Saranat narisevat ja voikertavat kohtaloaan, työnnän ovea varovasti auki huhuillen hiljaa onko ketään kotona..sydän hakkaa,ja kädetkin jo hikoavat...
Pienessä tuvassa aika ikäänkuin pysähtyy, kaikki tavarat on paikoillaan, seinäkellokin vielä jaksaa kovaäänisesti tikittää - mutta pannukahvin tuoksu ei leijaile ilmoilla, myös kiikkutuolin liike on pysähtynyt.
Kaikki on paikoillaan ,kuitenkaan mikään ei ole enää ennallaan.
Pienen punaisen tuvan iloinen ja puhelias emäntä on poistunut kotoa, ei mennäkseen hakemaan postia, ei kauppa-autolle, hän on poistunut kotoaan pysyvästi.
Tuntuu väärältä liikkua hänen rakkaassa pirtissään ilman että hän itse istuisi kiikkutuolissa sukankutimet villisti laukaten..tuntuu,että on tehtävä jotain, ei voi vaan olla paikallaan..kastelen pelargoniat ja siirrän tuvan pöydältä kahvikupit pieneen tiskialtaaseen...
..ei niitä voi siihenkään jättää, tiskaan ne ja laitan varoen kuivumaan.
Kyyneleet alkavat vieriä poskia pitkin, ne maistuvat niin suolaiselle,silmiä kirvelee....
totuus alkaa valjeta, rakas läheinen ei enää juttele kanssani, ei kävele metsäpolkua riehakkaan koiransa kanssa, ei istu särppimässä kahvia lautaselta sokeripala huulten välissä, ei silitä kissaa kamarin vuoteella....
Kierrän tätä tutuksi tullutta pientä mökkiä, kurkistan kamariin-päiväpeite niin siistinä paikoillaan, lukulasit piirongin päällä. Ja lukulasien alla pieni lappu - tohdinko ottaa sen käteeni..kyynelten läpi haparoin lappusen käsiini, ja säpsähdän hieman sillä se on osoitettu minulle.
" Rakas ystäväni, kaikkien on aika lähteä, jokainen omalla vuorollaan.
Älä itke nyt siellä hupsu tyttö, silmäsi vaan alkavat punoittaa.
Äläkä nyt ainakaan tiskaa minun jättämiäni astioita ( ups, tein sen jo), vaikka tiedän kyllä että teit sen kuitenkin.
Muista tämä - minä kiitän sinua näistä meidän yhteisistä hetkistä, kun kävit luonani pitämässä minulle seuraa. Kyllä minä enimmäkseen viihdyin ihan yksiksenikin olematta yksinäisen, ja olihan minulla Löppönen(kissa)ja Moppe(se haukkuva koira) seuranani.
Sinä päivänä kuitenkin,kun ensi kertaa tulit tupaan ja jäit kanssani kahville(,vaikka olit vain kysymässä tietä,)olin onnellinen,että olit eksynyt - se oli minun onni,ja taisi olla kuitenkin sinunkin, koska siitä alkoi lyhyt ja ytimekäs ystävyytemme.
Ulkomailla asuva poikani on hakenut joitakin tavaroitani, ja halusin että rakkaat lemmikkini lähtevät heti perääni,koska en halunnut niitä kiertoon laittaa.
Ota se punainen pannu matkaasi, sillähän saa sitä parasta pannukahvia,ja se sopii pyörälaukkuusi.
Ystäväni - älä ole surullinen, sillä en lähtenyt pois täältä yksinäisenä,siitä sinun käyntisi ja iloinen helmeilevä naurusi piti huolen. Kuljen mukana matkoillasi, ja katselen perääsi..
rakkaudella: mökin mummo"
Puristan kirjettä rintaani vasten ja kyynelten valuessa vuolaampana kompuroin itseni takasin tupaan. Otan hellalta tutuksi tulleen ja rakkaan punaisen pienen kahvipannun,istun hetkeksi kuuntelemaan seinäkellon tikitystä..se sanoo: "en päivääkään vaihtaisi pois".
Jalat tuntuvat raskailta...kävelen ulos, ja talutan pyörääni mökkitietä poispäin...käännyn risteyksessä katsomaan taakseni - viimeistä kertaa,siellä se koivujen takan näkyy, pieni punainen mökki ja sen suloinen emäntä..nousen pyörän selkään ja ajan hiljalleen kotia kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti