On se vaan jännä, miten nyky - yhteiskunnassa, ja ainakin länsimaisessa kulttuurissa miltei tauoton työnteko ja jatkuva suorittaminen on katsottu hyveeksi, ja miten se on iskostettu meidän päähämme.
Niin myös minun päähäni - näköjään.
Montaakaan päivää ei ole kulunut siitä, kun edellinen työsuhteeni päättyi,ja nyt jo alitajunnassani alkoi nakuttamaan ajatus:
" Entäs nyt? Et kai suinkaan vaan aio jouten olla? Tekemättä mitään hyödyllistä? kyllä sinun nyt jotain täytyy tehdä..."
Omatunto kolkuttaa ja syyllisyys nakertaa mieltäni, vaikka siihen ei ole mitään perustavanlaatuista syytä.
Lomailen omalla kustannuksellani, omilla kovalla työllä ansaitsemillani säästöillä, en nosta mitään tukia mistään, olen kaikin tavoin omillani.
Mistä tämä oikein kumpuaa?? Jatkuva tekemisen ja suorittamisen pakko?
Älkää käsittäkö minua väärin. Kyllä minä työtä arvostan ja siihen kannustan, en minäkään pidä vapaamatkustajista, jotka heittäytyvät tekemättömiksi ja muiden elätettäviksi.
Minä tarkoitan tällä nyt sitä, että missä se raja on? Paljonko on paljon, ja mikä on liikaa? Ja kuka sen määrittelee?
Kun minä esim. olen tehnyt töitä 7kk putkeen, maksanut veroni ja laskuni,ja elän säästöilläni ja pidän pidemmän omakustanteisen loman, miksi en saisi sitä tehdä???
Miksi minua syyllistetään tai kutsutaan laiskaksi?
Miksi itse annan itseni ajatella tekeväni muka jotain sopimatonta?
Onko se kateutta???
Onko se sitä, kun valtaosa ihmisistä tekee töitä sen 11kk ja ovat 1kk lomalla, että kaikkien on toimittava samalla tavalla?
Elettävä samanlaisten normien mukaan?
Vastaus: Ehkäpä, en tiedä........
Ja mikä on tämä loputon suorittamisen ja suorittamisen mittaamisen kulttuuri?????
Kun lähdet lenkille ja juokset enemmän, heti kysytään, että treenaatko esimerkiksi maratonille?
Kun pakkaat pyörälaukkusi ja lähdet retkelle, kysytään kuinka kauaksi aiot mennä, ja paljonko poljet päivässä?
Lapsilta kysytään mitä he harrastavat.
Lapsi vastaa: " jalkapalloa."
Seuraava kysymys: " Ahaa, missä seurassa?"
Lapsi vastaa:" en missään, omaksi ilokseni pelailen ja potkiskelen ."
Kysyjän naamasta näkyy vähättely ......Eihän se ole oikeaa ja aitoa harrastamista, kun sitä ei tee missään ohjatusti......
Tätä tämä on nykyään.
Kaikki mitataan jollain ja jotenkin.
Joillekin se sopii, ei siinä mitään, olkoon niin, ja se heille suotakoon.
Mutta kaikille se EI sovi - se jatkuva oravanpyörässä juokseminen, kellon kanssa kilpaa taivaltaminen, kalenterien täyttäminen kannesta kanteen jne...
Ja he, tai me ( minä mukaan luettuna), jotka antavat arvon myös ajalle itsessään, suotakoon se oikeus.
Elämisen sietämätön keveys....
elämä on valintoja, elämä on oppimista, kaikelle on aikansa ja paikkansa.
Minun aikani on tässä ja nyt, minun paikkani on nyt tämä pieni saari.
Minä olen - tässä ja nyt, ja minulla on siihen oikeus, olen sen ansainnut, eikä se ole keltään muulta pois.
Aurinko lämmittää kasvojani, päiväkahvit, ja kuninkaan Anna kädessäni,
meren pehmeät aallot taustamusiikkina -
rauha <3
Aivan voisin sataprosenttisesti allekirjoottaa tuon tekstin. Tosin mun käsi ei vapajaasi vaikka saisin pitempään lomaan yhteiskunnalta tukia koska olen sitä palvellut 45 vuotta olematta päivääkään työttömänä ja sairaana vain muutaman päivän koko aikana. Aika pitkän pennin olen yhteikunnan kirstuun laittanu.
VastaaPoista