Kävelen pitkin merenrantaa , tuuli sekoittaa hiukseni
yhdeksi mytyksi - kuin linnunpesäksi.
Kahlaan veteen, aallot hyväilevät varpaitani- kipristelen
niitä, koska vesi on viileää.
Kumarrun poimiakseni hiekasta aaltojen alta kauniin kiven.
Sormieni välistä soljuva kirkas merivesi muuttuukin yhtäkkiä tahmeaksi mustaksi liejuksi - öljyä!!
Vetäisen kiihkeästi henkeäni ja vetäydyn taaksepäin rantaan.
Edessäni avautuu painajainen...
Kauniit valkeat linnut räpistelevät kauhuissaan siivet
raskaina pois mustasta liejusta,
joka tahraa kaiken tielleen tulevan elollisen
ja elottoman saastaiseksi ja synkäksi.
Kalat kuolevat edessäni. Katson avuttomana, kun luonto
tukehtuu silmieni alla - äiti maa pyytää apuani..
" Pieni ihminen - auta minua! Älä anna enää sademetsän
puiden kaatua! Älä anna enää uhanalaisten eläinten menettää henkeään! Älä anna meriemme ja järviemme hukkua enää
saasteisiin!"
Avunhuuto peittyy ukkosen jyrinään, sade kastelee minut
läpimäräksi ja värisen kauttaaltani.
Luonto-äidin kyyneleet kastelevat minut.
Suru pyyhkii ylitseni pyörremyrskyn lailla, omat kyyneleeni
sekoittuvat luonto-äidin pisaroihin.
Vaivun hiekkaan, jalkani eivät enää kanna askeltakaan.
Jostain saan kuitenkin voimaa ja kahlaan takaisin synkkään
mustaan veteen. Etsin käsiini sen kauniin kiven - puristan sen lujasti nyrkkini
sisään kuin anoen siitä energiaa.
Yksi kivi kerrallaan, yksi pisara kerrallaan, yksi kala
kerrallaan, lupaan auttaa luonto-äitiä.
Aurinko palaa taivaalle - sen säteet osuvat kasvoilleni ja
kuivaavat poskeni - yksi kyynel kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti