Koti on siellä ,missä sydän on - vanha sanonta, klassikko - mutta ei millään lailla kulunut, vaan täyttä totta, jokainen sana.
Kun oikeasti purkaa tuon lauseen atomeiksi, siellä piilee syvä sanoma - ei ne seinät siinä ympärillä, tai ne huonekalut, eikä mikään muukaan, jota voi fyysisesti koskettaa, tee kodista kotia - ne tekee vaan asunnon elettävämmäksi, ja jokainen omalla kohdallaan omia tarpeitaan miellyttäväksi.
Mutta KOTI - koti on tila, sydämen tila, ja se ei löydy mistään materiasta, vaan syvältä sinusta itsestäsi.
Luoja paratkoon ,miten lukuisissa eri paikoissa olen asunutkaan, kotimaassa ja muilla mailla vierahilla - maalla ja kaupungeissa...etsin ja etsin, kuljeskelin välillä jopa päämäärättömästi, kunnes kolahti - ja kovaa...
..se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja se tuntui niin hyvältä - muistan vieläkin ensi kohtaamisen oman henkisen kotini kanssa, ensi käyntini siellä.
Pieni saari - kallioinen, kaunis, karukin....ei mitään turhaa, luonnon läheisyyden aisti joka puolella.
Vaikka en itse olekaan hirveän hengellinen ihminen, niin tunsin jotain taivaallista rauhaa siellä....lumottu saari, satujen saari.....
Sinne on joka kerta niin hyvä mennä, sitä odottaa sydän pakahtuen kun lautta osuu rantaan ja saa ottaa ensimmäiset askeleet punertavalla maaperällä.
Sinne kaipaa aina, kun siellä ei ole.
Ja kun sieltä joutuu lähtemään, niin joka kerta suolaisen meriveden lisäksi saa maistaa omia suolaisia kaipuun kyyneliään...
Minä uskon voimakkaasti siihen,että meillä jokaisella on henkinen koti, tällainen paikka, jossa tunnet olevasi jotenkin vapaampi ja enemmän turvassa kuin missään muualla, jossa ilma on raikkaampi hengittää...
Minä kaipaan omaa satujen saartani,niitä kallioita, joilla istuin tuntikausia kuunnellen luonto - äidin tarinoita, asitien joka solullani voimakkaasti kaiken, mitä tapahtui..antauduin täysin aistieni valtaan, pelottomana - se oli niiin vapauttavaa.
Tuuli tuiversi hiuksiani, ja linnut kaartelivat pääni yläpuolella - aika pysähtyi - äidin läsnäolo oli käsinkosketeltavissa.
Ja samalla kun tuuli soitti huiluaan puiden oksilta kaikuen, äitini kuiskasi minulle: "Juhli elämää lapseni, se on paras tapa muistaa minua - ole onnellinen, hymyile ja juhli elämää."
Ja niin minä teenkin - ja kun sade rummuttaa kotini kattoa, ja pisarat laskettelevat liukumäkeä pitkin ikkunaruutua, sydämeni hakkaa voimakkaana elämän rumpuja - ajatukseni karkaavat saarelleni, ja minä - minä lähden sinne myöskin - sillä siellä on minun kotini - missä sydän on, ja missä sieluni lepää - ja äitini lämmin voima koskettaa minua kaikkein voimakkaimmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti