Siitä on jo niin kauan, kun ystäväni rakas pois lähti.
Ei ovia paukutellen, vaan hiljaa hiipien taakseen katsomatta.
Olin jo melkein tottunut elämään ilman häntä - tuota vaativaa pientä
alivuokralaistani.
Arki kulki kulkuaan, päivät meni menojaan, ja minä niiden mukana.
Eräänä aamuna tunsin voimakasta tarvetta lähteä metsään,
olemaan rauhassa - hiljaa, puiden suojassa.
Nautin vihreiden kirjosta, metsän raikkaasta tuoksusta ja happirikkaasta
ilmasta.
Hieman kauempana polulta pienellä kivellä kyhjötti tutun näköinen hahmo,
puristaen sylissään nuhjuista reppuaan.
Tuon hahmon minä tunnistin heti,
ja liikutuksen kyyneleet vierivät poskilleni.
Kosketin varovasti hentoa olkapäätä,
kuin peläten sen rikkoutuvan.
Kyynelien sumentamien silmin näin, kun hahmo kääntyi minua kohti -
hiljaisuus.......
.....sydämeni takoi villisti - tunnistiko hän minut? Oliko unohtanut?
Sitten - viimein, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen, hymy levisi pienen hahmon
pölyisille kasvoille, ja puristin hänet lempeästi syleilyyni.
Herra Inspiraatio - tervetuloa takaisin luokseni, kotiisi - sydämeeni.
Niin tämä pieni hahmo reppuaan sylissään puristaen palasi pitkältä matkaltaan - kotiin..
<3 : lla Mari
