Ei tämä ole tapahtunut mitenkään tietoisesti, tarkoituksella....se on hiipinyt hiljaa, mukana elämän virran - muovannut minua kuin voimakkaat meren tyrskyt muovaavat vuosisatoja pienten saarten kallioita - niin on elämäkin muovannut minua - pientä kulkijaa....sellaiseksi kuin nyt olen, rauhallisempi, seesteisempi.
Jos saisin nyt kirjoittaa kirjeen minulle ja antaa sen Marille, joka on 20 vuotta minua nuorempi, mitä siihen kirjoittaisin? Mitä kertoisin hänelle??
Antaisinko kenties neuvoja? Varottaisinko jostain?
Vai antaisinko hänenkin rauhassa kokea elämän juuri sellaisena, kun se hänen eteensä milloinkin ilmestyy - ja näin hän saisi itse kokemansa kautta oppia, elää ,ja aistia....
Minä olen rauhoittunut, huomattavasti, se on silmiin pistävää. Ei ole tarvis hötkyillä sinne tänne tonne, ei ole tarvis miellyttää ketään ( joskaan en ole sitä koskaan,edes nuorempanana niin hirveästi tehnyt), on hyvä olo ja rauhallinen mieli.
Maailma ei katoa kartalta, vaikka en kiidäkään paikasta toiseen tuli persausten alla, hakemassa elämyksiä ja kokemuksia lähes epätoivoisesti - kyllä ne Alpit sieltä löytyy, samoin Costa Rican sademetsät jne....
Eikä minun tarvitse lähteä erityisesti yhtään minnekään vaan elämyksiä hakemaan, sen kun vaan heittäydyn virran vietäväksi aistit auki ja olen valppaana - ja elän..tässä ja nyt...elämyksiä ovat ne pienetkin hetket - jopa ne,joita aiemmin karsastin.
Vihasin syksyjä, menin aivan lukkoon ja minusta tuli sietämättömän kärttyinen ja inhottava ihminen - ja totesin vaan oilevani kesän lapsi ja se riitti syyksi olla ikävä mörkö...
Kävelin tänään kauppaan oikein kunnon syyssateessa, kengät märkänä ja hiukset joka ilman suuntaan kuin linnun pesä - ja minua ei haitannut pätkän vertaa mitä kukaan ajattelin luonnon muovaamasta habituksestani - puhumattakaan sateesta.
Kun tarvoin kotia kohti, ja sade piiskasi takin huppua, niin hymyilin - oli harmaata, märkää, mutta minä hymyilin - ja oi miten hyvältä ja vapauttavalta se tuntuikaan.
Nytkin kirjoittaessani tätä blogia tänään, vesi ropisee katolla ja pisarat valuvat valtoimenaan pinillä ikkunaruuduillani....kodin turvassa palaa kynttilä,ja kahvi tuoksuu....lampaantaljalla on kiva kölliä ja antaa ajsatusten kulkea sinne, minne ne ovat halukkaita menemään - mitä niitäkään väkisin kahlitsemaan - saavat kulkea tuulen lailla, kuten tämä luonnonlapsikin.
Kesyttämätön, omia polkujaan kulkeva yksi kansalainen miljardien joukossa....pieni, miniatyyrinen osa koko tässä valtavassa maailmankaikkeudessa - kun nostaa katseensa illala ylös tähtiin ja avaruuteen, tuntee olonsa pieneksi.
Kun istuu kalliolla ja katsoo tyrskyjen paiskautumista rantakalioihin, tuntee itsensä nöyräksi.
Mutta silloinkaan en tunne itseäni yksinäiseksi - tai eksyneeksi - olen juuri siellä,missä minun kuuluukin olla, ja juuri oikeaan aikaan.
Kaikella on elämässä tarkoituksensa. Joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa, ihan kaikkeen emme.
Siloinkin, kun elämä heittää meille haasteita, voimme valita, miten niihin suhtaudumme, ja millä asenteella.
Olen valinnut valon, ilon ja positiivisuuden - se on kannatellut minua pinnalla jo yli 43 vuotta, pahoissakin aallokoissa - ja samalla asenteella jatkan nyt - niin kauan kun saan täällä taivaltaa.
Omia polkujani hiljaa kulkien, elämän maisemia ihaillen..
Antaa hyvän kiertää , ja kaikkien kukkien kukkia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti