Sielun sinfonia

Pimeää..kylmää....vedän huopaa tiukemmin ylleni ja yritän estää vilunväreitä hiipimästä kehooni.

Sytytän palelevin käsin kynttilöitä ja kaivaudun takaisin huovan sisään jääden tuijottamaan kynttilöiden lepattavaa liekkiä.

Suljen silmäni ja keskityn hengittämään rauhallisesti....

...pimeyteen alkaa tulvia valoa - kuin tulikärpäset kirkkaat nuotit valaisevat pimeän huoneen.

Luulen nukkuvani, mutta olen täysin valveilla.

Stereot eivät soi, mutta silti kuulen tuon kaihoisan sävelen korvissani.

Huilu, heleä huilu, aloittaa vienosti - kuin kevään ensimmäiset muuttolinnut laulunsa, varovasti..tunnustellen.

Mukaan liittyy muitakin soittimia...jousisoittimet tukevat ujoa huilua ja ympäröivät sen omalla lumoavalla äänellään.

Minä katselen pimeydessä tanssivia kultaisia nuotteja, joita johtaa päättäväinen nuottiavain.

Huumaava musiikki ottaa minut syleilyynsä, kietoo nuottiviitan hartioideni ympärille ja etsiytyy sieluni syvimpiin sopukoihin.

Koko kehoni väreilee tästä tuntemuksesta, kun nuotit hivelevät ja hellivät aistejani.

Antaudun musiikille täysin ja tunnen yhtaikaa sekä rentoutuvani että voimistuvani.

Kun lyömäsoittimet voimakkaan rummun saattelemana lähettävät minut mystiselle matkalle avaruuteen tähtisumuun, tiedän sen ,että koskaan en ole yksin - 

nuotit ovat ystäviäni, musiikki rakastajani.

Vain elämää, ei sen enempää on kaikki tää......

Tuo biisi on niiin hyvä, jo tuo kertosäe itsessään on hyvä elämänohje.
Kerranhan täällä vaan ollaan, miksi ei sitten tehtäis siitä elämästä itsemme näköisiä, jossa viihtyisi ja olisi hyvä olla?? Miksi pitää tehdä jotain muuta, kun mitä sydän sanoo?


Valintoja - niistä kaikki on kiinni. Syntymistämme emme voineet valita, ja oikeastaan kuolemiseemmekaan emme hirveästi voi vaikuttaa ( no ,terveelliset elämäntavat ja maalaisjärjen käyttökin on sallittua, ja niillä saatta ostaa itselleen lisävuosia). Lapsina toki olemme vanhempiemme huostassa, joskin jossain määrin voimme alkaa kasvaessamme toimimaan myös omien toiveidemme mukaisesti.
Kun täytämme 18 vuotta, alkaa aikuisuus ja itsenäisyys - silloin viimeistään voimme oikeasti valita tiemme ja elämänpolkumme. Kuinka moni tietää tuon ikäisenä ,mitä haluaa isona tehdä??Minä en tiedä vieläkään, ja ikää on jo 40 vuotta.
 Siksipä olenkin kokeillut kaikenlaisia eri töitä ja ammatteja, ja oppinut näin ollen omakohtaisesti arvostamaan eri ammattien edustajia ja heidän raskaita töitään.


Ammatti ja työ on tärkeää, siitähän se elanto tulee, se leipä pöytään. Joillekin se voi olla laveampi, joillekin kapeampi. Mutta työ ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa, tai se ei saisi olla - koska silloin elämästä jäisi pois niin tärkeitä muita osa-alueita, että ihminen jäisi väkisellä henkisesti köyhäksi, jos työtä ei tasapainottaisi esim. harrastukset.
Vietämme kuitenkin niin suuren osan elämästämme töissä ,että koen kuitenkin työn mielekkyyden tärkeäksi. Jonkin aikaa sitä voi tehdä erilaisia töitä ansaitakseen rahaa ja saadakseen ruokaa pöytään, mutta ei sitä vuosikausia jaksa...silloin tulee se työuupumus. Mielekäs työ, josta pitää ja joka antaa haasteita on tärkeämpää kuin työstä saatu palkka.
Minä olen valinnut jo muutama vuosi sitten oman polkuni, joka on minun näköiseni - pieni rauhallinen polku, ei lainkaan tasaista maastoa, vaan välillä hyvinkin kivistä ja mäkistä.
Voi kulua pitkiäkin aikoja etten törmää polullani kehenkään muuhun, koska se on niin kaukana toisista, siellä kulkee vähän muita ihmisiä, mutta eläimiä ja luontoa on ympärilläni koko ajan, enkä tunne olevani lainkaan yksinäinen, sillä viihdyn tällä hiljaisella taipaleellani.
Mutta tämä on minun polkuni, ja siksi se mäkisinkin rinne on haasteen ottamisen arvoinen ,koska huipulta näkyvät maisemat ovat upeita.


Elämä todellakin on matka, ja miten sen kukin meistä taivaltaa on itsestämme kiinni. Minä halusin hypätä pois moottoritieltä, koska en ehtinyt näkemään sieltä mitään.
Nyt kun kuljen patikoiden ja pyöräillen ,ehdin havaitsemaan sateen jälkeen kaikki vihreän eri sävyt metsästä ja kuulen selkeästi lintujen laulun..ei ole kiire minnekään, kun ei lähde juoksemaan kilpaa kellon kanssa vaan malttaa mielensä.
Tärkeintä on saavuttaa se oma sisäinen rauha, hyväksyä itsensä juuri sellaisena kun on, ja olla aina oma itsensä - elää täysin teeskentelemätöntä elämää.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Heikoilla jäillä

 Niin haurasta, läpikuultavaa - liukastelen peilikirkkaalla jäällä ja käytän kaiken kehostani löytyvän energian 

yrittääkseni pysyä pystyssä...

..jännitän lihaksiani, jalkojani särkee.

Kirkas aurinko häikäisee silmäni ja hetkeksi sokeudun. Räpyttelen silmiäni  tottuakseni kirkkauteen.

Pakkanen puree kasvojani, hieron poskiani...

Jalkani vapisevat vielä hieman, otan pieniä askeleita jäätiköllä odottaen kuulevani koko ajan uhkaavan ritinän altani.

Sitä ei kuitenkaan tule, ja alan pikkuhiljaa rentoutumaan.

Tätäkö elämäni on? Kävelyä jäätiköllä?  Kestääkö jää vai pettääkö askeleen alla?

Tätäkö tämä on? Oppia kävelemään uudelleen ? Tottua käveleemään eri erilaisilla pinnoilla...totuttelua, itseluottamuksen vahvistuessa jokaisella askeleella yllätyksellisen jään pinnalla.

Ummistan silmäni ja kuvittelen ottavani tämän elementin haltuuni.

Luistelen jäätä pitkin lennokkaasti tehden välillä piruetteja ja hymyillen kilpaa auringon kanssa.

Avaan silmäni, kumarrun koskettamaan kirkkaan jään hyistä pintaa - sileää ja kaunista pintaa.

Jäiden kuningatarta minusta ei koskaan tule, mutta enää en ole pettävällä jäällä...maa kantaa taas jalkojeni alla.