Pullopostia..savumerkkejä..kirjeitä....ja sitten tuli - nykyaika :(

   Pitkäänhän sitä nettitaukoo kestikin sitten..häthätää pari vuorokautta - yhtä pitkään kuin karkkilakkokin....

aina ei voi onnistua, mutta yrittää voi uudelleen kunnes onnistuu - mahdoton on asia, jota ei ole vielä tehty..

   Nykyaika on juuri tätä, minäkin kirjoitan näitä ajatuksiani tänne blogiin tietokoneella, nettiin...

Ei ole vielä hirveän kauan aikaa siitä, kun kirjoitin päiväkirjaa mustekynällä taskulampun valossa pieneen kirjaan, jonka sitten lukolla suljin ja piilotin kirjan patjani alle.

   Nykyään kaikki tehdään tietokoneilla, tai älypuhelimella...lista on loputon: whatsupp, skype, sähköpostit, twitterit ja facebookit jne jne....

Yhteydenpito on nopeaa ja vaivatonta ja toisen osapuolen vastaukset ja mielipiteet kuulet siinä samalla hetkellä...

  Kaikesta käytännöllisyydestä huolimatta palaan usein miettimään lämmöllä niitä aikoja, kun juoksin koulusta kotiin ja tarkastamaan postit - oliko tullut kirjeitä jostain kaukaa maailmalta - oliko tullut uusia postikortteja joistakin eksoottisista kohteista, jonne aina itsekin matkustin saamieni postien myötä?
Aina ei kirjoittajan käsialasta saanut selvää, ei minunkaan yhtään sen enempää....aina ei ollut yhteistä kieltä ja piti käyttää sanakirjaa ja loput yrittää vaan ymmärtää rivien välistä....
Ihailin kauniita postimerkkejä, erilaisia käsialoja...viikkorahat hupenivat postimerkkeihin itsellänikin...
Tapasin ensimmäisen mieheni myös kirjeenvaihdon kautta - 8kk aktiivista kirjoittelua ja valtameri välissä....
Piti malttaa odottaa, ennenkuin sai kuulla vastauksen johonkin kysymykseen, piti nähdä vaivaa yhteydenpitoon ja se ei ollut kuitenkaan vaivaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

   Nykyään lähetellään yyveetä ja käytetään messangeria...kun kaikki pitää saada mulle tässä nyt ja heti - kukaan ei halua odottaa ja nähdä vaivaa.
Sinkkumaailmassa tämä piirre näkyy ihan yhtä selvään kuin ylipäätään nyky yhteiskunnan ajattelumallissa...

Mahdollisen kumppanin on oltava läheltä, ei haluta tuhlata energiaa johonkin ihmiseen, jos ei samantien tunnu että kemiat kolahtaa ja ilotulitukset räiskyvät....
Mitään ei malteta eikä haluta odottaa, minkään eteen ei olla valmiita näkemään vähänkään vaivaa..jos et ole siinä helposti saatavilla ja käytettävissä niin antaa sitten olla.....


    Surullista - mutta niin totta.....vaikka oma liittoni päättyikin myöhemmin eroon, niin rakastin niitä kirjeitä, niiden saamista ja kirjoittamista..sitä tunnetta, odottamista.... ja kun vihdoin 8kk intensiivisen kirjoittelun jälkeen kohtasi toisen, niin huomasi että tämä oli juuri sellainen henkilö jollainen oli sanonutkin olevansa....ja vielä vähän enemmän....

      Se tunne kun saa pitää sitä paperille kirjoitettua kirjettä kädessään on aivan eri, kuin lukea sähköpostia tietokoneelta.
Se on vähän sama kun selailla kaunista hyvin kuvitettua keittokirjaa...minä edelleenkin mielummin katson reseptit keittokirjasta tai jostain lehdestä kuin etsin ne tietokoneelta, vaikka sitäkin toki tulee tehtyä....mutta se fiilis on aivan eri....

        Minä mietin myös sitä, että jos ihmiset joutuisivat käsin kirjoittamaan viestinsä eri foorumeille, niin tulisiko kirjoitettua niin rumasti ja loukkaavasti aivan ventovieraalle ihmiselle kuin näin tietokoneen kautta - vaikka olisi millainen pikakirjoittaja, niin siinä ehtii silti ajatella paljon enenmmän mitä toiselle kirjoittaa kun sen käsin raapustaa, kuin että nopeaan kirjoittaa tietokoneella tai puhelimella, painaa lähetä nappia ja siellä kotinsa turvissa myhäilee olevinaan hyvinkin sukkelia kommenttejaan.

   Koska uskallan väittää, jo omien henk.kohtaisten kokemusteni perusteella, että käytöstavat on valitettavan monelta jäänyt unholaan netin ja facebookkien myötä.
Itselläni on aina ollut se periaate, että mitään sellaista en kirjoita toiselle, jota en voisi kasvokkain sanoa.
Ja jos ei kertakaikkiaan ole mitään hyvää sanottavaa, niin silloin vaikeneminen on kultaakin kalliimpaa.....


      Takaisin kirjeisiin...


Minä olen sinkku ja viihdyn hyvin itsekseni täällä saarella, josta on tullut minulle niin tärkeä ja rakas paikka. Mutta minun kotini on silti koko maailma, ja olen aina alati utelias tietämään mitä missäkinpäin kaunista maapalloamme tapahtuu....minussa asuu edelleen vahvana se utelias reissunainen, Nuuskamuikkunen - mutta nyt haluan hengähtää täällä...

    Ja vaikka kirjoitankin nyt päiväkirjaani koneella, niin niin syvimmät ajatukseni ja tuntoni kirjoitan vaan mielessäni ja kätken ne syvälle sydämeeni....

    Miettikääpä, miten paljon tälläkin hetkellä on ihmisiä,jotka kärsivät yksinäisyydestä - oikeasti kärsivät siitä - miettikää miltä heistä tuntuisi, jos joku muistaisi heitä vaikka kirjeellä ja kortilla...jossa lukisi: et tunne minua enkä minä sinua, mutta katsomme samaa kuuta ja halusin kertoa että ajattelen juuri sinua....

   Minä menen huomenna postiin, ostan postimerkkejä ja kirjekuoria, lähetän kirjeen - ja toivon, että joku päivä saan taas itsekin kokea sen tunteen vielä, kun postilaatikossa on oikea kirje tai kortti...

  ja mitä tulee sinkkuelämääni, sieluntoverini on täällä jossain ja hän ottaa minuun yhteyttä - hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa saaren Anskulle <3 tai piirtää paperille tai kirjoittaa nuotein....
mutta HÄN ei laita sähköpostia eikä twiittaa....sillä olen arvokas ja ansaitsen aikaa ja vaivannäköä..en ole pikaruoka, enkä moottoritien ohituskaista - minä olen aika.....

   Rakkaudella Ansku

   

Hiljaisuus päättyy......

             3.11.2014 myöhään illalla....... Kökar

     Tänään on kulunut tasan puoli vuotta, 6kk siitä, kun saavuin pienen kotini kanssa tänne sielunmaisemiin kallioiden syleiltäväksi ja meren aaltojen tuudittamaksi.

Kökar - saari Ahvenanmerellä, monien mielestä keskellä ei mitään, mutta minun mielestäni kaiken keskellä.

Tämä saari lumosi minut jo ensimmäisellä vierailukerrallani 2008, ja jätti tällaisen minunkin kaltaisen maailmanmatkaajan lumouksensa valtaan täydellisesti....lähtemätön vaikutus...

Ja kun palasin tänne vielä 2010 ja 2013 pieniksi toviksi, niin nämä käynnit vahvistivat sen tunteen, mikä ensimmäisellä kerralla otti minut valtaansa - se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja se on kestänyt ja voimistuu jokainen aamu, kun saan herätä täällä uuteen päivään.

   Ja niin minä tämän rakkauden sokaisemana päätin heittäytyä tunteen ja virran vietäväksi, pakata kimpsuni ja kampsuni ja hilata kotini pyörien päällä sinne, missä se kodilta tuntuukin.

  Puolessa vuodessa on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista, ja niistä kirjoittelen lisää enemmälti lähipäivinä...

Pitkän hiljaisuuden syynä täällä blogissa nimenomaan oli puhtaasti tekninen...tietokoneeni päätti lopettaa toimimasta ja sain vasta noin 3 viikkoa sitten uuden tilalle - mutta täällä ollaan..täynnä intoa ja ajatuksia, paljon  uusia kuvia, tunnelmia....kannattaa pysyä nyt kuulolla sillä minulla on vihdoin aikaa, ja vihdoin energiaa ja sitä paloa, mitä tähän kirjoittamiseen tarvitaan...

     Minä sain myös pyristeltyä itseni irti riippuvuussuhteesta - nimittäin sosiaaliseen mediaan, ja varsinkin facebookkiin, se on hyvä renki mutta huono isäntä. Laitoin ns. tilin telakalle, ja käytän aikani mielummin elämiseen täällä real worldissa, sillä aivan luvattoman paljon tuli haaskattua aikaa jonninjoutavaan netissä keikkumiseen ja höpinöintiin.....

  Varmaan ensimmäisen viikon aikana vielä aamukahveja juodessani saatan hajamielisesti hakeutua katsomaan mitä kenellekin kuuluu tai onko jossain ryhmässä tapahtunut jotain jännää jne jne....ja voi olla, että tulee jopa vieroitusoireita aluksi...jäänköhän minä nyt jostain toooosi tärkeästä paitsi??

   Mutta uskon, että ajan kuluessa tulen arvostamaan päätöstäni ja arvokas aika, jota meillä kaikilla on vain rajallinen määrä, kuluu johonkin oleelliseemaapn - vaikka kalliolla istumiseen ja kotkien ihailuun, tai rupatteluun peurojen kanssa aamuhämärissä......

Tulen jossain vaiheessa myöhemmin ehkä palaamaan facebookkiinkin, mutta vasta sitten kun tiedän, että osaan olla siellä vain pieniä hetkiä kerrallaan, eikä sinne ole tarvetta edes päivittäin mennä....siihen asti pysyn poissa, sillä minä en halua olla riippuvainen mistään, en edes netistä...

    Kaikkea ei voi kuitenkaan kerralla räväyttää, tai tulee shokki vahvemmallekin naiselle.....joten pikkuhiljaa.... tässä samalla meinaan käynnissä sokerista vieroittaminen, joka äkkisestään ei kuullosta oikein fiksulta  idealta syksyn synkimpään aikaan - mutta minähän pidän haasteita ja yleensä ne hankalimmat haasteet otan erityisellä antaumuksella ja ns. rise to the challenge....

  Kahvista en luovu, ainakaan vielä, ja vaikka en joulua aio viettää, niin suklaata olen antanut itselleni luvan silloin syödä :)

   Kuntosali kausi starttasi nyt marraskuussa, ja juoksu jatkuu läpi talven......terve sielu terveessä ruumiissa..

  Minä olen harvinaisen onnekas ihminen, sillä saan elää unelmaani.

Mikään ei ole toki tullut ilmaiseksi, vaan tämänkin unelman eteen olen tehnyt paljon töitä.

Ja tämän unelman toteutumisen mahdollistavat myös muutamat muut ihmiset, joiden ystävällisyyden ja avun ansiosta olen täällä - siitä heille kaikille tässä suuri sydämestä asti tuleva kiitos.

  Tack för alla snälla människor om Kökar, som hade gjorde det möjligt att jag kan bor och jobba här på er fantastik och vackert ö <3 <3 Det menar så mycket för mig, att varje morgon jag kan vakna här och njuta natur och havet, och varje natten jag kan går sova här och lyssna det vind .....

    Tästä on hyvä jatkaa....nyt menen onnellisena nukkumaan - vaikka on syksy, joka on minulle vaikeinta aikaa, niin tämä syksy on ollut hieman siedettävämpi....

Tuuli saa tuudittaa minut pian uneen - uskokaa unelmiinne, olkaa rehellisiä itsellenne ja muille, pitäkää huolta itsestänne....

 T. Saaren Ansku

Kun nallekarkit eivät mene tasan.....

     

       Istun tuulisella merenrannalla katsellen aaltoja ja kuunnellen tuulensuhinaa puissa. 
Aurinko paistaa, ja vaikka on viileä kesäpäivä, minulla on lämmin, koska olen pukeutunut villapaitaan javillasukkiin juon kuumaa teetä ja voin koska tahansa siirtyä sisälle kotini lämpöön.

Kaikilla ei ole asiat aivan yhtä hyvin kuin minulla, tai sinulla, joka tätä nyt luet.

Tällä planeetallamme elää nyt yli 7,2 miljardia ihmistä ja koko ajan, kun tämä kirjoitukseni etenee, ihmisiä syntyy lisää, ja heitä kuolee juuri nytnyt nyt nyt....erisyistä.
Jossain soditaan koko ajan, kuollaan nälkään, ja erilaisiin sairauksiin, jotka aiheutuvat mm. puhtaan veden puutteesta ja huonosta hygieniasta - enkä nyt  puhu siitä, että dödö petti kesken treffien.

Me varsinkin täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että hanasta tulee puhdasta juomakelpoista vettä. Siitä on tullut jopa itsestäänselvyys meille, ja sitä tuhlataan suruitta - eihän se kesken lopu.......eihän????!!!!

   Kaikki on niin suhteellista, jokainen näkee hyvinvoinnin omasta vinkkelistään.

Onhan Suomessakin köyhyyttä, ja pienituloisia, esim. lapsiperheet, vanhukset, opiskelijat.....ja tilanne kiristyy jatkuvasti.
Rikkaat rikastuu, köyhät köyhtyy - Amerikan malliin.
Toiset asuvat luksuskartanoissaan, toiset parin korttelin päässä pahvilaatikoista kyhätyissä hökkeleissään.

   Ammatinvalinta kysymyskö????  Ei nyt ihan sentään.
Onhan se totta, että ihminen, varsinkin länsimaissa, voi vaikuttaa varsin pitkälle elämänsä kulkuun.
Mutta sitä emme voi valita, minne synnymme.

    Mitä ihminen oikeasti tarvitsee elääkseen??? Siis OIKEASTI??????

    Meillä kaikilla ihmisillä on ne samat perustarpeet, mahdollisuudet niiden toteuttamiseen vaihtelevat suuresti. Ja tässä syntyy nyt se epäoikeudenmukaisuus ja eriarvoisuus, ja kun puhuin siitä, että emme voi valita minne synnymme.

Me kaikki tarvitsemme ravintoa ja puhdasta vettä elääkseemme, me tarvitsemme suojaa ja vaatetusta selviytyäksemme.
Me tarvitsemme tuntea olomme turvalliseksi, olla turvassa erilaisilta vaaroilta, jotka uhkaavat meidän ja läheistemme henkeä.

Minä olen siinä määrin onnekas, että minulla nuo elämään vaadittavat peruspalikat ovat kunnossa, ja sitä en todellakaan pidä itsestäänselvyytenä, vaan tiedän olevani onnekas, ja olen kiitollinen.

      Asun vaatimattomasti, ja vietän jossain määrin jopa askeettista elämää, kulutan hyvin vähän.
Olen varmaan - ainakin kokoomuksen mielestä, aika hyödytön ihminen, koska en ole tarpeeksi tuottava tälle yhteiskunnalle, joskaan en myös elä sen siivellä, sen kustannuksella.
Materia ei merkitse minulle mitään, ja arvostan vapautta ja aikaani enemmän kuin oravanpyörässä juoksemista ja uran luomista.
Olen aina ollut pienituloisissa töissä, pienipalkkaisilla aloilla - ja tehnyt paljon myös erilaisia vapaaehtoistöitä. Usein on ollut tiukkaa, mut jotenkin sitä on vaan menty eteenpäin. En minä kadehdi ihmisiä, joilla on suuret tulot, isot talot ja hienot autot - johan minä sen sanoin,että materia ei merkitse minulle mitään.

  Minulla on vähän, mutta kuitenkin niin paljon - jopa liikaa.
Koen, että jopa tämä 12,5 neliön kokoinen kotinikin on liian suuri, ja senkin ylläpito tuntuu välillä raskaalta.
Minulla on 14" televisio ja pari hyllyllistä vaatteita, ja nekin tuntuvat tarpeettomilta.

  Ehkä minulla on asiat " liian hyvin " kun koentarvetta valittaa.
En minä valita, minä pohdin, jakuten jo aiemmin mainitsin, en ota mitään itsestäänselvyytenä.
Olen kulkenut piitkän ja kuoppaisen tien tullakseni tähän hetkeen, mitään en ole saanut ilmaiseksi.

    Tämä valtio ja yksittäiset ihmiset ovat yrittäneet koko aikuisikäni muokata minua elämään yleisten normien mukaan.
Tämä näennäis -demokraattinen hyvinvointivaltio ( vai liekö pahoinvointivaltio nykyään),kun ei siedä sitä, että joku voi kulkea omia polkujaan.
Minä olen jokatapauksessa oman elämäni herra, ja niin kauan, kun minä noudatan lakeja enkä vahingoita ketään, on minulla oikeus tehdä, mitä haluan.

   Mutta minulla on unelma - ja se unelma on elää vapaana " materiasta ", vapaana liikkua,vapaana tutkia ja kulkea.
Ja minulle riittää vähempikin, kuin mitä minulla nyt on.
Minulle riittää se omaisuus, mikä mahtuu kahteen pyörälaukkuuni..teltta, makuupussi, uskollinen polkupyöräni.
Minä voin tehdä vapaaehtoistyötä ruokaa ja asumusta vastaan.
Minä voin poimia mansikoita ansaitaakseni muutaman euron, kun tarvitsen ostaa itse ruokani tai siirtyä välillä julkisia kulkuneuvoja käyttäen paikasta A paikkaan B.
Minä en oikeasti tarvitse mitään muuta.

 En minä halua " normiasuntoa ", sen pitäminen vaatii melkolailla rahaa, ja se taas vaatii melko pysyvää työtä. Ja ne molemmat sitovat minut paikalleen, luoden ne näkymättömät kalterit, tehden elämästäni vankilan, jonne hiljaa kuihtuisin.

   Minä olen onnellinen, kun saan liikkua vapaana tuulen lailla.
Juuri nyt minä nautin saariston lumosta, merestä, myrskytuulista, ja teen sen vielä toistaiseksi kotoani käsin.
Olentavannut ihania ihmisiä, opin koko ajan enemmän kieltä, enemmän elämästä saaristossa.
Käyn osa-aika töissä, maksan kiltisti veroja.

   Mutta kun syksy koittaa....kun lehdet vaihtavat väriä japutoavat hiljalleen maahan, silloin minä pakkaan laukkuni, muutan maisemia - koskasydän sanoo niin.

En päivääkään vaihtaisi pois......

           

          Tämä on taas niitä päiviä - niitä hyviä päiviä - niitä päiviä, kun haluan olla juuri siellä, missä sillä hetkellä olen, haikailematta minnekään muualle.
Onneksi näitä levollisuuden ja hyvän mielen päiviä mahtuu täällä saarella ollessa enemmän kuin niitä päiviä, jolloin haluisin vaan lähteä ja kovaa, katsomatta taakseni.

Auringonpaistetta, lämpöä, kahvia & pannukakkua, ystävällisiä ihmisiä, suloisia koiranpentuja....
ja se kiireettömyys, se verkkainen elämänrytmi, se imee mukaansa, ja siihen on suloista hypätä mukaan - kuin pumpuliselle pilvelle kellumaan.....

   Piknikki kalliolla, kirja, raikasta juotavaa, naposteltavaa...mitä muuta voi kaivatakaan tällaiselle päivälle enää?!

Aika pian katse kuitenkin harhautuu edessä avautuvaan huikeaan maisemaan - siniseen mereen, joka tuntuu myöskin olevan varsin leppoisella tuulella tänään. Taivaalla ajelehtii muutama pilvenhattara, ei niilläkään tunnu kiirettä olevan minnekään, kohteliaasti kuitenkin siirtävät itsensä auringon tieltä ja antavat sen valon ja lämmön hohtaa esteettä kalliolla lepäilevälle pienelle ihmiselle.

  Lokit pistävät parastaan, ja niillä on asiaa, paljonkin asiaa...keskenään kisailevat ja haastelevat lentonäytöstensä lomassa . Kauempana ulapalla keinuu aaltojen tuudituksessa ylväs joutsenpari, katselevat nekin lokkien mekkalointia ja sukellustemppuja, hieman huvittuneina, mutta hyväntahtoisina.

Käyn vatsalleni ja seuraan muurahaisten touhuja kivetyksellä - niitä ei ole kyllä verkkaiseksi sanominen, tomeria pieniä olentoja..hämmästykseni en edes pelästy näkökenttääni ilmestyvää hämähäkkiä, vaan jopa tämän eläimen puuhastelu herättää minussa uteliaisuutta...siinä se menee...ja jalkoja riittää...huolehtien vaan omista asioistaan, eläen omaa pientä hämähäkin keskiviikkoa...

  Maailma on täynnä hienoja kauniita asioita - osa suuren suuria, mutta myös niin valtavan paljon niitä pienen pieniä.
Ja juuri ne pienet asiat ovat nitä ,jotka usein jää huomaamatta, joitaei näe, ellei oikeasti malta pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan.

   Miten taivas voikaan olla juuri tänään niin käsittämättömän sininen? Miten meren aallot voivatkaan kuullostaa niin rauhoittavilta juuri tänään? Miten ilma onkaan niin raikas hengittää, ja miten kallio voikaan lämmittää niin ihanasti paljaita varpaitani juuri tänään?

    Aistit nauttivat tästä kaikesta, koska mitään ei ole liikaa, kaikkea on juuri sopivasti ja oikeassa mittasuhteessa - mitkään ympärillä olevat värit tai tuoksut tai äänet eivät toimi negatiivisena ärsykkeenä väsyttäen mieltä, vaan ne stimuloivat positiivisesti luoden tämän näkymättömän auran ympärilleni, joka saa minut loistamaan ja väräjämään elämäniloa ja onnea.

     Ajan kulu katoaa, on vain tämä hetki, tämä paikka, tämä tunne - kun keho vaipuu syvään rentoutustilaan, kun kuulee sydämensä lyönnit, melkein tuntee kuinka veri kohisee suonissa....ja siinä auringon silitellessä minua lempeästi,tunnen kuinka hymy leviää...se lähtee sieltä ,mistä elämänjano kumpuaa, syvältä sydämestä, kapuaa huulille, ja sitten livahtaa silmäkulmaan luoden pilkkeen, luoden riemun...

...elämä on!!!!




            

Ollako vai eikö olla????

        On se vaan jännä, miten nyky - yhteiskunnassa, ja ainakin länsimaisessa  kulttuurissa miltei tauoton työnteko ja jatkuva suorittaminen on katsottu hyveeksi, ja miten se on iskostettu meidän päähämme.

 Niin myös minun päähäni - näköjään.

     Montaakaan päivää ei ole kulunut siitä, kun edellinen työsuhteeni päättyi,ja nyt jo alitajunnassani alkoi nakuttamaan ajatus:
" Entäs nyt? Et kai suinkaan vaan aio jouten olla? Tekemättä mitään hyödyllistä?  kyllä sinun nyt jotain täytyy tehdä..."

   Omatunto kolkuttaa ja syyllisyys nakertaa mieltäni, vaikka siihen ei ole mitään perustavanlaatuista syytä.
Lomailen omalla kustannuksellani, omilla kovalla työllä ansaitsemillani säästöillä, en nosta mitään tukia mistään, olen kaikin tavoin omillani.

  Mistä tämä oikein kumpuaa??  Jatkuva tekemisen ja suorittamisen pakko?

Älkää käsittäkö minua väärin. Kyllä minä työtä arvostan ja siihen kannustan, en minäkään pidä vapaamatkustajista, jotka heittäytyvät tekemättömiksi ja muiden elätettäviksi.

Minä tarkoitan tällä nyt sitä, että missä se raja on?  Paljonko on paljon, ja mikä on liikaa? Ja kuka sen määrittelee?

    Kun minä esim. olen tehnyt töitä 7kk putkeen, maksanut veroni ja laskuni,ja elän säästöilläni ja pidän pidemmän omakustanteisen loman, miksi en saisi sitä tehdä???
Miksi minua syyllistetään tai kutsutaan laiskaksi?
Miksi itse annan itseni ajatella tekeväni muka jotain sopimatonta?

  Onko se kateutta???

Onko se sitä, kun valtaosa ihmisistä tekee töitä sen 11kk ja ovat 1kk lomalla, että kaikkien on toimittava samalla tavalla? 
Elettävä samanlaisten normien mukaan?


Vastaus: Ehkäpä, en tiedä........


    Ja mikä on tämä loputon suorittamisen ja suorittamisen mittaamisen kulttuuri?????

Kun lähdet lenkille ja juokset enemmän, heti kysytään, että treenaatko esimerkiksi maratonille?
Kun pakkaat pyörälaukkusi ja lähdet retkelle, kysytään kuinka kauaksi aiot mennä, ja paljonko poljet päivässä?

Lapsilta kysytään mitä he harrastavat.
Lapsi vastaa: " jalkapalloa."
Seuraava kysymys: " Ahaa, missä seurassa?"
Lapsi vastaa:" en missään, omaksi ilokseni pelailen ja potkiskelen ."
Kysyjän naamasta näkyy vähättely ......Eihän se ole oikeaa ja aitoa harrastamista, kun sitä ei tee missään ohjatusti......

Tätä tämä on nykyään.
Kaikki mitataan jollain ja jotenkin.

 Joillekin se sopii, ei siinä mitään, olkoon niin, ja se heille suotakoon.

Mutta kaikille se EI sovi - se jatkuva oravanpyörässä juokseminen, kellon kanssa kilpaa taivaltaminen, kalenterien täyttäminen kannesta kanteen jne...

Ja he, tai me ( minä mukaan luettuna), jotka antavat arvon myös ajalle itsessään, suotakoon se oikeus.

  Elämisen sietämätön keveys....
elämä on valintoja, elämä on oppimista, kaikelle on aikansa ja paikkansa.


     Minun aikani on tässä ja nyt, minun paikkani on nyt tämä pieni saari.
Minä olen - tässä ja nyt, ja minulla on siihen oikeus, olen sen ansainnut, eikä se ole keltään muulta pois.


            Aurinko lämmittää kasvojani, päiväkahvit, ja kuninkaan Anna kädessäni,
meren pehmeät aallot taustamusiikkina -

        rauha <3

 

Jylhät, voimakkaat kalliot - mahtipontinen, puhutteleva meri

                    Ma 5.5.2014


    Minä tulin tänne saarelle vasta toissailtana, ja nyt jo tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt ja eläisi aivan omassa maailmassaan - omalla planeetalla.
Täällä kun istuu aivan meren äärellä  ja ihailee aaltojen maininkeja istuen turvallisesti vahvoilla ja voimakkailla kallioilla, niin maailman sodat ja politiikan likainen valtapeli tuntuu aivan epätodelliselta.
Vai onko se niin, että ne sodan raatelemat kodit ja ihmiset, ja politiikan turmelemat sielut  ovatkin sitä todellisuutta, ja minä olen jossain  toisessa todellisuudessa - tähtiportin kautta kulkeutunut jonnekin paratiisisaarelle.....

           Tämä paikka todella rauhoittaa, meren jatkuva läsnäolo saa itsensä tuntemaan pieneksi ja nöyräksi, mutta samanaikaisesti siitä saa jatkuvasti energiaa ja voimaa.
Ihan mieletön rauha ja hyvä olo valtaa koko kehon, kun painautuu tuulta piiloon vasten voimakkaita ikivanhoja kallioita - meri siloittanut voimakkailla aalloillaan rannan kivet ja vaahtopäät kepeästi kelluvat kivikoiden lomassa.
Paleltaa kovasti, tuuli on vielä kylmä, mutta vaikka sormet ovatkin jo kohmeessa, niin ei vaan saa itseään kiskaistuksi irti sieltä. Joku näkymätön käsi pitää paikallaan, ei laske irti otettaan.
Ja kun vihdoin saat kiskaistuksi itsesi ylös ja lähdet pois, sinun on pakko vielä kääntyä katsomaan taaksesi, ja varmistaa, että se meri ja ne kalliot jäävät sinne - että ne eivät katoaisi kuin unikuva pois näkökentästäsi.

    Täällä ei malta juurikaan sisällä olla, käydä vain syömässä ja nukkumassa - koko ajan on polte päästä ulos. Jokaisella säällä, jokaiseen vuorokaudenaikaan, nämä kalliot ja tämä meri saaren ympärillä näyttäytyy aivan eri valossa - tuskin maltan odottaa, että saan hyvästellä päivän kun aurinko laskee, ja tervehtiä uutta päivää nousevaa tutuilta kallioilta.
Joutsenet omilla luodoillaan viettävät omaa rauhallista perhe-elämäänsä, lokit jaksavat esittää upeita lentonäytöksiään säällä kuin säällä itäen suurta melua itsestään: " katsokaa minua! Katsokaa miten hienosti lennän ja ratsastan tuulen selässä! Katsokaa, miten hurjia syöksyjä teen mereen!"

       Koen olevani etuoikeutettu, että saan viettää aikaa täällä, että minulla on aikaa nauttia kaikesta tästä. Olen kiitollinen, että kun avaan silmäni, kuulen lintujen äänet enkä pakoputkien pauketta ja liikenteen melua ja ihmisten huutoa.
Olen kiitollinen, että kun ajan kauppaan, saan jättää pyöräni auki kaupan nurkalle, ihmiset ovat minulle ystävällisiä ja hymyilevät, eivätkä odota minua aseistettuna jossain nurkan takana.
Suomi kokonaisuudessaan muihin paikkoihin verrattuna on varsin turvallinen maa, vieläkin, mutta tämä pieni saari on aivanerityisen turvallinen paikka - täällä en vaan osaa pelätä mitään, koen olevani täällä todella turvassa kaikelta pahuudelta.

  Täällä on menninkäisen hyvä olla, helppo hengittää ja jokainen solu elää tätä hetkeä, imien positiivista energiaa ja valoa ja lämpöä tästä paikasta.

Onni on elää ja tuntea olevansa elossa <3 

Kesä saaristossa alkoi....:)

su 4.5.2014  
Kökar


         Muutaman sillan, kahden lossin ja yhden 2,5 tunnin lauttamatkan päässä sijaitsee tämänkesäinen kotini.
Tai kotihan on sama koko ajan, kodin sijainti vaan vaihtui - ja nyt se siis kököttää turvallisesti pienen Kökarin saaren maisemissa.
Tupakeittiön ikkunoista näkyy meri, tuuli ujeltaa nurkissa ja aamulla heräsin lintujen lauluun.
Aika on pysähtynyt, kiire hävisi jo ensimmäisen lossin jälkeen ja jäi huolien ja murheiden kera jonnekin mantereen puolelle.
Kello lähti ranteesta, kalenterit on tyhjennetty kaikesta, polkupyörän ajomittari ja henkilövaaka on varastoitu talteen, niillekään ei ole tarvetta - nyt mennään fiiliksellä, eletään auringon ja säiden mukaan ja niiden armoilla - opitaan vaan olemaan, kiireettä ja hosumatta.
Ja siinä onkin opettelemista, ihan minullekin, ja siksi tämä 5kk täällä pienllä kallioisella Ahvenanmaan saarella tekee hyvää niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Täällä ei ole mitään turhaa, täällä on vain kaikki tarpeellinen - joskin sekin on suhteellista, kuka tarvitsee mitäkin.
Minun onneksi täältä puuttuvat kaikki ne tekijät, joita en kaipaa muutenkaan elämääni - tälle saarelle ei bilettäjät tule, he pysyvät muissa maisemissa.
Luonto on käsinkosketeltavissa, ja on kiinnostavaa seurata meren elämistä, ja muuttumista - millä tuulella se milloinkin on.
Nyt on aikaa ja tilaa kirjoittamiselle ja kuvaamiselle, ja luonnon tarkkailemiselle.
Liikuntaakaan ei suoriteta veren maku suussa mittareita tarkkaillen, vaan itseään kuullostellen ja fiilistellen ilman minkäänlaisia tulostavotteita.

    Tästä tulee monin tavoin hyvin avartava,ja kasvattavakin kokemus, ja uskon olevani aika lailla rentoutuneempi ja henkisestikin vahvempi ihminen,kun syksyllä palaan mantereelle.

Punaisen paholaisen kanssa tulemme kyllä kesän mittaan ajelemaan muillakin Ahvenanmaan saarilla tehden kevyitä ja leppoisia päiväretkiä ja muutamien öiden retkiä.
Ruotsin kielen taito kasvaa jatkuvasti, sillä sitä käytän päivittäin, ja katselen myös teeveestä ruotsinkielistä ohjelmaa, luen lehtiä jne.....
Myös Ahvenanmaan herkulliset maut tulevat tämän kesän aikana tutuksi: musta leipä ja aito voi, maitoa saariston lehmistä, juustoa, Ahvenanmaan pannukakkua, kalaa jne.....eli lähiruoka konseptia on nyt erittäin helppo toteuttaa.

Alla on linkit sekä Kökarin kotisivuille kuin myös Sandvik campingin sivuille:

http://www.kokar.ax/fi 

http://www.sandvik.ax/

    Tiedän, että tämä pieni persoonallinen saari asukkaineen tulee jättämään minuun lähtemättömän vaikutuksen, onhan se tehnyt sitä jo nyt, kun tänne koko kesäksi halusin tulla. Toivon vilpittömästi, että voin itsekin jättää jotain hyvää tänne, ja antaa takaisin - antaa hyvän kiertää.
Saaren tunnelmia ja tapahtumia tulen kirjoittelemaan tänne tasaisin väliajoin, oli ne sitten runoja tai kuvien muodossa tai miten hyvänsä tunnelma sillä hetkellä parhaiten esiin tuleekaan.
Nyt taidan kaivaa sadetakin varastosta, laittaa kumisaappaat jalkaan ja mennä rantaan kävelemään ja nauttimaan raikkaasta ilmasta....

Vi ses senare:)

        Hello again everyone:)
  
    I thought, that maybe I should write one blog introducing myself, so you would know who this person is,who writes this blog. And I am writing this in english now, because I have friends from many corners of this globe.
    
  I guess the most logical part would be starting from the very beginning - when I was born, but that would be too obvious, and you would be dead bored very soon:)  So, I' ll try to make this short and painless, and somewhat easy to read without falling asleep before the end....

    I am soon 44 years old, was born at april the 10th at 1970 - a spring child indeed. My home town is in Eastern - Finland, called Kuopio, and being " savolainen " ( from county Savo) I got the questionable talent of endless talking - being verbally active and talented can be indeed a gift from God, but also a painful curse, or both at the same time.

    I got seriously bitten by a travel bug when I was 20 years old, and hasn't stopped moving around and about ever since....I have this endless childlike curiosity of world around me and exploring the planet and its countries.
  I have been au pairing in England, taking care of horses in Ireland, in a student exchange program in Portugal, lived in Canada for 5 years, travelling with my family in caravan all around Europe etc.....
 And at 2009 I found my passion: bicycle touring with my red devil - and that passion has taken me completely, I love it!!!!

    I have always loved animals and nature - always! It is the animals and nature, which have kept me floating instead of sinking to the bottom of the sea,when being lowest and having hard times...nature is my church and animals are my guardian angels.

   I have 2 beautiful sons, and I love them dearly - I try to be as good mom as possible, and being a parent and a mother is the most challenging,yet rewarding relationship I am capable of.

    I am a restless soul -I can't stay still for a long time, it drives me crazy and everybody around me also. For a long time I had a low self esteem, it took forever to build it where I am today - standing strong on my own feet and truly believing to myself.
I have learnt to like myself  just the way I am, accept the weaknesses and living with them, and learning to respect my body and liking what I see from the mirror -it has been a long journey, but I can finally say that I am happy and I am worthy being me.
   I am a person, who enjoys her space and the freedom and being independent, living and being on my own without being lonely or feeling half-of-a person.
   
 I have my own values, money or material life has never played a big and important part in my life - or any shallow stuff...I have never been interested in  fashion, shopping, make up etc...I am missing that female gene in my body, but I don't mind at all.

    In general I am optimistic and I smile and laugh a lot. I am a loyal friend,  trust and honesty are the key words! I  try to remain positive and being open-minded. At my best, I am a fun person to be with, but at my worst, I am a serious pain in the butt and absolutely unbearable asshole...(excuse me).

    So, this is me.....patience is not one of my virtues and this winter has been for me quite a challenge to survive....but there is light in the end of this tunnel - the spring will come,and then I feel like living with 100% of my being....

    I talk to you later again, enjoy your day,wherever you are!!!

  My true friends: I love you <3 thank you for staying by my side all these years!