On se vaan jännä, miten nyky - yhteiskunnassa, ja ainakin länsimaisessa kulttuurissa miltei tauoton työnteko ja jatkuva suorittaminen on katsottu hyveeksi, ja miten se on iskostettu meidän päähämme.
Niin myös minun päähäni - näköjään.
Montaakaan päivää ei ole kulunut siitä, kun edellinen työsuhteeni päättyi,ja nyt jo alitajunnassani alkoi nakuttamaan ajatus:
" Entäs nyt? Et kai suinkaan vaan aio jouten olla? Tekemättä mitään hyödyllistä? kyllä sinun nyt jotain täytyy tehdä..."
Omatunto kolkuttaa ja syyllisyys nakertaa mieltäni, vaikka siihen ei ole mitään perustavanlaatuista syytä.
Lomailen omalla kustannuksellani, omilla kovalla työllä ansaitsemillani säästöillä, en nosta mitään tukia mistään, olen kaikin tavoin omillani.
Mistä tämä oikein kumpuaa?? Jatkuva tekemisen ja suorittamisen pakko?
Älkää käsittäkö minua väärin. Kyllä minä työtä arvostan ja siihen kannustan, en minäkään pidä vapaamatkustajista, jotka heittäytyvät tekemättömiksi ja muiden elätettäviksi.
Minä tarkoitan tällä nyt sitä, että missä se raja on? Paljonko on paljon, ja mikä on liikaa? Ja kuka sen määrittelee?
Kun minä esim. olen tehnyt töitä 7kk putkeen, maksanut veroni ja laskuni,ja elän säästöilläni ja pidän pidemmän omakustanteisen loman, miksi en saisi sitä tehdä???
Miksi minua syyllistetään tai kutsutaan laiskaksi?
Miksi itse annan itseni ajatella tekeväni muka jotain sopimatonta?
Onko se kateutta???
Onko se sitä, kun valtaosa ihmisistä tekee töitä sen 11kk ja ovat 1kk lomalla, että kaikkien on toimittava samalla tavalla?
Elettävä samanlaisten normien mukaan?
Vastaus: Ehkäpä, en tiedä........
Ja mikä on tämä loputon suorittamisen ja suorittamisen mittaamisen kulttuuri?????
Kun lähdet lenkille ja juokset enemmän, heti kysytään, että treenaatko esimerkiksi maratonille?
Kun pakkaat pyörälaukkusi ja lähdet retkelle, kysytään kuinka kauaksi aiot mennä, ja paljonko poljet päivässä?
Lapsilta kysytään mitä he harrastavat.
Lapsi vastaa: " jalkapalloa."
Seuraava kysymys: "
Ahaa, missä seurassa?"
Lapsi vastaa:" en missään, omaksi ilokseni pelailen ja potkiskelen .
"
Kysyjän naamasta näkyy vähättely ......Eihän se ole oikeaa ja aitoa harrastamista, kun sitä ei tee missään ohjatusti......
Tätä tämä on nykyään.
Kaikki mitataan jollain ja jotenkin.
Joillekin se sopii, ei siinä mitään, olkoon niin, ja se heille suotakoon.
Mutta kaikille se EI sovi - se jatkuva oravanpyörässä juokseminen, kellon kanssa kilpaa taivaltaminen, kalenterien täyttäminen kannesta kanteen jne...
Ja he, tai me ( minä mukaan luettuna), jotka antavat arvon myös ajalle itsessään, suotakoon se oikeus.
Elämisen sietämätön keveys....
elämä on valintoja, elämä on oppimista, kaikelle on aikansa ja paikkansa.
Minun aikani on tässä ja nyt, minun paikkani on nyt tämä pieni saari.
Minä olen - tässä ja nyt, ja minulla on siihen oikeus, olen sen ansainnut, eikä se ole keltään muulta pois.
Aurinko lämmittää kasvojani, päiväkahvit, ja kuninkaan Anna kädessäni,
meren pehmeät aallot taustamusiikkina -
rauha <3
Ma 5.5.2014
Minä tulin tänne saarelle vasta toissailtana, ja nyt jo tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt ja eläisi aivan omassa maailmassaan - omalla planeetalla.
Täällä kun istuu aivan meren äärellä ja ihailee aaltojen maininkeja istuen turvallisesti vahvoilla ja voimakkailla kallioilla, niin maailman sodat ja politiikan likainen valtapeli tuntuu aivan epätodelliselta.
Vai onko se niin, että ne sodan raatelemat kodit ja ihmiset, ja politiikan turmelemat sielut ovatkin sitä todellisuutta, ja minä olen jossain toisessa todellisuudessa - tähtiportin kautta kulkeutunut jonnekin paratiisisaarelle.....
Tämä paikka todella rauhoittaa, meren jatkuva läsnäolo saa itsensä tuntemaan pieneksi ja nöyräksi, mutta samanaikaisesti siitä saa jatkuvasti energiaa ja voimaa.
Ihan mieletön rauha ja hyvä olo valtaa koko kehon, kun painautuu tuulta piiloon vasten voimakkaita ikivanhoja kallioita - meri siloittanut voimakkailla aalloillaan rannan kivet ja vaahtopäät kepeästi kelluvat kivikoiden lomassa.
Paleltaa kovasti, tuuli on vielä kylmä, mutta vaikka sormet ovatkin jo kohmeessa, niin ei vaan saa itseään kiskaistuksi irti sieltä. Joku näkymätön käsi pitää paikallaan, ei laske irti otettaan.
Ja kun vihdoin saat kiskaistuksi itsesi ylös ja lähdet pois, sinun on pakko vielä kääntyä katsomaan taaksesi, ja varmistaa, että se meri ja ne kalliot jäävät sinne - että ne eivät katoaisi kuin unikuva pois näkökentästäsi.
Täällä ei malta juurikaan sisällä olla, käydä vain syömässä ja nukkumassa - koko ajan on polte päästä ulos. Jokaisella säällä, jokaiseen vuorokaudenaikaan, nämä kalliot ja tämä meri saaren ympärillä näyttäytyy aivan eri valossa - tuskin maltan odottaa, että saan hyvästellä päivän kun aurinko laskee, ja tervehtiä uutta päivää nousevaa tutuilta kallioilta.
Joutsenet omilla luodoillaan viettävät omaa rauhallista perhe-elämäänsä, lokit jaksavat esittää upeita lentonäytöksiään säällä kuin säällä itäen suurta melua itsestään: " katsokaa minua! Katsokaa miten hienosti lennän ja ratsastan tuulen selässä! Katsokaa, miten hurjia syöksyjä teen mereen!"
Koen olevani etuoikeutettu, että saan viettää aikaa täällä, että minulla on aikaa nauttia kaikesta tästä. Olen kiitollinen, että kun avaan silmäni, kuulen lintujen äänet enkä pakoputkien pauketta ja liikenteen melua ja ihmisten huutoa.
Olen kiitollinen, että kun ajan kauppaan, saan jättää pyöräni auki kaupan nurkalle, ihmiset ovat minulle ystävällisiä ja hymyilevät, eivätkä odota minua aseistettuna jossain nurkan takana.
Suomi kokonaisuudessaan muihin paikkoihin verrattuna on varsin turvallinen maa, vieläkin, mutta tämä pieni saari on aivanerityisen turvallinen paikka - täällä en vaan osaa pelätä mitään, koen olevani täällä todella turvassa kaikelta pahuudelta.
Täällä on menninkäisen hyvä olla, helppo hengittää ja jokainen solu elää tätä hetkeä, imien positiivista energiaa ja valoa ja lämpöä tästä paikasta.
Onni on elää ja tuntea olevansa elossa <3
su 4.5.2014
Kökar
Muutaman sillan, kahden lossin ja yhden 2,5 tunnin lauttamatkan päässä sijaitsee tämänkesäinen kotini.
Tai kotihan on sama koko ajan, kodin sijainti vaan vaihtui - ja nyt se siis kököttää turvallisesti pienen Kökarin saaren maisemissa.
Tupakeittiön ikkunoista näkyy meri, tuuli ujeltaa nurkissa ja aamulla heräsin lintujen lauluun.
Aika on pysähtynyt, kiire hävisi jo ensimmäisen lossin jälkeen ja jäi huolien ja murheiden kera jonnekin mantereen puolelle.
Kello lähti ranteesta, kalenterit on tyhjennetty kaikesta, polkupyörän ajomittari ja henkilövaaka on varastoitu talteen, niillekään ei ole tarvetta - nyt mennään fiiliksellä, eletään auringon ja säiden mukaan ja niiden armoilla - opitaan vaan olemaan, kiireettä ja hosumatta.
Ja siinä onkin opettelemista, ihan minullekin, ja siksi tämä 5kk täällä pienllä kallioisella Ahvenanmaan saarella tekee hyvää niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Täällä ei ole mitään turhaa, täällä on vain kaikki tarpeellinen - joskin sekin on suhteellista, kuka tarvitsee mitäkin.
Minun onneksi täältä puuttuvat kaikki ne tekijät, joita en kaipaa muutenkaan elämääni - tälle saarelle ei bilettäjät tule, he pysyvät muissa maisemissa.
Luonto on käsinkosketeltavissa, ja on kiinnostavaa seurata meren elämistä, ja muuttumista - millä tuulella se milloinkin on.
Nyt on aikaa ja tilaa kirjoittamiselle ja kuvaamiselle, ja luonnon tarkkailemiselle.
Liikuntaakaan ei suoriteta veren maku suussa mittareita tarkkaillen, vaan itseään kuullostellen ja fiilistellen ilman minkäänlaisia tulostavotteita.
Tästä tulee monin tavoin hyvin avartava,ja kasvattavakin kokemus, ja uskon olevani aika lailla rentoutuneempi ja henkisestikin vahvempi ihminen,kun syksyllä palaan mantereelle.
Punaisen paholaisen kanssa tulemme kyllä kesän mittaan ajelemaan muillakin Ahvenanmaan saarilla tehden kevyitä ja leppoisia päiväretkiä ja muutamien öiden retkiä.
Ruotsin kielen taito kasvaa jatkuvasti, sillä sitä käytän päivittäin,
ja katselen myös teeveestä ruotsinkielistä ohjelmaa, luen lehtiä jne.....
Myös Ahvenanmaan herkulliset maut tulevat tämän kesän aikana tutuksi: musta leipä ja aito voi, maitoa saariston lehmistä, juustoa, Ahvenanmaan pannukakkua, kalaa jne.....eli lähiruoka konseptia on nyt erittäin helppo toteuttaa.
Alla on linkit sekä Kökarin kotisivuille kuin myös Sandvik campingin sivuille:
http://www.kokar.ax/fi
http://www.sandvik.ax/
Tiedän, että tämä pieni persoonallinen saari asukkaineen tulee jättämään minuun lähtemättömän vaikutuksen, onhan se tehnyt sitä jo nyt, kun tänne koko kesäksi halusin tulla. Toivon vilpittömästi, että voin itsekin jättää jotain hyvää tänne, ja antaa takaisin - antaa hyvän kiertää.
Saaren tunnelmia ja tapahtumia tulen kirjoittelemaan tänne tasaisin väliajoin, oli ne sitten runoja tai kuvien muodossa tai miten hyvänsä tunnelma sillä hetkellä parhaiten esiin tuleekaan.
Nyt taidan kaivaa sadetakin varastosta, laittaa kumisaappaat jalkaan ja mennä rantaan kävelemään ja nauttimaan raikkaasta ilmasta....
Vi ses senare:)
