllä Ansku

Survival of the fittest

Survival of the fittest

 That's what it is, life. It is everywhere you look at,
not just among other species,when you watch  the nature documents.
It is here, at this very moment, somebody somewhere is born.
Somebody somewhere will take her/his last breath.
The whole life, from birth to death, is a competition.
You will be tested, both mentally and physically,are you strong enough..
..are you fit enough to survive this game,
the game called life.
Obstacles are been set in front of you, land mines, one after another.
Are you sharp enough? Are you alert? How do you take your steps? Do you somehow, with your wits and inner strenght,manage to avoid the pit holes,those mines?
If you do succeed, good for you. Just don't get too comfortable, it is not over yet. You passed one test, you are now on the other level of the game.
The tests get more strenous, more challenging in each level.
The higher you get, the harder are the challenges.
Until there are left only those, who are the fittest,fastest,strongest...the Apex predators.

 However, there is a problem in this test, we are not given the same tools to make it through. The whole game is a big cheat, because the players,us, is not given the even chances.
The game, right from the moment when the first dice is thrown, is unfair.
For some, the whole life is a struggle,from that first breath. They are never given the slightest of chances, they never see it coming. Their game is over before it even started.
Then there are those,who are given everything to win, and they still cheat. They play ugly: they bully, they always go over where the fence is lowest,they change the rules for their own benefit.
They cheat through their whole lives, and they think they are the winners, the Apex.
They may have the money, the power,to make it look that they have indeed succeeded,it is all just a one big scam. They are loud, aggressive, they smell the smalkest hint of weakness on others, and they attack.
They attack just for the fun of it, to harm,to destroy.

Nobody was asked to be bornt,it was not our decision to be made.
But once we are here, we have to participate,whether we like it or not.
We have to go through this game called life,with the cards we were given,and make the best out of it.
You can play the game fair, you can challenge yourself, you can actually survive it - and you don't have to destroy others while doing it.
But be very careful of those ones, who cheat.
Build those walls to protect you, if you must. However, let the sun come in.
Run, walk, or even crawl, but never quit.
Take a break to breath, but don't give up.

Don't give up on life, beat the cheaters by your own rules, being fair and honest.
In the end, you might not be the Great white shark or the lion, sometimes the seal and the caribou gets lucky too.
You never know, so don't give up!

With love: Ann " Annie" O'Songland

Kasvot ikkunassa

Kasvot ikkunassa

  Sade piiskaa kattopeltiä,
ja tuuli riehuu vimmaisena tarttuen kiinni kaikkeen,mistä saa otteen.
Yksinäinen oluttölkki saa tuntea nahoissaan luontoäidin vihan, ja puut voikeroivat hiljaa,kun tuuli repii oksia irti niiden rungoista.
Ukkonen jylisee, ensin vaimeana jossain kaukana, vahvistuen sitten kumeaksi jylinäksi, jonka ääni peittäisi alleen suihkukoneenkin lähdön.
Sitten hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus.
Kunnes pimeän taivaankannen rikkoo salama, joka valaisee myös hämärän pienen tuvan silmiä särkevällä valollaan.
Tuvan asukas istuu hiljaa paikallaan,uskaltaen tuskin hengittää.
Ja kun hän salaman iskiessä katsoo kirvelevin silmin ulos sateen pieksämäön ikkunaruutuun, hän näkee ulkona kasvot.
Vain sen pienen hetken, sen silmänräpäyksen kestävän hetken,jonka salaman luoma valo kestää,hän näkee nuo kasvot.
Tuntemattomat miehen kasvot, lierihatun alta.
Nainen pelästyy suunniltaan, huuto jää jonnekin kurkkuun, jalat eivät tunnu ottavan alle.
Nainen pinnistää äärimmilleen voimansa,on juuri saavuttamassa oven,kääntämässä salpaa kiinni,kun oveen koputetaan.
Hän jähmettyy, veri pysähtyy suonissa, kädet hikoavat.
Odottava tunnelma...
Ukkonen jyrähtää uudelleen, aivan kohdalla, vaativana,uhkaavana.
Salama välähtää taas, ja nainen puristaa silmänsä tiukasti kiinni, ei uskalla katsoa ikkunaan,ei halua kohdata kasvotonta miestä.
Oven kahva hänen sormien alla liikahtaa, kokeilee,onko ovi lukossa.
Koputus, terävä,käskevä koputus.
Joku järjenvastainen hulluus iskee naiseen,ja hän pelkoaan uhmaten avaa oven,kohtalolleen ivaten.
Hän on valmis kohtaamaan pelkonsa, hän haluaa saada sateessa seisovalle hahmolle kasvot.
Hänen edessään seisoo mies, sateen pieksämä,läpimärkä mies. Kylmissään, vilusta väristen, mutta ei astu sisään ennenkuin tuvan asukas on antanut luvan.
Nainen vetää oven tiukasti kiinni,jää seisomaan sen eteen,käsi leväten oven kahvalla, vähän vapisten.
Mies huomaa naisen huulet tiukasti puristuneena yhteen, ja terävän katseen.
Katseen,joka yrittää uhmata ja kertoa,että en pelkää, mutta onnistumatta siinä kovin hyvin.
Mies ottaa päästään lierihatun,ja sen alta paljastuu pörröiset tuulen tuivertamat hiukset.
Hän riisuu sadetakkinsa, sen alta kuoriutuu esiin harmaan villapaidan verhoama harteikas kulkija.
Nainen rentoutuu vähän, melkein hymyilee,ehkä se on kuitenkin toiveajattelua.
Mies pyydetään istumaan, hänen eteensä tuodaan kuppi höyryävän kuumaa kaakaota ja kunnioitettavan kokoinen,kömpelön näköinen voileipä, joka irvistelee hävyttömästi nälkäiselle miehelle.
Tuvassa on hiirenhiljaista.
Kaksi toisilleen vierasta ihmistä istuvat kasvotusten, yrittäen saada jotain selkoa toisistaan, joutumatta kuitenkaan puhumaan..
Sanat tuntuisivat niin kiusallisilta, tökeröiltä, ne rikkoisivat tunnelman.
Hiljaisuus ei ole enää pahaenteinen, ei ahdistava.
Hiljaisuus on miellyttävä,rauhoittava,tyynnyttävä.
Mies syö leipänsä,tyhjentää kaakaomukinsa, pukee ylleen sadetakkinsa,peittää karismaattiset harmaat kiharansa tuon surullisen koomisen lierihatun alle.
Hän katsoo ovelta vielä naiseen päin, sinisiin silmiin, kiittää häntä lämmöstä ja välipalasta, ja katoaa sateeseen.
Nainen nousee, lukitsee oven miehen jälkeen.
Hän katsoo ikkunasta, näkee hahmon - hahmon,jolla on nyt kasvot, lämpimät ja eloisat kasvot.
Hän vilkuttaa miehelle.
Mies nostaa kätensä lierille,nainen vaistoaa tämän hymyn, ei näe,mutta vaistoaa,ja hän hymyilee takaisin.
Sade on lakannut, ukkonen paennut, ja luontoäiti väsynyt kiukuttelemaan.
Kaikkialla hiljaisuus, kaikkialla tyyntä.

The visit from un-wanted

It lurks in the darkness,
invisible and silent,
no face, no name -
but it is there.
And then it hits you,
like a lightning,
like a storm-
powerful and overwhelming.
You feel exhausted,
out of breath-
like a fish on the dry land,
gasping loudly, helplessly.
You can't predict its arrival,
always it takes you by surprise.
And when it goes away again,
leaves a dust cloud behind.
And you are sitting in the silence,
in the darkness-
weak and vulnerable,lost in words.
Nothing around you, nothing to grasp on.
Just a whole lotta emptiness,
darkness all around.
Nobody near,
tears dropping to a bottomless well.
Echoes of your own desperation screaming
back from the walls.
Just loneliness,
just you.

When you don't fit in

When you don't fit in, and you don't really want to stand out either

  Now there is a dilemma.
One,that occurs in my life in regular basis.
Always the odd one out, the one piece of puzzle,that never fits anywhere.
Do I even have to? Fit in? Fit in where? And to what?
These norms, where you so easily drown in the mass, to be just one face among other similar faces..
..odourless, colourless,and tasteless...

 I quite enjoy to be nobody, to stay on the shadows, to be on the background. I don't care about the attention,the crowds,the roads taken by the majority.
Yet still, because of that, I stand out of the mass,with great reluctance.
It is true, that life would be easier,if I wouldn't be highly sensitive introverted person.
I am not fond of those "definitions", but as it is the truth,I accept it.
In a work environment, I like to keep my head low,mind my own business, and just do my work the best I can.
I don't bother the other ones, and I wish I wouldn't be bothered either. I am polite,yet distant - nothing illegal there, yet often to be frowned upon.
I don't invite people to my life very lightly,I am reserved,rightfully so.
I like my own company,the solitude,without being lonely.
And those people,who manage to find that small hole in my walls, they are "my people",whom I care deeply for and would do anything for them.
When you watch movies and tv series,usually the most horrific serial killers and other crazy people are always told to be the loners, the quiet ones on the sidelines.
I find this quite annoying stereotype,which is just as much true as any other stereotype,that is made.
I mean really, it is a ridiculous assumption, that a person,who just enjoys a quiet simple modest life, is automatically plotting against the whole world.
I could easily point out, that all those loud masses of extroverted people,who have the emotionless fake-smile glued to their faces,are even worse...
because nobody would suspect anything bad of those noisy people,who like to be surrounded by their loyal fans.
Loyal fans, who will stabb on the back,the moment you don't pay attention.

Yes,I am not a big fan of people, I don't even like people that much.However, I still want NO harm to anybody, just prefer peace and quite over meaningless chit chat.
I am the most comfortable surrounded by other species than the Homo Sapiens, because they play with the same rules as I do - simple and straight-forward.
Animals take me as I am, without hidden agendas. They also show with clear signs their intentions,if you pay attention to their body language and sounds.
I like that honesty about them, no words needed, just the presence.

Well, I carry on my life my way, finding those paths,that are not so crowded and popular, making my own paths.
Sometimes those paths are rocky, filled with obstacles,steep hills, but they are mine to be go through, and in the top of the mountain the view is spectacular, well worth the effort.

Ihon ikävä

Ihon ikävä

 Viileät lakanat,
hellivät vartaloa, pitävät hyvänä.
Muistuttavat siitä,että vielä olen elossa.
Mutta kehoni kaipaa kosketusta, janoaa aistien ilotulitusta.
Sitä odottavaa tunnelmaa, kun lämmin käsi silittää niskaa,siirtyy selälle,jää siihen pehmeään mutkaan,
ennenkuin aloittaa matkansa pakaroille.
Koko vartaloni herää,jokaista solua myöten,kun tunnen huulet kaulallani,pienen kiusoittelevan näykkäisyn korvanipukassani.
Käännyn hitaasti ympäri,lakana valuu lattialle,paljastaen rintani,paljastaen sen,kuinka kiihoittunut olen..valmis...
Se huumaava tunne, kun saan turvakseni miehen painon päälleni,se saa sydämeni hakkaamaan villisti, haukkomaan henkeä.
Kun saan kietoa käsivarteni ja reiteni hänen ympärilleen,kertoen hänelle olevani läsnä, siinä hetkessä, juuri hänen kanssaan.
Maailma pysähtyy ympärillä, kellot seisahtuvat.
Kuulen korvissani vain ne hengityksen äänet,ne kuiskaukset,joita minulle hiljaa supistaan.
Hassuja sanoja, hellitellen, hyväillen sieluani.
Lämpimät vartalot kietoutuneina toisiinsa,
huulet leikitellen huulilla.
Seikkailevat kädet, katseet toisiina lukittautuneena,
hymyn makeus suudelmien seassa.
Se ihana suloinen hetki,liian lyhyt ikuisuudeksi,siitä haluaa pitää kiinni,ei laskea irti.
Ja kun se on ohi, jää ikävä.
Keho jää kaipaamaan kosketusta, huulet huulia.
Kynttilä on sammunut, katuvalot loistavat sisään säleverhojen lomasta.
Ryttyinen lakana,hänen tuoksunsa ,verhoaa raukean vartaloni,kun katson ulos tyhjyyteen.

Anneli Laulumaa 4.12.2017

Peaceful warrior

Peaceful warrior

 You wake up the beast in me,
then you know,what is the meaning of an enemy.
You were asked to leave me be,
yet you ignore the wish,and the first is you I see,
And the whole hell will break free.

Don' you know what I mean,
don't you know what I mean

All I want is peace, all I want is silence,
so let me be me, let me go free.

Inside me is a child, vulnerable and bare
all I need is a little bit of love and care.

Can't you see
can't you see,
it is a peaceful warrior in me,
living inside me.

I want no harm, I want no tears
I want no hammers, I want no spears.

Can't you see
can't you see,
it is a peaceful warrior in me,
living inside me.

Anneli Laulumaa 4.12.2017

Footprints on the snow

Footprints on the snow

 They seem to appear from nowhere,
like just magically flew there with snow,
gliding down ever so gently.
They seem to lead to nowhere,
just carrying on,
without a destination.
One step at a time,
leaving a footprint,then another, and another.
Suddenly,
a sign of a hesitation,
where to turn,what route to take.
And the footprints continue.
But the road unmarked they go on,
to the land unknown,
to the mysteries unsolved.
The footprints are new,
the only ones in the virgin snow,
sinking deep into the white snow blanket.
They seem to carry on forever,
slowly - yet determined.
And then - they are gone again.
Nowhere to be found,
just vanished into a thin frosty air.
Like a whisper in a Nordic skies,
echoes from the fells surrounded.
The footprints,
the footprints.

Anneli Laulumaa,
4.12.2017