Puissa lehdet jo keltaisena, sade ropisee vaunun kattoon.
Sisällä kyyhöttää vilttiin kietoutuneena hieman nukkavieru reissunainen, jonka varpaita lämmittävät kirjavat villasukat ja kupissa höyryää tömäkkä kahvi, kynttilän liekki lepattaa luoden hieman lämpöä.
Siitä on viikko, kun kotiuduin viimeisimmältä retkeltäni, rinkkakin jo tyhjennetty, passi tiukasti piilossa varmassa säilössä.
Kevyt reissu uupumus valtaa, aistit ovat saaneet paljon erilaisia elämyksiä, ja kaipaavat nyt palautumista.
Koko reissulainen kaipaa nyt rauhaa, aikalisää - kaikesta ja kaikista.
Nuo matkat ovat yhtäaikaa ihania ja kuluttavia, ainakin tällaisen introvertin menninkäisen mielelle.
Niitä janoaa aina lisää, mutta niiden jälkeen on aina takki tyhjänä.
Ne antavat paljon, mutta ottavatkin aina siivunsa.
On säilytettävä joku balanssi, että kaikki pysyy mielekkäänä, eikä rasita itseään liikaa.
Tässä on ehtinyt taas pohtimaan yhtä sun toista, joskus olisi helpompaa, kun voisi oikeasti ns.katkaista virran tuolta korvien välistä, ettei koko ajan kävisi aivot kierroksilla miettien maailman menoa.
Muutenkin tämä yhteiskunta menee ns.liian lujaa, joka paikkaan on kiire, sinne on päästävä nopeasti, ohituskaistaa pitkin ja moottoritiellä.
Ruoka on saatava pian, helposti, vähällä vaivalla. Sitä varten on pikaruokaravintolat, ja kauppojen hyllyt tursuavat einesruokia.
Jopa ihmissuhteet on saatava " mullekaikkinytheti" mentaliteetilla, helposti ja vähällä vaivalla.
Treffejä on sovittava mahdollisimman pian ja mahdollisimman lähelle, ja jos ei eka tapaamisella lennä salamoita ja räisky ilotulitukset, niin uutta putkeen.
Pitäisi olla oma auto tai ainakin julkisten toimia riittävän hyvin, ja mielummin samasta kaupungista, ettei käy elämä liian työlääksi.
Eletään koko ajan enemmmän ja enemmän hektistä elämää, kipitetään oravanpyörässä hullun lailla, odotetaan sitä perjantaita ja seuraavaa lomaa.
Yritetään täyttää ulkopuolelta tulevia odotuksia, ja vastavuoroisesti asetetaan niitä muillekin.
Pitää sopeutua joukkoon, hukkua massaan, tehdä mitä muutkin tekee, ettei herätä huomiota.
Ei saa värittää viivojen ulkopuolelle, tai uida vastavirtaan.
Tai saa, mutta se vaatii rohkeutta ja sisua ja sitkeää nahkaa.
Kun olin ala-asteella ensimmäisellä luokalla, matikan kirjassa oli näitä : mikä ei kuulu joukkoon laskentatehtäviä.
Kuvassa on neljä hedelmää, kolme omenaa ja appelsiini. Mikä ei kuulu joukkoon??
Ja sitten me lapset piirsimme omenoiden ympärille turvallisen suojamuurin ja se appelsiini jäi ulkopuolelle.
Silloin en vielä tiennyt olevani itse se appelsiini, nyt tiedän - onneksi pidän appelsiineista 😉.
Muistan myös kuvaamataidon tunnit, kun piti piirtää tai värittää jotain, eikä luomukseni mahtunutkaan siihen näkemykseen, mitä opettaja odotti.
Muistan myös liikuntatunnit, kun luokkani lahjakkaimmat tytöt valitsivat joukkueensa, ja minut valittiin aina viimeisenä.
Nyt joku kärsimätön hätähousu miettii tätä lukiessaan että :" so?? What's the point?"
Ehkä jopa odottavat minun keräävän sympatiaa jollain olin koulukiusattu kertomuksilla.
Okei, olin koulukiusattu, mutta en odota enkä kaipaa sympatioita.
Noiden koulumuistojen yhteisenä ajatuslankana oli ehkä se erilaisuus, se appelsiini.
Kaikkeen tottuu, myös siihen, että et oikein koskaan tunne kuuluvasi joukkoon.
Luojan kiitos pidän omasta seurastani sen verran paljon, että en kärsi tästä seikasta.
Kun on sinut itsensä kanssa, hyväksyy itsensä heikkouksineen ja vahvuuksineen, ja omaa vilkkaan ajatusmaailman ja mielikuvituksen, silloin seinät eivät kaadu päälle.
Opin lukemaan jo neljä vuotiaana, ja koko maailma avautui silloin edessäni.
Uppouduin tarinoihin ja luin paljon kirjoja eri maista ja kulttuureista, rakastin karttoja ja maantietoa.
Kotini oli koko maailma, ja polte nähdä ja kokea ja seikkailla alkoi hyvin varhaisessa lapsuudessani, ja sitä unelmaa olen elänyt nyt vuosia.
Pienellä budjetilla, välillä lähes pennittömänä, olen hypännyt kohti tuntemattomaa, kohti uutta seikkailua.
Joka päivä opin enemmän itsestäni, ja miten mitättömän pieni murunen olen tällä maapallolla.
Mutta niin kauan kun minä olen se pieni murunen, tai se appelsiini, niin haluan elää itseni näköistä elämää.
Haluan olla oman elämäni käsikirjoittaja, en halua valmiiksikirjoitettua tusinanovellia, jotka hukkuvat kirjastojen massaan.
Haluan elää joka solullani, nauttia hetkestä, tuntea ja aistia voimakkaasti.
Minulle eivät sovi elämän moottoritiet ja nopeat autot, koska niin paljon jäisi kiireesssä näkemättä.
Minulle ei sovi elämän pikaruoat eikä einekset, niin paljon jäisi maistelematta.
Ei minulla ole kiire minnekään, minä ehdin hitaammassakin tahdissa perille...
..perille minne?
Koko elämä on matka, minulle tärkeintä ei ole päämäärä, minulle tärkeintä on matka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti