Niin se sitten starttasi ensimmäinen täysi viikko Islannissa, ensimmäiset kuusi päivää ovat menneet yhdessä hujauksessa.
Se on hämmästyttävää, miten nopeasti sitä sopeutuukaan uusiin maisemiin ja rutiineihin.
Minä olen usein verrannut itseäni rottaan, ikuinen selviytyjä, olosuhteissa kuin olosuhteissa.
Sopeutumisen ja joustavuuden ilmiömäinen mestari.
Silloin kun ihmiskunta jo on katoamassa tai kadonnut jostain, niin rotat valtaavat alueen, tekevät kodin ja etsivät ruokansa,mistä löytävät,kaikkiruokaisia veijareita.
Minäkin tarvitsen vain pain pienen hetken tottuakseni uuteen ympäristöön, sopeutuminen alkaa välittömästi.
Teen kodin tyhjästä, missä milloinkin liikun. En tarvitse mitään yhtä ainoaa tiettyä reviiriä kutsuakseni sitä kodiksi,minun kotini on tänäön täällä,huomenna jossain ihan muualla.
Joskus toki tulee hetkiä,jolloin koen olevani kuin ajopuu laineilla, tehden matkaa ajelehtien aallokossa, kuulumatta oikeastaan minnekään.
Nuo hetket onnekseni tulevat varsin harvoin,ja kestävät pienen hetken. Hyvä niin, sillä en erityisesti pidä tuosta tunteesta.
Nyt siis todellakin vasta kuusi päivää täällä Modhruvellirin pienessä kylässä, ja tuntuu että olisin ollut vähintään jo kuukauden. Paikat ovat tulleet tutuksi, rytmit ja rutiinit muokkautuneet sulavasti isännän omien rytmien ja rutiinien kanssa.
Aamut saan aloittaa edelleenkin kiireettömästi kynttilän valossa kahvikupposen kera, sitten lampolaan päkätit ruokkimaan jne...
Päivän valjettua tehdään sitten yhdessä milloin mitäkin: lisää paaleja lampolaan, korvamerkkejä lampaille, käydään ruokakaupassa yms.
Tänään oli varsin haisevat hommat, paskatalkoot käynnistyivät nimittäin, mutta tältä ensimmäiseltä kierrokselta minä jäin rannalle, toisinsanoen tupaan, ja päätin hemmotella isäntää oikein peri Suomalaisella pannukakulla.
Ja kovastihan hän siitä tykkäsikin, joten jatkan tällä kotiruokaosastolla myös huomenna, jolloin väsään makaronilaatikon...lampaan jauhelihasta, slurpsista.
Pieniä suorituspaineita on kyllä tarttua kauhan varteen tässä keittiössä, sillä tuo isäntä on varsin messevä kokki itsekin, ja eilisiltaiset lampaan kyljykset oli tästä taas loistava esimerkki.
On kyllä toisaalta ilo laittaa ruokaa keittiössä, jossa on tilaa, hyvät työvälineet,ja pakkaset täynnä ihania raaka-aineita. Pakastimen lisäksi tässä talossa on myös perinteinen ruokakomero, ei mikään ahdas pieni koppero,vaan varsin tilava ja hyvin varusteltu komero.
Täytyy skarpata tuon lenkkeilyn kanssa taas, että ei ala pöksyt kiristämään heti alkumetreillä.
Illat menee rupatellessa, katsellessa telkkaria, minä nuokun sohvan syleilyssä jo usein kymmenen jälkeen, mitä lie ovat laittaneet tuohon ulkoilmaan, kun Nukkumatti tulee jo näin aikaisin..yöunet ovat hyvät ja sikeät.
Pikkuhiljaa alkaa valon määräkin lisääntyä, joka päivä vähän lähempänä kevättä. Kevättä oli rinnoissa myös osalla päkäteistä, jotka pääsi tänään pihalle hengailemaan.
Voi elämä sitä riemua! Isoja loikkia sinne ja tänne, välillä vähän tonnekin. Kirmailivat lumessa mykistävän vauhdikkaasti, vähän kisailivat keskenään, ja sitten taas loikittiin. Sitä riemua oli ilo katsella, ja hymyiltiin isännän kanssa pitkä tovi ilta apetta jakaessakin.
Lampaat ovat kyllä mainioita tyyppejä, keksivät pikku jekkujakin välillä, tutkivat paikkoja,mitä ei aina kyllä tarvitsisi tutkia.
Osa näistä örkeistä on varsin taitavia karkulaisiakin, tänäkin aamuna minua vastassa seisoi ruokintapöydällä yksi utelias ja aktiivinen yksilö, jonka sitten saattelin kyllä " selliinsä" varsin pian kavereidensa joukkoon.
Toinen ryhmä oli päättänyt tutustua tarkemmin meidän pitkän vesiletkun syvimpiin olemuksiin, ja ilmeisesti kokivat pakottavaa tarvetta jättää siihen vihreään käärmeeseen myös puumerkkinsä.
Mikäs siinä sitten aamutoimien ohella auttoi, kun kääriä letku rullalle ja vähän huuhtoa enimmät päkättien jättämät palautteet pois kyydistä.
Eli siis ihan normipäivä taas toimistolla 😉.
Eilen tuli tavattua isännän yksi veljistäkin, kävi iltasella kylässä ja juteltiin mukavia.
Islantilaiset, siis ainakin ne jotka olen tähän mennessä tavannut, ovat mukavaa sakkia ja kaikilta tuntuu englanninkielikin luonnistuvan,ainakin jossain määrin.
Minulle näin introverttinä ihmisenä, joka on tottunut elämään itseksensä, sopii hyvin tällaiset paikat, missä nyttenkin olen. Ihmisiä vain vähän, ja pieniä määriä kerrallaan. Helpottaa huomattavasti viihtyvyyttä, ja kun isäntä itsekin on vähän samanoloinen kuin minä, niin meidän yhteiselomme on ainakin alkanut harmonisesti.
Jää vain nähtäväksi, millainen coctail syntyy Suomalaisen oinasnaisen ja Islantilaisen härkämiehen yhteiselosta jatkossa, kahden jääräpään arkea saman katon alla....
T. Ansku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti