Sade piiskaa kattopeltiä,
ja tuuli riehuu vimmaisena tarttuen kiinni kaikkeen,mistä saa otteen.
Yksinäinen oluttölkki saa tuntea nahoissaan luontoäidin vihan, ja puut voikeroivat hiljaa,kun tuuli repii oksia irti niiden rungoista.
Ukkonen jylisee, ensin vaimeana jossain kaukana, vahvistuen sitten kumeaksi jylinäksi, jonka ääni peittäisi alleen suihkukoneenkin lähdön.
Sitten hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus.
Kunnes pimeän taivaankannen rikkoo salama, joka valaisee myös hämärän pienen tuvan silmiä särkevällä valollaan.
Tuvan asukas istuu hiljaa paikallaan,uskaltaen tuskin hengittää.
Ja kun hän salaman iskiessä katsoo kirvelevin silmin ulos sateen pieksämäön ikkunaruutuun, hän näkee ulkona kasvot.
Vain sen pienen hetken, sen silmänräpäyksen kestävän hetken,jonka salaman luoma valo kestää,hän näkee nuo kasvot.
Tuntemattomat miehen kasvot, lierihatun alta.
Nainen pelästyy suunniltaan, huuto jää jonnekin kurkkuun, jalat eivät tunnu ottavan alle.
Nainen pinnistää äärimmilleen voimansa,on juuri saavuttamassa oven,kääntämässä salpaa kiinni,kun oveen koputetaan.
Hän jähmettyy, veri pysähtyy suonissa, kädet hikoavat.
Odottava tunnelma...
Ukkonen jyrähtää uudelleen, aivan kohdalla, vaativana,uhkaavana.
Salama välähtää taas, ja nainen puristaa silmänsä tiukasti kiinni, ei uskalla katsoa ikkunaan,ei halua kohdata kasvotonta miestä.
Oven kahva hänen sormien alla liikahtaa, kokeilee,onko ovi lukossa.
Koputus, terävä,käskevä koputus.
Joku järjenvastainen hulluus iskee naiseen,ja hän pelkoaan uhmaten avaa oven,kohtalolleen ivaten.
Hän on valmis kohtaamaan pelkonsa, hän haluaa saada sateessa seisovalle hahmolle kasvot.
Hänen edessään seisoo mies, sateen pieksämä,läpimärkä mies. Kylmissään, vilusta väristen, mutta ei astu sisään ennenkuin tuvan asukas on antanut luvan.
Nainen vetää oven tiukasti kiinni,jää seisomaan sen eteen,käsi leväten oven kahvalla, vähän vapisten.
Mies huomaa naisen huulet tiukasti puristuneena yhteen, ja terävän katseen.
Katseen,joka yrittää uhmata ja kertoa,että en pelkää, mutta onnistumatta siinä kovin hyvin.
Mies ottaa päästään lierihatun,ja sen alta paljastuu pörröiset tuulen tuivertamat hiukset.
Hän riisuu sadetakkinsa, sen alta kuoriutuu esiin harmaan villapaidan verhoama harteikas kulkija.
Nainen rentoutuu vähän, melkein hymyilee,ehkä se on kuitenkin toiveajattelua.
Mies pyydetään istumaan, hänen eteensä tuodaan kuppi höyryävän kuumaa kaakaota ja kunnioitettavan kokoinen,kömpelön näköinen voileipä, joka irvistelee hävyttömästi nälkäiselle miehelle.
Tuvassa on hiirenhiljaista.
Kaksi toisilleen vierasta ihmistä istuvat kasvotusten, yrittäen saada jotain selkoa toisistaan, joutumatta kuitenkaan puhumaan..
Sanat tuntuisivat niin kiusallisilta, tökeröiltä, ne rikkoisivat tunnelman.
Hiljaisuus ei ole enää pahaenteinen, ei ahdistava.
Hiljaisuus on miellyttävä,rauhoittava,tyynnyttävä.
Mies syö leipänsä,tyhjentää kaakaomukinsa, pukee ylleen sadetakkinsa,peittää karismaattiset harmaat kiharansa tuon surullisen koomisen lierihatun alle.
Hän katsoo ovelta vielä naiseen päin, sinisiin silmiin, kiittää häntä lämmöstä ja välipalasta, ja katoaa sateeseen.
Nainen nousee, lukitsee oven miehen jälkeen.
Hän katsoo ikkunasta, näkee hahmon - hahmon,jolla on nyt kasvot, lämpimät ja eloisat kasvot.
Hän vilkuttaa miehelle.
Mies nostaa kätensä lierille,nainen vaistoaa tämän hymyn, ei näe,mutta vaistoaa,ja hän hymyilee takaisin.
Sade on lakannut, ukkonen paennut, ja luontoäiti väsynyt kiukuttelemaan.
Kaikkialla hiljaisuus, kaikkialla tyyntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti