Niin haurasta, läpikuultavaa - liukastelen peilikirkkaalla jäällä ja käytän kaiken kehostani löytyvän energian
yrittääkseni pysyä pystyssä...
..jännitän lihaksiani, jalkojani särkee.
Kirkas aurinko häikäisee silmäni ja hetkeksi sokeudun. Räpyttelen silmiäni tottuakseni kirkkauteen.
Pakkanen puree kasvojani, hieron poskiani...
Jalkani vapisevat vielä hieman, otan pieniä askeleita jäätiköllä odottaen kuulevani koko ajan uhkaavan ritinän altani.
Sitä ei kuitenkaan tule, ja alan pikkuhiljaa rentoutumaan.
Tätäkö elämäni on? Kävelyä jäätiköllä? Kestääkö jää vai pettääkö askeleen alla?
Tätäkö tämä on? Oppia kävelemään uudelleen ? Tottua käveleemään eri erilaisilla pinnoilla...totuttelua, itseluottamuksen vahvistuessa jokaisella askeleella yllätyksellisen jään pinnalla.
Ummistan silmäni ja kuvittelen ottavani tämän elementin haltuuni.
Luistelen jäätä pitkin lennokkaasti tehden välillä piruetteja ja hymyillen kilpaa auringon kanssa.
Avaan silmäni, kumarrun koskettamaan kirkkaan jään hyistä pintaa - sileää ja kaunista pintaa.
Jäiden kuningatarta minusta ei koskaan tule, mutta enää en ole pettävällä jäällä...maa kantaa taas jalkojeni alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti