The mystery-man with no name

The mystery- man with no name

He appears occasionally,
disappears just as quickly as arrives.
He comes , and he goes,
there is no way of being certain of his wherabouts.
I can sense him, even when I can't see him.
I can smell his old wool sweater,
his very light soap, and his sheepdog.
They are a pair, the two of them.
It is never one without the other.
I know him, when I meet him.
His eyes are kind, his handshake is warm and gentle.
He feels familiar.
His hug is welcoming,
and his arms are home.

He is mystery-man with no name,
but one day he is a man with a name,
and when he calls my name,
the mystery will no longer remain.

Playing a different tune

Playing a different tune...

I was ready to give in to the moody blues and the constant rain, but then I got tired to the same tune, and decided to switch the record for something more up- beat.

As I wake up, and the first thing what I see, is that lovely colourful bouguet of wildflowers, which I picked myself, I sort of cheer up.
How can you possibly be in bad mood, when the gloriously red poppies are greeting you from the sunny yellow vase?
And when you are about to sit down for the cup of coffee, you can hear the cows from the pastures at the other side of the river.
To that concert joins also a pack of ducks, who brings their own note to the whole symphony of morning moods.


It is definetely time to put aside the blues, and get swinging...or just jazz it up a bit...
Maybe the honeymoon can finally start with my groom, just waiting for that first waltz in the moonlight with the silhoutte of the abbey rising up on the background.

C'mon gourgeous, come dance with me.
Whisk me away and let us get drunk of this feeling...
And if the rain should hit us again, let it!
Let it run down our bodies, for it can't turn off the heat even if it tries.
Let us get soaked under the Irish summer rain, and feel the ever-so-soft blanket of grass under our feet softening our steps.

Let us dive into this wild un-known, and experience it all with passion and curiosity.
Let us fall in love to life, and living it with all what we have, with every cell of our bodies.
And when the ride is over, when the last song of the record has played, let us lay down on the sand under the stars, exhausted but stupidly smiling and falling finally asleep. .
...hand in hand, with my handsome groom, my lover - freedom ❤

And now what???

And now what?? ( june the 5th, 2019)

A month ago, to be exact, I closed the door to my beloved camper-van for the very last time.
That same camper-van, which was my home, my only home, for 12 years....summers, winters and all.

It was time to move on, do something different, give room to something whole new.
And since I finally managed to pay every cent of my old debts, I was also financially free...no more monthly payments slowing me down.

So there I was, free and liberated of all burdens and heavy weight pressing on my shoulders, now what??

I didn't know what to expect...sense of relief I would imagine.
That too, but what I wasn't prepared at all, was the huge empty space that was left in me.
What am I suppose to do with all this time, all this energy, what I have, now that I don't have those regular duties I had grown so used to?
Yeah, I don' t have a mountain of bills to pay, or lawn to cut, but I also have no home to go either.
And all this time, while I wander about, my relatives and friends are carrying on with their lives wherever they are.

I couldn't even imagine, when I left home last time, that I would feel so alone, drifting aimlessly, without feeling any sense of belonging...to anywhere really.
Not feeling needed, nor wanted, just trying to stay out of people's way, not to bother anybody.

And the rainy, cloudy, grey weather certainly hasn't helped lifting the spirits.
I desperately need the warmth, and the sun more than anything.
I miss the sea surrounding me, the cliffs, the seagulls screaming...

Ireland has been a good place to me before, I was always comfortable at the emerald island.
So it was only natural to make it my first destination, when everything else in my life had changed to dramatically.

Yet, now that I am here, I feel empty.
I am having hard time to cope, it feels a lot to handle, in all good and bad.
Freedom is a tricky thing, it is not only a right, it brings responsibility as well.

For so long I had dreamt of this, opportunity to take my backpack and go for an long adventure.
And now that I am actually in it, living that life I dreamt of, I don't know why I am not happy.

I wonder if this gets any easier, I wonder if I get the hang of it, or if I am once again, not only disappointing myself, but all the others as well.

I never expected my adventure to be a holiday, a vacation, nothing like that.
I never even at my wildest dreams expected, that it would all be just fun and smiley-faces.
I knew that at some point there will be clouds and bad days as well to deal with, but somehow I thought that those days would come later, and the honeymoon with my new groom, the freedom, would last a bit longer.....

But the honeymoon hasn't really even started yet, and we already on the wrong foot with my lover.

Well, I ordered this soup, so I better grow some balls and eat it too, spicy or hot, a quitter I am not.

Ann O'Songland, playing melancolic tunes today.....

Suo siellä, vetelä täällä

Minä saan aina silloin tällöin palautetta blogistani, ja vaikka lukijakunta ei nyt ylläkään samoille lukemille kuin Jere Karalahden tai Kimi Räikkösen rouvien blogit, niin jokunen mielensäpahoittaja löytää tiensä minunkin kirjoituksiin...

Ja aina tuntuu olevan jotain pielessä.
Kielioppi - ja kirjoitusvirhepalautetta saan säännöllisen epäsäännöllisesti.
Sitten tulee valitusta siitä, että on sekavaa, koska kirjoitan välillä suomeksi ja välillä englanniksi - pitäisi kuulema valita yksi kieli ja pysyä siinä
Ja sitten on sisältö - valittajat...

Viime talvena sain palautetta siitä, että ketä kiinnostaa, millaiset maitopurkit on Islannissa tai Sveitsissä.

Sitten on tullut palautetta myös siitä, että en kirjoita matkakohteistani hotelli-, ravintola - ym.vinkkejä , enkä nähtävyyksistä kerro jne.

Koska minä olen kritiikkiä kestämätön pikkusielu ( wirn ) , niin annanpa nyt ihan yhteisesti omat vastineeni kaikille mielensäpahoittajille.

1. Kyllä, suomi on äidinkieleni, ja olin siinä jopa hyvä joskus koulussa.
Teen kirjoitus- ja kielioppivirheitä takuulla jatkossakin.
Pyrin lukemaan tekstit läpi ennenkuin painan lähetä- nappia, mutta joskus liipasinsormeni on valoakin nopeampi.
Minun blogini EI ole ylioppilas- ainekirjoitus, eikä tieteellinen tutkielma tai muutakaan virallista.
Ja kuten minä itsekin olen virheellinen, niin on tekstinikin.

2. Kirjoitan jatkossakin sekä suomeksi että englanniksi, riippuen täysin siitä, millä kielellä ideat nyt juuri sillä siunaamalla hetkellä mieleeni ryöpsähtävät.

3.Sisältö....
....se on juuri sitä, mitä elämäni sillä hetkellä minulle - siis sitä kautta teillekin, tarjoaa.
En vartavasten haluakaan, että blogini profiloituisi jonkun tietyn teeman ympärille.
Reissu-,ruoka- ja muita erityisteemaisia blogeja on valtavat määrät.

Reissaaminen on osa elämääni, kuten syöminenkin, ja maidon juonti, mutta se kaikki nivoutuu yhteen suloiseksi sekamelskaksi, kuin kissanpennun sotkema lankavyyhti.


Kyllä minä olen yleensä tupannut kertoa, missä maassa ja kaupungissa / kylässä kulloinkin olen.
Aina voi heittää googleen paikan nimen ja katsoa lisätietoja, mitkä itseään kiinnostaa.
Minä käyn harvoin missään perinteisissä turistinähtävyyksissä, tai tapahtumissa, konserteissa jne...enkä todellakaan majoitu hotelleissa tai syö liiemmin ravintoloissakaan. Kaikki tuollaiset faktat kohteista löytyy kyllä internjetin ihmeellisestä maailmasta.

Minun elämäänl on kylän perinteiset lampaiden käsinkerintä- kisat, karkailevat lampaat kesken sunnuntain kirkon menojen, pässin kiveksien narskuttelu ja hapatetun hainlihan herkuttelu, maidon juonti ja maitopurkkien valokuvaus, hämähäkkien tappaminen myllyn loftissa, paniikkikohtauksen täpärä välttäminen Lontoon tupatentäydrllä bussiasemalla jne jne....

Jokainen lukekoot mitä haluaa, ja kirjoittakoot mitä haluaa - aina voi skipata, jos ei jutut miellytä.

Minä kirjoittelen jatkossakin mitä huvittaa, aidasta tai aidanseipäästä, omasta elämästäni, juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä näyttäytyy: iloineen, suruineen, kiukunhetkineen....

T. Ansku - suuri kirjailija, se Irlannin kirjeenvaihtaja

Ranskan kielen tulkkina ja vähän muutakin..

( Maanantaina 3.6.2019)

Lienee uusittava kuitenkin tuo reissunaisen rinkan sisältö....
Näyttää vahvasti siltä, että joko pakkaaja ei ollut oikeasti tietoinen minne matkustaa lähtiessään kotoa, tai hän oli tietoinen, mutta reilusti optimistinen kohdemaidensa kesäsäästä.
Noh, olihan se tiedossa, että Irlanti on ensimmäinen ( ehkä jopa se ainokainen) kohdemaa, ja kokemuksen syvällä rintaäänellä olisi pitänyt kyetä jättämään ohuet kesämekot ja biksut pois kyytiltä....
"...mutta kun ne menee niin pieneen tilaan ja painaa niin vähän....ja jos kuitenkin olisi edes se yksi hellepäivä...tai vaikka puoliskaskin...."

Ja jos nyt yhtään itseään on oppinut tuntemaan, niin ei ne muutkaan itseäni kiinnostavat maat/ paikat ole mitään rantalomakohteita - aika kaukana niistä.
Vai onko joku lähtenyt joskus rantalomalle Skotlantiin, Yorkshireen, Norjaan tai Islantiin???
No niin mä vähän arvelinkin...

Vaikka rakastankin lämpöä ja aurinkoa, niin minun on vaikea saada itseni lähtemään Espanjaan, Ranskaan tai Italiaan.
Vaunureissuilla siellä tuli käytyä toki, joten ihan vieraiksi ei ole paikat jääneet, mutta jostain syystä en saa itseäni liikahtamaan tuohon suuntaan.

Luulisi ruokaa rakastavan ja viineistä kiinnostuneen ihmisen ampaisevan Välimeren maihin yhdessä sujauksessa, mutta kun ei.
Liekö sitten kielimuuri, vai se, että introvertin voi olla haastavampi sopeutua maissa, jossa henkilökohtaista tilaa ei juuri tunneta...vaikea sanoa....

Tai sitten minua vaan kiehtoo karun kauniit maisemat, jossa tuulee niin että tukka lähtee ja sataa välillä joka päivä, ja joskus jopa joka toinen päivä.

Meri on käynyt koko ajan rakkaammaksi, se on tullut selväksi.
Vaikka tämä nykyinen kohteeni Irlannissa sijaitseekin kauniissa maisemissa Boyne- joen rannalla, niin minulla on silti olo kuin kala kuivalla maalla.
Maltan tuskin odottaa, kun pääsen kuun lopussa Claren saarelle länsirannikolle, Inishturkin naapuriin.
Tiedän jo nyt viihtyväni siellä ja olevani kuin kotonani, koska saan olla meren ympäröimänä, ihan niinkuin Kökarissakin.
Pitänee katsoa muutkin paikat niin, että jos eivät sijaitse pienellä saarella, niin ainakin välittömästi meren läheisyydessä, kävelymatkan päässä rannasta.

Pieni poikkeus liene oli Islanti, jossa olin vuorten ympäröimänä, ja silti nautin suunnattomasti olostani tammikuisesta hyisestä säästä huolimatta.

Sveitsi, huikean kaunis maa, mielettömän ihania muistoja, hienoja kokemuksia, mutta ei silti samalla tavalla sykähdyttänyt kuin mitä Irlanti on tehnyt.

Jos maltan Irlannista lähteä ensinkään, niin suunta on ehdottomasti Skotlantiin, ja sieltä James Herriotin maisemiin Yorkshireen.
Vaikka englantia puhutaankin omalla murteella, välillä vahvalla sellaisella, niin kyllä siitä silti selvän saa...
...noh, muutaman kerran saattaa joutua varmistelemaan että mitenkä?
Englanniksi luokiteltavissa oleva kieli yhtä kaikki.

Tänään meillä kävi käymässä jotain ranskalaisia vanhempia miehiä, jotka puhuivat vielä huonompaa englantia kuin minä ranskaa.
Niin viihteellistä kuin se meidän kommunikointimme keskenämme ehkä olikin,oli se myös hyvin turhauttavaa.
Jäi täysin arvoitukseksi, ymmärsivätkö he lainkaan ,että eivät saa tässä kylässä kalastaa Boyne- joessa elleivät yövy alueen majataloissa - vai päätyvätkö he kuitenkin sinne virvelöimään ja saamaan kotiinviemisiksi mojovat sakot luvatta kalastuksesta.

Näin jälkeenpäin kun muistelen tuota päivällä tapahtunutta pikku episodia, niin melkein alkaa hymyilyttämään..
Tulee väkisin mieleen Joeyn ranskan tunnit ja Phoeben Nestle Toulouse ( Nestle Toll house) .
Komiikkaa on siis taatusti luvassa aina kun minä alan puhumaan ranskaa, sillä se mikä taidossa puuttuu, niin innosta ja eläytymiskyvystä löytyy.
Mutta eikös tämä sama päde myös savolaisten kanssa - vastuu jää kuulijalle 😁.
Ja jos se ei ole vielä tähän päivään mennessä tullut selväksi, niin minähän olen savolainen, Kuopion lahja maailmalle.

Kyllä minä yritin meidän majatalon isännälle sanoa, että ei minun ranskalla vielä pitkälle pötkitä.
Näemmä osasin sitä kuitenkin enemmän kuin hän, joka ei osaa sanaakaan koko kieltä.
Ja kun vieraamme siis poistuivat hymyillen kohteliaasti ja kätellen minut, ja minä hymyilin takaisin vilkutellen ja huudellen au revoirit, niin majatalon isäntä nosti mulle peukkua että job well done Annie....
.....öööööö.......mitäpä siihen mitään lisäämään, hyvin meni mutta menkööt.
Että tällainen kielivirtuoosi täällä 😂😂

Siinäpä tärkeimmät tällä erää, ei muuta ku adios , arrivederci ja hasta la vista - I' ll be back 😎

T. Ansku, Irlannin kirjeenvaihtaja, ja vähän Ranskankin...oui oui...

Luutnantti Laulumaa iskee jälleen....

( Maanantai 3.6.2019)

Ei oo tuo ajankäsitys täällä Irlannissa hirveen paljon poikkeavaa siitä, miten toimitaan esim. Espanjassa ja Portugalissa.
Tuppaa vähän sovitut lähdöt jonnekin venymään, kun aina tulee jotain muuta ja lähtee sit lopuks koko homma lapasesta ja liikkeelle päästään ehkä 2 tuntia myöhemmin alustavasti sovitusta kellonajasta, jos on hyvä säkä.

Tämä tämmöinen meinaa ohuelti käydä täsmällisen Suomalaisnaisen hermoille, joka itse on joka paikassa ajallaan kuin Sveitsiläinen kello, armeijassa olisivat olleet ylpeitä minun ripeydestä ja jämptiydestäni.

Mutta täällä....tik tak tik tak....ehtii partakin kasvaa ennenkuin mitään tapahtuu, rasittavaa uupoilua.
Se on kohta opeteltava ajamaan itsekin vasenta puolta katua, ryöstettävä jonkun auto ja hoidettava asiat ihan itse, niin ne tulee tehtyäkin ennen ens joulua.
Tai sitte mun on opeteltava vähän chillaamaan ja heittäydyttävä tähän "kunhan nyt joskus, jahka ennätettään- mentaliteettiin"....
...huh, pelkkä ajatuskin tuosta saa minut jo etsimään paperipussia, pöyristyttävää leväperäisyyttä moinen kellonaikojen vähättely...

Minulle on ehtinyt tulla jo lyhyessä ajassa hyvin täsmällisen ja järjestystä rakastavan naisen maine.
Ovat nähneet, että inhoon sitä jos asiat on epäselviä eikä info kulje, ja sitä että tavarat ei oo niillä paikoillaan, missä niiden pitäisi olla.
Keittiössä voisi minun jäljiltä suorittaa kirurgisen toiminpiteen, ja kun sanon tekeväni jotain, se myös tapahtuu, ja se tapahtuu yleensä heti eikä ensi viikolla.

Minä halusin selvät työajat, enkä mitään sinnepäin ja epämääräistä haahuilua, ja ne myös sain.

Myös vapaani halusin tietää noin suurin piirtein, että mitkä päivät ne seuraavalla viikolla on, ja nekin nyt keittiön liitutaululle merkittiin...keskiviikkona ja torstaina tulevalla viikolla, joten toisena päivänä teen taas jonnekin päiväretken ja toisena käyn pitkällä lenkillä.
Tämä tekee ihan hyvää koko porukalle tässä firmassa tämä organisointi ja viestin liikkumisen tärkeydrn painotus!!

Oli kyse mistä tahansa yrityksestä tai työpaikasta, niin sisäinen viestintä on aivan ehdottoman tärkeää!!!
Tätä olen yrittänyt painottaa muuallakin työpaikoissani, vaihtelevalla menestyksellä.

Toinen, mistä takuulla minut muistavat on se, että tavarat paikoilleen!!!!!
Keittiön nurkasta on löydyttävä se luuta ja rikkalapio ja pikkuharja, ja moppi ja sanko on oltava justiinsa siinä, mistä sen kätevästi saa käyttöön.
On järjettömän turhauttavaa ja ajan haaskausta joutua aina metsästämään tavaroita muiden jäljiltä, kun niitä jätetään minne sattuu eikä kertakaikkiaan kyetä tuomaan takaisin paikoilleen.


Joo, Luutnantti Laulumaa iski jälleen, I know.....mutta....

Pientä perfektionistin vikaakin löytyy...
Minä olin jo ihan ranteet auki, kun ei omasta mielestäni ollut yksi silittämäni tuplaleveän peiton pussilakana riittävän sileä ,eikä se peti riittävän hyvin petattu.
Sitä kävi sitten katsomassa useampikin talon väestä, että mikä siellä nyt voi muka niin huonosti olla. Olivat sitä mieltä, että minä olen nähnyt unta rypyistä, koska kukaan muu minua lukuunottamatta ei nähnyt ko.vuoteen petauksessa tai liinavaatteissa mitään moittimista.
En sentään lahjapapereita silitä suoraksi, niinkuin Monica ( Geller....you know, Frendeistä).

On kuitenkin todella miellyttävää huomata se, että tässä maassa ainakin minua ja minun työtäni arvostetaan.
Ikä ja kokemus täällä on vain plussaa, siitä ei rankaista.
Lisäksi kielitaitoni, tunnollisuuteni, täsmällisyyteni ja juurikin tuo kyky organisoida asioita ja olla oma- alotteinen tuntuu kelpaavan Irlannin työnantajille huomattavasti paremmin kuin Suomalaisille vastaaville.
Tuntuu hyvältä, että arvostetaan ja saa muutakin kuin haukkuja tai pakkeja.

Tänään pääsin tekemään ihan itse " the full Irish breakfast" in, ja huomenna jatketaan harjoituksia.

 Ihana oppia uusia asioita, ja päästä tekemään niitä sitten myöhemminkin.
Kiitos Irlanti, että annatte mahdollisuuden minulle 💚, en tule tuottamaan pettymystä, sen lupaan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin
Ansku