Luonto - äidin kyyneleet

           Kävelen pitkin merenrantaa , tuuli sekoittaa hiukseni yhdeksi mytyksi - kuin linnunpesäksi.

Kahlaan veteen, aallot hyväilevät varpaitani- kipristelen niitä, koska vesi on viileää.

Kumarrun poimiakseni hiekasta aaltojen alta kauniin kiven. Sormieni välistä soljuva kirkas merivesi muuttuukin yhtäkkiä tahmeaksi mustaksi liejuksi - öljyä!!

      Vetäisen kiihkeästi henkeäni ja vetäydyn taaksepäin rantaan.

Edessäni avautuu painajainen...

Kauniit valkeat linnut räpistelevät kauhuissaan siivet raskaina pois mustasta liejusta,

 joka tahraa kaiken tielleen tulevan elollisen ja elottoman saastaiseksi ja synkäksi.

Kalat kuolevat edessäni. Katson avuttomana, kun luonto tukehtuu silmieni alla - äiti maa pyytää apuani..

   " Pieni ihminen - auta minua! Älä anna enää sademetsän puiden kaatua! Älä anna enää uhanalaisten eläinten menettää henkeään!  Älä anna meriemme ja järviemme hukkua enää saasteisiin!"

Avunhuuto peittyy ukkosen jyrinään, sade kastelee minut läpimäräksi ja värisen kauttaaltani.

Luonto-äidin kyyneleet kastelevat minut.

     Suru pyyhkii ylitseni pyörremyrskyn lailla, omat kyyneleeni sekoittuvat luonto-äidin pisaroihin.

Vaivun hiekkaan, jalkani eivät enää kanna askeltakaan.

Jostain saan kuitenkin voimaa ja kahlaan takaisin synkkään mustaan veteen. Etsin käsiini sen kauniin kiven - puristan sen lujasti nyrkkini sisään kuin anoen siitä energiaa.

Yksi kivi kerrallaan, yksi pisara kerrallaan, yksi kala kerrallaan, lupaan auttaa luonto-äitiä.

      Aurinko palaa taivaalle - sen säteet osuvat kasvoilleni ja kuivaavat poskeni - yksi kyynel kerrallaan.

Tulen tanssi - Andalucian yöt

      Kavioiden rytmikäs isku hiekkatietä vasten. 

Sinkoilevat pikkukivet, vastaantulevat puunoksat - ne kaikki väistän kyyristymällä lähemmäksi hevosen kaulaa.

Harjasta kiinni pitäen antaudun itsekin vapauttava laukan rytmiin...

   ..pois, pois, vie minut pois..

Vallaton voimakas orini - musta kuin yö,  jouduttaa minut eteenpäin kastanjapuilla varjostettua tietä pitkin.

Korvissani soi vielä flamencon kuumat rytmit ja suussani maistuu makea viinin maku.

    Tumma, kissamaisen notkea, hoikka nainen keinuttaa itseään kitaran tahdissa.

Jalat lyövät lattiaan, kädet taputtavat, punaisen kankaan verhoamat lanteet houkuttelevat katsojansa eroottisiin leikkeihin...

..Silmät kipunoiden, kastanjetit tulta lyöden vauhti kiihtyy, hiki karpaloi huulilla - mutta tulitanssi ei voi loppua vielä, ei kesken.

Nainen vangitsee yleisönsä, minä toisen viinilasillisen ja poistun illan pimeyteen.

...Laukkaa ratsuni, jaksa vielä vähän. 

Rantaviivaa leikaten ratsastan väsyneen hevoseni rannalle ja annan sen levätä.

  Laskeudun hiekalle pitkäkseni, suljen silmäni....kattonani Andalusian upea tähtitaivas vaivun uneen.

         Herään unestani lempeään suudelmaan,avaan silmäni ja näen sinut.

Vedän sinut lähemmäksi itseäni, haluan tuntea sydämen lyöntisi rintojani vasten.

Hellästi hyväillen nautimme toisistamme tuulen viilentäessä paljasta ihoamme....

...hitaan nautinnollisesti viet minut toiseen maailmaan, kaukainen flamenco vielä korvissamme soiden lantiomme antautuvat omaan tanssiinsa...viekoittelevaan rytmiin....tulen tanssiin..

Herään..sinä olet poissa, ikävä jäljellä, ihoon kiinni liimautunut raita jäljellä ihanasta unestani.

Kävelen keittiöön, laitan aamukahvit, radiosta tulee....flamencoa.....ja iloisesti hymyillen jatkan päivän puuhiani.

Carpe diem - tartu hetkeen

                                            

     Niin yksinkertaiselta kuullostaa tuo lausahdus,välillä tuntuu että helpommin sanottu kuin tehty..mutta tuo yksi ainoa lause pitää sisällään niin paljon viisautta ja järkeä,että ei ole mitään rajaa..kuinka moni meistä oikeasti noudattaa tuota vanhaa kuuluisaa sanontaa : carpe diem..??

     Ei varmasti monikaan. Me murehdimme menneitä asioita, haikailemme tekemättä jätettyjä asioita, tai jo etukäteen huolehdimme huomisen huolista..mutta entä tämä hetki?  Tämä päivä?  Tämä sekunti? Juuri nyt..tässä ja nyt.

Osaammeko ottaa siitä irti kaiken?

Emme,se lipuu käsistämme, sormiemme välistä kuin hieno tomuinen Saharan aavikon hiekka, kuin tiimalasin aika.

Ja kun sitten istumme jossain vanhainkodeissa tai kodeissamme ( jos onnekkaita olemme),ja silloin katsomme taaksepäin,niin harmittaa vain ne elämättä jääneet hetket ja kokemukset,jotka annoimme valua hukkaan kiireen ja arjen keskellä..niin väärin.

     MUTTA - hyviä uutisia..me oikeasti voimme vaikuttaa itse omiin tekemisiimme. 

Meistähän se on pitkälti kiinni, miten haluamme elämämme palapelin rakentuvan, ja miten monta osaa olemme saaneet siitä kasaan.

        Minä olen aloittanut pitkän matkan, pitkän taipaleen, matkan minuuteen,jo kauan aikaa sitten. 

Tällä matkalla, tällä tiellä, olen kuluttanut monet kengänpohjat puhki ja saanut jalkani rakkuloille.

Tämä yksinäinen, mutta samalla nautittava matka minuuteen on ollut täynnä yllätyksiä..raskaita nousuja vaikeakulkuisille kallioille - välillä ei ole mistä ottaa kiinni, ja lipsahdus on ollut lähellä - ja putoaminen...korkealta ja syvälle..

Välillä on ollut myötätuulta, helppojakin taipaleita, jolloin olen saanut nauttia kauniista auringonnousuista ja sykähdyttävistä sateenkaarista - näistä taipaleista, tiettömistä teistä, olen saanut taas lisää pontta seuraavia mutkia varten - ja jokainen mutka tuo tullessaan yllätyksen.

Ikinä et tiedä mitä tai kuka sieltä tulee sinua vastaan..jokainen risteys on päätöksen paikka, mihin käännyn?Mitä sanoo vaisto? Minne tuuli kuljettaa ? Menenkö myötätuuleen ja saan kevyemmän matkan, vai otanko haasteen ja kuljen taas vastatuuleen, jolloin matkanteko on raskasta ja hidasta, mutta näköala perillä voi olla palkitseva ja tunne mahtava - onnistumisen elämys!!

    Vaikka meillä kaikilla on perheet ympärillä...puoliso, lapset ,muut sukulaiset, ystäviä ( jos olemme oikein onnekkaita ), loppupeleissä olemme kuitenkin yksin. 

Tuletko toimeen itsesi kanssa? Pelkäätkö yksinäisyyttä? 

Hakeudutko väkisin jonkun seuraan?

 Minä en, minä nautin yksinäisyydestä, koska en tunne olevani yksinäinen.

Kuulen silloin ajatukseni paremmin, selkeämmin..kuin hiljainen vuoristopuron solina, kuin kevyt tuulen henkäys preerian kuumuudessa..ajatukseni kertovat minulle jotain,kun vaan pysähdyn kuuntelemaan ja keskityn.

Yksikseni saan olla aidoimmin oma itseni..kun itkettää, voin antaa kyyneleiden valua rauhassa poskiani pitkin ja kesätuulen pyyhkiä ne pois, ei tarvitse olla edes analysoimassa miksi itken - saan tuntea rauhassa itseni juuri niin surulliseksi kuin haluan.

    Kyllä menneitä muistella saa, ei siinä mitään pahaa ole, mutta ei sinne kannata haikailemaan jäädä ja antaa tämän hetken karata käsistäsi sen vuoksi, että jäit kyydistä,että jäit sinne menneisyyteen.

     Kyllä tulevaisuuttakin voi hieman piirtää ja suunnitella, miltä se ehkä voisi näyttää etukäteen, antaa osviittaa..mutta ei sitäkään pidä kiveen hakata, tai jää omien suunnitelmiensa, 

omien ehdottomuuksiensa orjaksi ja vangiksi ja unohtaa nauttia nykyhetken tuomista käänteistä ja yllätyksistä.

Unohdetaan ne kartat ja kompassit, suljetaan ne navigaattorit hetkeksi, ja eksytään oikein tarkoituksella, sillä se matka voi oikeasti olla paljon arvokkaampi kokemus kuin se päämäärä,jonne on aina kiire.

Eilinen on mennyt, huominen on tuntematon, elämä on nyt - carpe diem!!

Home on the wheels - elämää 12,5 neliön mökissä:)

      Eikös se sanonta mene, että koti on siellä, missä sydän on??
 Ja mikä on koti?? Miten se käsitetään?
Näin wikipedia kertoo sanasta KOTI:

"Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat.

Ihmisen kotiin voivat tulla vieraat vain luvalla ja se nauttii kotirauhaa. Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu". ( wikipedia).

   Minä olen ehtinyt tähän kohta 43 ikävuoteen mennessä asua monessa eri maassa ja monelaisissa asunnoissa,jotka kaikki silloin kunakin hetkenä edustivat ainakin joillakin määreillä kotiani. Olen asunut maalla, kaupungissa, pienissä kaupungeissa ja miljoonakaupungeissa.

Olen asunut maatilalla, rivitalon pätkässä, luhtitalossa, kerrostalossa.... 

Elämäni ensimmäistä kertaa tunsin suurta tyyneyttä ja mielenrauhaa vasta keväällä 2007, kun löysin kotini:sekä henkisen kuin myös fyysisen  - ja sen kodin toi minulle 12,5 neliön tilaihme - asuntovaununi, jossa olen asunut nyt ympäri vuoden toukokuusta 2008 saakka. 

Tämä on kulkurin koti,ja täällä on kulkurin hyvä olla.

Mikä sopiikaan tällaiselle levottomalle sielulle paremmin, kuin mökki pyörien päällä? Ja näistä mökin ikkunoista on katseltu niin Välimerta, kuin tuntureitakin ja kaikkea siltä väliltä. Seikkailujen ja tutkimusretkien välissä ja niiden jälkeen on aina hyvä palata kotiin - laittaa tuo ovi kiinni ja kääriytyä lampaantaljalle kynttilänvalossa rauhoittumaan.

    Tämä kotini on turvasatama myös pojalleni, ja tässä on elänyt ja asunut ja matkaillut myös poikani isä useita vuosia. Tällä on käyty kääntymässä Sierra Nevadan vuorilla, ajeltu Marokon kuoppaisilla teillä, katseltu myrskyävää Atlanttia ikkunasta Runden saarella kuunnellen lokkien ja Lunnien ääniä.

  Tämä on koti siinä missä muukin paikka, jota ihmiset yleensä kodikseen nimittävät. Tilat ovat fyysisesti pienet, mutta henkisesti suuret.

   Eikä se ole koosta kiinni, täällä pystyy toteuttamaan kaikki ne tarpeet, mitä ihminen kodiltaan haluaa: rauhaa, turvaa, suojaa ja lämpöä, jne.....

Lämpöä piisaa talven pakkasista huolimatta, ja ruoka valmistuu kotoisasti kaasuliedellä. Sisävessakin on, ei tarvitse riu 'ulla käydä tarpeillaan.

Pesutilat löytyvät yleisistä tiloista, samoin pyykkitupa. Kaikki,mitä elämältä vaaditaan, kätkeytyy kotini seinien sisäpuolelle.

   Ja kun on aika ja tarve vaihtaa maisemia, niin koti siirtyy näppärästi paikasta toiseen, ilman suurempia muuttotalkoita. Luonto on aina lähellä ja käsin kosketeltavissa..

    En vaihtaisi tätä asumismuotoani ja elämäntapaani mihinkään mistään hinnasta. Tämä on ehkä muille koirankoppi, epäkelpoa asumista ym ym...uskokaa pois vaan, kaikki on jo kuultu.

Alkuun se loukkasi ja satutti, mutta enää en välitä. Minulle on kasvanut muutenkin paksu nahka, kuin sarvikuonolle. Minä kunnioitan muiden koteja, toivon samaa kunnioitusta omaa elämäntapaani ja kotiani kohtaan muiltakin.

Ei tämä ole keltään pois, eikä tämä vahingoita ketään. Tämä on vaan yksi tapa muiden joukossa elää ja olla.

Elä ja anna toistenkin elää , kukin tavallaan..rauhallista pyhäiltaa toivotellen: pienen torpan tyttö:)