Kerranhan täällä vaan ollaan, miksi ei sitten tehtäis siitä elämästä itsemme näköisiä, jossa viihtyisi ja olisi hyvä olla?? Miksi pitää tehdä jotain muuta, kun mitä sydän sanoo?
Valintoja - niistä kaikki on kiinni. Syntymistämme emme voineet valita, ja oikeastaan kuolemiseemmekaan emme hirveästi voi vaikuttaa ( no ,terveelliset elämäntavat ja maalaisjärjen käyttökin on sallittua, ja niillä saatta ostaa itselleen lisävuosia). Lapsina toki olemme vanhempiemme huostassa, joskin jossain määrin voimme alkaa kasvaessamme toimimaan myös omien toiveidemme mukaisesti.
Kun täytämme 18 vuotta, alkaa aikuisuus ja itsenäisyys - silloin viimeistään voimme oikeasti valita tiemme ja elämänpolkumme. Kuinka moni tietää tuon ikäisenä ,mitä haluaa isona tehdä??Minä en tiedä vieläkään, ja ikää on jo 40 vuotta.
Siksipä olenkin kokeillut kaikenlaisia eri töitä ja ammatteja, ja oppinut näin ollen omakohtaisesti arvostamaan eri ammattien edustajia ja heidän raskaita töitään.
Ammatti ja työ on tärkeää, siitähän se elanto tulee, se leipä pöytään. Joillekin se voi olla laveampi, joillekin kapeampi. Mutta työ ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa, tai se ei saisi olla - koska silloin elämästä jäisi pois niin tärkeitä muita osa-alueita, että ihminen jäisi väkisellä henkisesti köyhäksi, jos työtä ei tasapainottaisi esim. harrastukset.
Vietämme kuitenkin niin suuren osan elämästämme töissä ,että koen kuitenkin työn mielekkyyden tärkeäksi. Jonkin aikaa sitä voi tehdä erilaisia töitä ansaitakseen rahaa ja saadakseen ruokaa pöytään, mutta ei sitä vuosikausia jaksa...silloin tulee se työuupumus. Mielekäs työ, josta pitää ja joka antaa haasteita on tärkeämpää kuin työstä saatu palkka.
Minä olen valinnut jo muutama vuosi sitten oman polkuni, joka on minun näköiseni - pieni rauhallinen polku, ei lainkaan tasaista maastoa, vaan välillä hyvinkin kivistä ja mäkistä.
Voi kulua pitkiäkin aikoja etten törmää polullani kehenkään muuhun, koska se on niin kaukana toisista, siellä kulkee vähän muita ihmisiä, mutta eläimiä ja luontoa on ympärilläni koko ajan, enkä tunne olevani lainkaan yksinäinen, sillä viihdyn tällä hiljaisella taipaleellani.
Mutta tämä on minun polkuni, ja siksi se mäkisinkin rinne on haasteen ottamisen arvoinen ,koska huipulta näkyvät maisemat ovat upeita.
Elämä todellakin on matka, ja miten sen kukin meistä taivaltaa on itsestämme kiinni. Minä halusin hypätä pois moottoritieltä, koska en ehtinyt näkemään sieltä mitään.
Nyt kun kuljen patikoiden ja pyöräillen ,ehdin havaitsemaan sateen jälkeen kaikki vihreän eri sävyt metsästä ja kuulen selkeästi lintujen laulun..ei ole kiire minnekään, kun ei lähde juoksemaan kilpaa kellon kanssa vaan malttaa mielensä.
Tärkeintä on saavuttaa se oma sisäinen rauha, hyväksyä itsensä juuri sellaisena kun on, ja olla aina oma itsensä - elää täysin teeskentelemätöntä elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti