Joulutoive

                           Joulutoive

   Lumi sataa maahan, peittää koko tienoon kauniilla valkealla harsollaan.
Lyhdyt syttyvät pihoihin, kynttilät valaisevat rakkaiden haudoilla.
Jostain kaukaa kantautuu kirkkailla lastenäänillä joululaulu, enkeli taivaan.

Kodeissa malttamaton tunnelma, pukkia odotellaan jo kovasti.
Perheiden nelijalkaiset jäsenet päivystävät uunin edessä vahtimassa sitä arvokasta joulun kruunaajaa, kinkkua.
Samu sirkka ystävineen tekee hartiavoimin töitä pitääkseen piltit nahoissaan.
Ihana idylli...joulun taika.

 Voi kunpa se olisikin niin, kaikkialla.
Voi kun edes  tänä jouluna poliisien ei tarvitsisi lähteä kotihälytykselle,
voi kun edes tänä jouluna lasten ei tarvitsisi pelätä  raivoavaa vanhempaa, ja piilotella sänkyjen alla.
Voi kun tämä joulu olisi se joulu, kun kukaan ei paleltuisi hankeen, värjöttelisi kylmissään ilman suojaa.
Voi kunpa tänä jouluna kukaan yksinäinen ei joutuisi olemaan yksin, ja jokainen nälkäinen saisi maistaa osansa kinkusta ja joululaatikoista.
Kunpa tänä jouluna jokainen pieni ihminen saisi käteensä rakkaudella käärityn paketin, ja jokainen pimeyteen eksynyt tassupari löytäisi lämpimään.
Kunpa tänä jouluna ei olisi mustia silmiä, haljenneita huulia, rappukäytävissä itkeviä pelokkaita lapsia.

 Joten rakas Joulupukki, en ole aina ollut kiltti, sen auliisti myönnän.
Mutta sen verran kiltti olen ollut, että jotain tohdin pyytää.
Minulla on kaikki hyvin, joten huolehdithan heistä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita.

Rauhallista ja turvallista joulunaikaa kaikille,
lämmöllä Ansku

Books - my comfort, my lover, my best friend

Books - my comfort, my lover, my best friend

  Sometimes I struggle to admit, that they are just objects...things...material...
For me, they are so much more than that - having a soul, a character, a story to tell...how can anyone possibly call them just things??
Books - for me, represent every possible mood,a person can have.
They make me laugh, often also tears of sadness are brought up to my cheeks, sometimes even anger....
Books are my comfort, my lover, my best friend.

    I have become quite good trusting my instincts and picking up the right book for the right mood, very rarely I go wrong.
I like that...
Because when I am feeling especially vulnerable and weak, I know that my book comforts me, it doesn't surprise me with unpleasant discussions nor corner me with tough questions.
It takes me to the whole different world, different hights, different sceneries.
It makes me forget the real life, the struggles, the restless nights filled with worries and anxieties..

It is also my lover...filling me up with luscious fantasies, starry nights, heated passionate moments.
It doesn't judge me, nor it has a need to analyze me, or try to mold me to become something else.
The book,what I have chosen, takes me as I am, cherishing my unique being, making me special and loved.

    Books open a whole new world to me..they take me to the highest mountains of Himalayas, where I could never even dream of going..
They also take me to the hectic, noisy streets of New Delhi, describing the chaos so well, that I can almost smell the chicken curry sold out of those street kitchens.

    Books take me back in time...all the way those eras with dinosaurs roaming here, and I am also rocketed to whole other planets...
How can you not love books, when they give you so much??

    I learned to read at the age of five, and my life was never the same after that.
I could have never imagined all the adventures,I was about to live through,just by walking to my local library and diving into all those pages of stories I have done already.

And when my own life was chaos, when I was going through my own personal hell on the earth, I was hiding under my bed,reading stories of whales and chimpanzees in the dim light of my little flashlight.
It took me through the wormhole, my own Stargåte, it gave me a sanctuary to breath and rest.

    Sometimes, when I have read an especially interesting book, I feel sad when I have read it...I don't want to depart from its company, not just yet....so I try to prolong the au revoirs..
And then there are the classics, those pieces of art, that you keep going back through years, and the story never grows old on you.

So yes....books are my friends, close friends, they have been with me all my life, and never stop amazing me, never disappoint me, or leave me lonely
Thank you for the magical journeys so far, and thank you for those waiting to happen.

Pieni kulkurikissa

Pieni kulkurikissa

Pieni, sateen läpimäräksi kastelema viluinen kissa kuljeskelee yksin pimeydessä halki meluisten katujen..
kiireiset askeleet potkivat ohikulkiessaan tätä yksinäistä ,eksynyttä taivaltajaa..autot ajavat ohitse..ohikiitävien autojen renkaista lentämä vesi kimpoaa kulkurin turkille..väreet kulkevat pienen hahmon selkää pitkin..autojen valot sokaisevat..
Pieni yksinäinen taivaltaja hakee..hakee...etsii..kiertää kaikki kaupungin kahvilat..turhaan..ei löydä..katsoo vielä viimeisenkin nurkan taakse - hiipii pitkin hämärän kujan seinämää, pelästyy kohti tulevaa rämisevää peltipurkkia..edessä on ovi..livahtaa siitä sisään..
..musiikki kantautuu jo eteiseen..kauniit pianon sävelet lumoavat kissan..joku kantaa eteen ruokakipon ja juomaa..
pienen vilusta värisevän eläimen eteen pysähtyvät askeleet..taasko tulee potku?! Ei..kissa nostetaan syliin, viedään lämimässä sylissä takan eteen, silitetään..uskaltaisikohan pieni kulkuri ummistaa hetkeksi silmänsä..pieneksi toviksi vain...uskaltaa se...kädet lepäävät kostealla turkilla ja lempeästi silittävät vaeltajaa uneen...
Hetkeksi on pieni kulkuri löytänyt taas kodin, turvallisen majapaikan..

Metsän mystiikkaa ja kesän huumaa 20.6.2017

Metsän mystiikkaa ,  ja kesän huumaa

  Aurinko on hemmotellut tätä kesän lasta tänään oikein antaumuksella, ja koko päivä on ollut yhtä ulkonaoloa ja fiilistelyä...
...voisin syleillä koko maailmaa, ihan naamaan koskee tämä jatkuva hymyily mutta nuo lämpimät säteet saavat aikaan minussa ihmeitä.
Hyvä että aamiaisvuoron sain loppuun tehtyä, kun jo kirmasin satumetsään lenkille.
Tunnelma siellä oli taas kuin sademetsässä, linnut lauloivat kovaa ja korkealta ja vihreiden eri sävyjä oli miljoona ainakin....suorastaan lensin polkua pitkin, hyvä että jalat osuivat maahan...arvokkaat vanhat puut myhäilivät huvittuneina tämän menninkäisen menoa katsellen, ja linnut kannustivat omilla hurraa huudoillaan minut liitämään eteenpäin kohti metsän vihreää syleilyä.
Välillä pysähdyin hetkeksi henkäisemään keuhkoini raikasta ilmaa ja imien sisääni tätä mystiikkaa, mitä minulle annettiin sylikaupalla.
Sitten etsin tieni vihreästä paratiisista järven rantaan, joka toi mieleeni kotimaani ja kotikaupunkini.
Istahdin kivelle, otin kengät ja sukat jalastani ja upotin kiitolliset jalkani veteen....varpaat kipristelivät nautinnosta ja silmät painuivat väkisin kiinni auringon suukotellessa kasvojani...
Laineet liplattivat lähes unettavasti, ja hyvä etten mulskahtanut kokonaan veteen unohtaessani hetkeksi missä olin..
  Sain käyttää kaiken tahdonvoimani kiskoakseni itseni pois kiveltä ja jatkaakseni lenkkiä....
Loppupäivä menikin pihalla nurmikolla maaten kuin raato ja imien vielä lisää tuota ihanaa valoa ja lämpöä, omat aurinkokennoni täyteen pahan päivän varalle.
Päiväkahvit ja suklaamuffinit meni myöskin täysin pihalla.....tämä on hyvä päivä, eikä kukaan sitä minulta saa pilattua vaikka kuinka yrittäisivät.
Huomenna vaihtuu maisemat ja seikkailu jatkuu, vielä yksi työvuoro ja homma on taputeltu.
Linnan puutarhassakin tuli käytyä iltakävelyllä, ja kylläpä siihen olikin panostettu oikein kunnolla ja kaikki oli niin huoliteltua ja fiiniä. Lavantelit tuoksuivat ja toivat mieleeni reissut Provencessa, mehiläiset pörräsivät onnellisina ja touhukkaina kukasta kukkaan.
Nautin silminnähden näistä pienistä hetkistä, pienistä yksityiskohdista, ne piirtyvät muistiini...jalkani muistavat jokaisen askeleen, jonka olen ottanut eri maisemissa...
Auringon lämmittävät poskeni punottavat ja silmäni loistavat innostuksesta, tunnen taas eläväni joka solullani....

Lämpimin kesäterkuin Ansku

Suklaakakkua ja suklaasilmiä 17.6.2017

Suklaakakkua ja suklaasilmiä 17.6.2017
 
   Alkaahan se onni kääntyä tälläkin Aku Ankalla ja päivä paistamaan tähänkin risukasaan.
Varsin pomppuisan ja kivikkoisen alun jälkeen tie on vihdoin vähän parantunut ja suunta nousujohdannainen.
Tein vähän muutoksia tilanteeseen ja vaihdoin kurssia, ja se veto kannatti kaikin puolin. Eilinen päivä oli jo merkki tulevasta, se sisälsi paljon pientä hyvää, joka antoi aihetta jo hymyynkin.

  Ensi viikon keskiviikkoaamuna pakkaan reppuni ja jätän tämän paikan taakseni, otan mukaan hyvät muistot ja huonommista otan opikseni.
Suuntaan kohti paikkaa, jonka pelkkä ajattelukin saa varpaat kippuralle ja hymyn ulottumaan korvasta korvaan.
Viime kesänä vietin kolme huikeaa viikkoa karun kauniilla Inishturkin saarella, jonka tapahtumista kirjoitin myös päiväkirjaa. Se paikka lumosi minut täysin, ja jätti pysyvän jäljen sydämeeni.
Ne ihmiset jäivät ajatuksiini,ja meren tuoksu ja maisemat piirtyivät aistieni muistitikulle ikuisiksi ajoiksi.
Ja nyt....tasan vuosi edellisestä käynnistä, tieni vie sinne uudestaan.
Menen tapaamaan saaren ihania persoonallisia, sitkeitä asukkaita ja pääsen myös ainakin vähäksi aikaa heitä myös auttamaan.
Pääsen taas juoksemaan lenkkejäni saaren ympäri vievällä polulla, tervehtimään lampaita ja muita nelijalkaisia ystäviäni.
Ja jos onni suo, niin ystäväni Pete saattaa jopa viedä minut kalaan kauniilla tukevalla veneellään.
Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun alus irroittautuu Ronagh Pierin laiturista ja lähdemme kohti Inishturkin saarta Atlantin aaltojen ympäröimänä.
Tämän uutisen vahvistumisen jälkeen, että suuntaan sielunmaisemiini, alkoi muutkin hommat taas sujumaan.
Vanha emäntä toi illallisen jäljiltä minullekin oman osani, ja täytin kupuni maittavalla lihapadalla,jonka täytteeksi ammensin vielä aimo annoksen täyteläistä ja suussasulavaa suklaakakkua.
Eikä tässä vielä kaikki....vatsani kiitti yltäkylläisestä illallisesta, mutta niin tekivät silmänikin.
Sillä minulle oli suotu ruokailuseuraksi hätkähdyttävän komea nuori ( joo joo, liian nuori mulle)mies.
Hän on Kanadan Nova Scotiasta Irlantiin töihin tullut kokki, ja voi hyvä tavaton mitkä suklaasilmät sieltä pöydän toiselta puolelta minua katsoikaan....huokaus...
Ja ne hiukset, ihanat tummat kihartuvat valloittavat hiukset, joita olisin niin mielelläni käynyt lisää pörröttämässä.
Varsinainen " eye-candy" tämä komea ja miellyttävä Kanadan lahja maailman naisille, vaikka pitikin malttaa mieleni ja jättää nautinto puhtaasti silmäniloksi.
Eli oodi Kanadalle, sen komeille miehille ja vaahterasiirapille ❤😘.
Siis kuten näkyy, tekstistä paistaa läpi varsin duurivoittoinen rytmi.
Eihän bluesissakaan vikaa ole, päinvastoin. Joskus oikein sydämestä kumpuavat bluesin sävelet yhdistettynä huuliharpun kaihoisaan sooloon ovat myöskin paikallaan, kaikelle on paikkansa tässä maailmassa, tässä elämässä...
..erilaisille tunteille ja erilaisille sävelille....

Käyn heittämässä täällä vielä muutamat metsälenkit Narnian satumetsän siimeksessä, ennenkuin astun taas komeroon ja työnnän sen takaseinän auki täysin erilaiseen maailmaan.
Pysykää mukana, matka satujen ja tarinoiden ja sävelten maassa jatkuu.....

Ann O' Songland

Onko järkee vai ei..

Onko järkee vai ei 13.6.2017

  " Onko järkee vai ei ", Sliippareiden biisi soi korvissani.
Kenenkä unelma on elää kädestä suuhun lähes persaukisena kiertäen ympäri Eurooppaa tehden ihmisille töitä melkein puoli-ilmaiseksi?? Ja onko siinä koko touhussa mitään järkee??
Voisinpa melkein vastata,että eipä taida olla, vaan aika järjettömältä touhultahan tuo äkkisestään ajateltuna kuullostaa...
..ja sitä se onkin....
Erityisen järjettömältä se tuntuu, kun kyseessä on lähes viiskymppinen akka, jolla on useampi ammatti hankittuna, ja siitä huolimatta irtisanoutui palkkatyöstä ja lähti pienen repun kanssa kohti tuntematonta ja epävarmuutta.
Eipä ole kaikki muumit laaksossa eikä inkkarit kanootissa eikä vintillä pala valotkaan, mutta tarvitseeko kaiken elämässä ollakaan niin hirveen järkeenkäypää?
Minä olen ajatellut tämän niin, että niin kauan kun noudatan lakeja enkä vahingoita ketään, saan olla juuri niin järjetön kuin huvittaa.
Olisi jäänyt monet hienot kokemukset välistä, jos en olisi tätä polkuani valinnut. Toki olisin päässyt usein paljon helpommallakin, mutta minä teen muutenkin kaikki vähän pidemmän kaavan mukaan.

  Sen verran olen kyllä nyt ehtinyt tässä pohtimaan, että aion tehdä jonkinmoista rajausta jatkossa, mitä hommia teen vapaaehtoispohjalta ja millasia hommia ihan palkallisena.
Olen tullut siihen tulokseen, että majoitus -ja ravitsemisalan työt teen jatkossa ihan oikealla palkalla.
Perustelen sen niin itselleni, että minulla on tähän ammattiin sen luokan osaaminen, että en myy itseäni enkä ammattitaitoani enää alennuksella kellekään.
Joka haluaa minut töihin ravintolaan tai hostelliin tms.,niin saa olla valmis maksamaan työstäni asianmukaisen palkan.
Tämän vuoksi peruin myös Newportin Bed and Breakfast paikan, ja jatkan nykyisessä kohteessani, kunnes löydän mieluisemman ja motivoimman työn ja työympäristön.

 Mitä hommia sitten haen jatkossa Workawayn ja HelpXn kautta??
Haen töihin eläinten pariin, hoitamaan koiria,hevosia,lampaita,vuohia......
Kyllä, tältäkin alalta löytyy osaamista ja koulutusta, mutta työ on niin mielekästä, että pienissä määrin teen sitä mielelläni ihan majoitus-ja ruokapalkalla.
Myös paikat kuten viime kesän Inishturk ja Sveitsin viinitila, tulevat kyseeseen.
Lähtökohtaisesti haen paikkoihin, jossa olen ainoa vapaaehtoinen kerrallaan ,ja jossa olen paremminkin osa perhettä kuin joku erillinen työntekijä, joka sellaisena pidetäänkin ...

Olen tätä ennenkin painottanut, ja teen sen taas, tämä ei todellakaan sovi sellaiselle, jolle rutiinit ovat tärkeät.
Tässä elämäntavassa on pakko tottua epävarmuuteen vähän joka asiassa, se kuuluu kuvaan, ja sen kanssa on opittava elämään.
Oma opetteluni se on minullakin ollut, ja joskus tulee vieläkin vähän shokkina, mutta jotenkin sitä vaan kokoaa itsensä ja pärjää...tuurilla ne laivatkin seilaa 😄😉.
Yksinolo ei saa olla taakka eikä sitä saa pelätä. Jos ei oo itsensä kanssa sinut eikä viihdy itsekseen, sekin voi koitua kohtaloksi.
Tämä harvoin on minulle haaste, toki minäkin välillä koen yksinäisyyttä ja tunnen olevani kaiken ulkopuolella, onneksi se tunne menee pian ohi.
Minulla nämä yksinäisyyden tunteet ovat olleet pahimmat juuri näiden hostellitöiden puitteissa, ihmisten ympäröimänä, silti täysin yksin.
Vähiten olen kokenut yksinäisyyttä ollessani Kökarissa ja Inishturkissa. Molemmat pieniä saaria ja ihmisiä ei ympärillä, mutta luontoa ja eläinkontakteja kylläkin.
Elämä on matka....todellakin....se on loputonta kasvamista ja oppimista.
Emme ole koskaan valmiita, ja juuri siksi: keskeneräistä työtä ei saa arvostella.

Lämpöä päiväänne toivoo Ann O'Songland

12.6.2017

Oppitunteja elämästä ja itsestäni Irlannin vehreissä maisemissa 12.6.2017

"  Kun elämä heittää sinua sitruunoilla, purista niistä mehua".
Eikös se sanonta mennyt jotakuinkin juuri noin.??
Tämä varsin rakkaaksi tullut vihreä saari näköjään päätti, että olen sitruunanmehun tarpeessa kovastikin, joten niitä on sitten lennellyt tasaiseen tahtiin sekä oikealta että vasemmalta.
Mehun tekoohan sitä sitten on ryhdyttävä, ei mene hyvät hedelmät ihan hukkaan.
Minä olen Kökarin vuoden jälkeen ollut varsin rauhaa rakastava ihminen, joka välttelee suuria konflikteja mielummin kuin  kulkee kohti niitä uhmakkaasti hihoja käärien.
Niitä erimielisyyksiä ja konfliktejakin kuitenkin tuppaa joskus tulemaan, ainakin jos yhtäön enemmän joutuu olemaan kanssakäymisissä lajitoveriensa kanssa.
Ja kun ne tulee, niin mielelläni ne selvittäisin heti alta pois ilman puhdistamiseksi.

Näin luulin toimineeni Kroaatti kämppiksenikin kanssa, ja varmuuden vuoksi otin vielä hajurakoa ( kirjaimellisesti)ja vaihdoin kämppääkin....ja kämppistä.
Hän sai oman "man-cavensa" takaisin, minä muutin kimppakämppään hostellin yläkertaan mukavan nuoren Ranskalaistytön seuraksi.
Jotenkin ajattelin, että Kroaatti herra olisi ollut onnellinen saatuaan huoneensa itselleen, mutta sepä olikin varsin väärä luulo.
Tilanne ei parantunut yhtään, vaan täällä hän marssii maailmanlopun ilme kasvoillaan tervehtimättä,ja mulkoillen perään.
Olen yrittänyt olla kohtelias ja asiallinen ja toivotella hyvät päivät ja huomenet, mutta ainoa reaktio on halveksuva katse ja epämääräinen tuhahtelu, jota saan osakseni.
Pitäkööt tunkkinsa, mokomakin ilman pilaaja ja energiasyöppö...ei maksa vaivaa....
Ehkä olisin voinut vielä jotenkin sietää tämän " hurmaavan aurinkoisen" läsnäoloa, mutta kun työpaikkani isäntäkin päätti alkaa rasittavaksi, niin ajattelin nostaa kytkintä.
Olen kyllä sitruunamehun ystävä, ja appelsiinin,kuin myös greipinkin, mutta rajansa se on talkkunan syönnilläkin.
Minä tulin tänne vapaaehtoisesti, omilla rahoillani. Minä annan näille isännille (=hosteille)sekä omaa aikaani kuin myös omaa osaamistani, enkä tee mitään hommia puolivillaisesti, oli kyseessä virallinen työsopimus tai vapaaehtoistyö.
Minä ryhdyn kaikkeen täysillä laittaen itseni likoon 110%sti tai en ollenkaan.
Joten siinä vaiheessa kun minusta alkaa tuntumaan, ettei olemassaoloani ja työpanostani arvosteta vaan etsitään tikusta asiaa että päästään jostain valittamaan, niin minä katson parhaakseni poistua maisemista.
Mielenrauhani on edelleen rahaa tärkeämpi, vaikka tämä veisi minulta hengen.
Ja koska minulla ei ole ollut järin kivaa lenkkejäni ja muutamaa kivaa asiakasta lukuunottamatta, otin ohjat omiin käsiini ja tein korjausliikkeen.
 
   Ylihuomenna lähden täältä Newportin pieneen kylään Westportin kapungin kainaloon, jossa minua odottaa uusi host ja uusi työpaikka ( Bed and Breakfast).
Saapi nähdä, millainen paikka se on, mutta toivotaan,että tilanne muuttuisi vähän miellyttävämmäksi.
Matkaa täältä nykyisestä paikastani uuteen kohteeseen on viitisenkymmentä kilsaa, jonka taitan reippaasti kävellen ja liftaten.
Tätä peukalokyydin jaloa taitoa en olekaan vielä täällä kokeillut, mutta ajattelin nyt korkata senkin tavan liikkua,kun liikun kuitenkin keskellä päivää ja rauhallisella seudulla.
Otan koko loppureissun muutenkin suurena seikkailuna ja perstuntumalla, enkä kyllä pois lähde ennenkuin valmiiksi buukattu lentoni lähtee elokuun 18.päivä Dublinista kohti Tukholmaa.
Vaihtelua halusin, ja sitä saa mitä tilaa..
Mulla on terve kroppa ja hyvät kengät, ja pieni reppu, joten toteutan nyt kirjaimellisesti suosikkihahmoni Nuuskamuikkusen elämää ja sanontoja:
" kenenkään ei pitäisi omistaa enemmän kuin mitä jaksaa kerralla kantaa"
" tänään oken täällä ja huomenna jossain ihan muualla".

Matkailu avartaa, ja se on loppumaton tapa oppia sekä ympäröivästä maailmasta, muista ihmisistä ja etenkin itsestäsi.
Minäkin teen näitä empiirisiä tutkimuksia itseni kustannuksella suruitta jatkuvasti, ja kun kohde on erityisherkkä introvertti, niin kokeiden tulokset voivat yllättää joka kerta tottuneenkin itsensä tutkailijan.

Näin tällä kertaa....
Palailen linjoille jahka kotiudun uuteen paikkaan....
Cong vaikenee......

Vaiteliaan miehen mailla....

Vaiteliaan miehen mailla ei olekaan niin vaiteliasta 5.6.2017

    Viikko sitten linja-auto tiputti minut tien varteen ja kuski hihkaisi edestä että perillä ollaan.
Eihän siinä auttanut muu kuin hypätä kyydistä reppunsa kanssa ja katsella ympärilleen, että minnekä sitä on itsensä tällä kertaa hilannut.
Sen jälkeen onkin sitten vauhtia ja ääntä riittänyt, eikä tylsää hetkeä juuri ollut.
Pienten alkukangertelujen jälkeen työtkin lähtivät sujumaan hyvin, ja työn vaihtelevuus ja työaika ovat juuri sopivia minun makuuni, etten pääse tympääntymään.
Minähän olen siis töissä perheyrityksessä, joka pitää yllä: B & B majataloa, hostellia, leirintäaluetta( telttailijoille ja karavaanareille)ja Glamping toimintaa ( = glamorous camping).
Minun työnkuvakseni on muodostunut aamiaisvuoro hostellin ja Glampingin asiakkaille, sekä iltavuoro vastaanotossa, jossa otan vastaan kaikki vieraat,tulevat he yöpymään minne tahansa.
Töihin mahtuu myös vähän siivousta ja mankelointia yms..mutta enimmäkseen huolehdin yllämainituista asioista.
Vierailijoita tulee paljon Irlantilaisten lisäksi tietenkin Britanniasta, mutta myös Ranskasta ja Saksasta.

Tässä paikassa teen n.30-35h viikossa töitä, josta korvauksena majoitus jaetussa huoneessa, aamiainen ja rahallinen korvaus muihin ruokiin, joita saa sitten itse ostaa kyläkaupasta. Lisäksi pyykinpesu kuuluu maksutta ja ilmainen wlan.
Työn kuva ja työn määrä sekä siitä tulevat korvaukset riippuvat täysin paikasta, jossa on hommissa.
Joissakin paikoissa ei saa rahallista korvausta, mutta majoituksen lisäksi kaikki ruoat kuuluvat talon puolesta, ja esim. viime kesänä Sveitsissä viinitilalla ollessani minua käytettiin aivan upeilla retkillä useana viikonloppuna ja kaikki kustannukset hoidettiin puolestani.
Vaihteluahan tässä saa, kun jokainen paikka on erilainen. Joustoa ja sopeutumista se kyllä vaatii yhtä lailla, sillä koskaan ei tiedä millaiset isännät on vastassa ja milkaiset kämppikset.
Eli ihan urautuneille tämä elämäntapa ja reissausmuoto ei todellakaan sovi, ja itsekin on saanut kyllä välillä huomata, että löytyykö vielä jostain se ekstra joustovaihde vai palaako käämit kiinni ja kuminauha katkeaa....
Pienen kiroilun ja tuskailun ja hampaidenkiristyksen jälkeen pääsee taas kiinni kaikkeen, ja diplomatiataidot ja neuvottelukyvyt tuntuvat välillä olevan sitä luokkaa, että kriisialueellekin minusta voisi olla käyttöä.
Täällä Congin kylässä minun kämppis on Kroatialainen 41 vuotias mies, jolleka itsenäinen ,itsepäinen ja sanavalmis Suomalaisnainen tuntui tulevan pienenä shokkina.
Pienten palaverien jälkeen nyt on rauha maassa, ainakin näennäisrauha, ja valtakunnassa kaikki hyvin.
Laitan blogin lopuksi linkit niille sivuille, joita kautta näitä paikkoja olen hakenut.

  Lupasin edellisessä postauksessani kertoa lisää Vaiteliaasta miehestä, joten tehdäänpä se nyt.
Kyse on siis elokuvasta the Quiet Man, joka filmattiin monilta osin juuri täällä Congin kylässä ja lähimaisemissa vuonna 1951.
Elokuva on John Fordin ohjaama, ja voitti nimenomaan parhaan ohjauksen Oscarin vuonna 1952.
Elokuva perustuu kuitenkin 1920 luvun Irlantiin, ja sitä tähdittivät John Wayne ja Maureen O'Hara. Elokuvan näyttelijät ja muu väki majoittuivat Ashford Castlen tiloissa, joka tänäkin päivänä on erittäin tasokas ja upea hotelli.
Koska Congin kylä on piskuinen, niin elokuvan tekoon osallistui koko kyläyhteisö, ja siksi tänäkin päivänä tästä paikasta on tullut leffan faneille lähes pyhiinvaelluskohde.

Tämän majoitusyrityksen isäntä on syntynyt vuonna 1952, eli vuosi itse elokuvan teon jälkeen. Hänen isänsä, isoisänsä, setänsä, ja paikallinen ompelija, olivat kaikki mukana tavallaan elokuvan teossa, osa mm.ekstroina elokuvan eri kyläkohtauksissa.
Joten isäntäni Gerry on kasvanut koko ikänsä Vaiteliaan miehen vaikutuksen piirissä, ja innostunut ylläpitämään tätä elämystä ja tunnelmaa omalta osaltaan.
Niinpä hän vaimonsa Margarethin kanssa perustivat Bed and Breakfast yrityksensä elokuvan teemalla, ja tiloissa on voimakkaasti esillä valokuvia elokuvan eri kohtauksista, ja huoneet on nimetty elokuvan hahmojen mukaan.
Sen lisäksi hostellissa on pieni sali, jossa pyörii iltaisin the Quiet man kaikille halukkaille vieraille.
Kylästä löytyy myös heidän avaama the Quiet man museo.
Menemättä liikaa itse elokuvaan, etten pilaa teidän katseluintoa kertomalla liikaa juonta, voin lyhyesti referoida tarinaa.
John Wayne näyttelee Sean Thorntonia, joka on Irlantilais - Amerikkalainen nyrkkeilijä. Hän saapuu kotikyläänsä Innisfreehen yrittääkseen unohtaa kohtalokkaan onnettomuuden, jossa hän tappoi vahingossa vastustajansa eräässä nyrkkeilyottelussa.
Thornton ostaa kotimökkinsä erään kylän känkkäränkän nenän edestä, samalla pilatakseen täysin mahdollisuutensa tämän punapäisen siskon Mary Katen (Maureen O'Hara) suhteen.
Pienellä oveluudella ja avustuksella rakastavaiset kuitenkin saavat toisensa.....jne....
Eipä siitä sen enempää...
Kyläläiset ovat ylpeitä siitä, että ovat osa elokuvahistoriaa, vaikka kaikki eivät ole edes syntyneet elokuvan teon aikoihin.
Elokuva on hauska, ja itse vanhojen elokuvien ystävänä pidän siitä kovasti.
Ennen aikaan, kun ei vielä käytetty paljon rahaa eikä ollut erikoistehosteita, niin ihmisten piti oikeasti osata näytellä.
Ei nämä nimet turhaan pyöri vielä näinäkin päivinä klassikkojen joukossa, kun näyttelijöistä puhutaan.

Nyt siis tiedätte vähän lisää siitä, missä asun ja olen töissä.
Liikun kirjaimellisesti John Waynen jalanjäljillä, ja täytyy myöntää,että se tuo kyllä oman mausteensa tähän soppaan.
Lisää maustetta tuovat vieraat, joista jokainen on omanlaisensa.

  Elokuvaterveisin: Ann O'Songland

https://www.workaway.info

https://www.helpx.net/index.asp

http://www.quietman-cong.com

Cong - hitunen maantietoa ja vähän muutakin

Jokainen, joka on käynyt koulussa, tietää varmasti,missä Irlanti sijaitsee.Irlannissa on 4 lääniä ( provinssia) ja se koostuu 32 maakunnasta ( county), joista 6 sijaitsee Pohjois - Irlannissa, mikä siis on osa Iso-Britanniaa.Nämä 6 maakuntaa sijaitsevat kaikki Ulsterin läänissä, loput kolme sen maakunnista sijaitsevat Irlannin valtion puolella ( the republic of Ireland).Ulster on siis pohjoinen provinssi, Munster sijaitsee etelässä, Leinster on itäinen provinssi ( eli lääni) ja Connacht läntinen.
Cong , tämä tämänhetkinen kohteeni Irlannin reissullani, sijaitsee Connachtin läänissä.Tarkemmin sanottuna Cong keikkuu Galwayn maakunnan ja Mayon maakunnan rajalla.Cong on sijainniltaan muutenkin varsin ainutkertainen,sillä se sijaitsee saarella lukuisten purojen ympäröimänä,ja keskellä Cong-jokea.Cong sijaitsee kannaksella Lough Corribin ja Lough Maskin välissä.Nämä kaksi järveä ovat yksi merkittävimpiä paikkoja Euroopassa villin taimenen kalastusta ajatellen.Muita kaloja ovat: hauki, kirjolohi ja lohi.Lukuisat maanalaiset purot ja Congjoen nousevat vedet ovat lumonneet ihmisiä jo pitkään.Congin strateginen sijainti on vetänyt puoleensa kalastajien lisäksi myös metsästäjä-keräilijöitä, maanviljelijöitä, sotilaita,kuninkaita ja munkkeja melkein 7000 vuotta.Congin kylästä ja sen ympäröiviltä seuduilta löytyy paljon historiallisia kohteita, ja laitankin tähän nyt muutaman linkin heitä varten, joita tämä paikka ja alue saattaisi ehkä viehättää:


http://www.congtourism.com
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Cong_Abbey

Ylläolevista linkeistä löytyy lisää tietoa ja muita linkkejä.
Cong on pieni kylä, sieltä löytyy kaikki tarvittava, ja kun Irlannista puhutaan niin pienimmistäkin kylistä löytyy vähintäön yksi pubi, ja Congissa niitä on useampikin.Kauppakin löytyy, lähin pankkiautomaatti kymmenen kilometrin päästä Ballinroben isommasta kylästä, vai liekö jo kaupungista kyse.Minulle tämä sijainti sopii loistavasti, sillä en pidä kaupunkien kiireestä enkä melusta.Täällä on mahdollisuus hengittää raikasta ilmaa ja kuulla lintujen laulua, lenkkimaisemat ovat huikaisevan kauniit ja vaihteluakin riittää.Suomalaiselle tytölle täälltä löytyy jopa tuttuja järviä ja metsiä, joten olo on varsin kotoinen, mutta sopivasti erilainen.Metsään sukeltaessa on kuin menisi suoraan johonkin satumetsään, silmien eteen avautuva näky on kuin Narniasta.Kun pysähtyy hetkeksi paikalleen, niin suorastaan kuulee menninkäisten kuiskuttelevan keskenään.Jotkut puut ovat ikiaikaisen vanhoja, eikä niiden ympäri saa käsiä yhteen vaikka kuinka yrittäisi.Tämä paikka inspiroi, se saa mielikuvituksen lentoon, se on kuin luotu minulle ja kaltaisilkeni ihmisille, jotka löytävät energiansa ja onnensa luonnosta, pienistä asioista, jotka saa hymyilemään koko loppupäivän.
Tervetuloa siis seikkailemaan Congiin kanssani,seuraavan kerran kirjoitan Vaiteliaasta miehestä..

Reppu ja reissunainen 31.5.2017

Reppu ja reissunainen 31.5.2017

  Kun tie kutsuu, siihen on vastattava. Minulta se tuntuu käyvän erityisen herkästi, ja kuuntelen voimakkaasti tätä sisäistä ääntäni.
Usein saan kuulla olevani levoton ja rauhaton sielu, koska en pitkään viihdy paikoillani, enkä kykene sitoutumaan samaan työhön pitkäksi aikaa.
Itse koen olevani vain nomadi, jonka elämää ohjaa liike ja jota uteliaisuus ja elämännälkä ajaa eteenpäin.

Ja niinpä tämä sisäinen ääni ajoi minut nytkin liikkeelle pienestä kotipesästäni, vaikka kesä oli juuri ovella kolkuttelemassa.
Siitä seurasi pikainen repun pakkaaminen, suunta kohti lentokenttää ja uusi seikkailu oli valmis alkamaan.
Ja minneköhän mahtoi lentokone minut kuljettaa??
Ei tule yllätyksenä kenellekään enää, sillä vihreä saari veti minua puoleensa magneetin lailla.
Maailma, ja myös Eurooppa, on pullollaan mielenkiintoisia ja jännittäviä paikkoja.
Paljon olen minäkin jo nähnyt, ja paljon on vielä näkemättä.
Siitä huolimatta sydän sykkii tälle vehreälle, lammasten täyttämälle saarelle, jossa pubeista raikaa musiikki ja iloinen nauru.
Pieni satumainen saari täynnä elämää, pullollaan paikkoja nähtäväksi ja elämyksiä koettavaksi, ja tänne palaan boomerangin lailla uudestaan ja uudestaan.

  Tämänkertainen tukikohtani on kylä nimeltä Cong, joka sijaitsee Irlannin länsiosassa, noin puolivälissä kaupungeista Galway ja Westport.
Tämä kylä on erityisen tunnettu varsinkin siitä, että täällä kuvattiin vuonna 1952Oscar-palkittu elokuva (paras ohjaus John Ford) nimeltä the Quiet man, vaitelias mies.
Palaan tuohon elokuvaan myöhemmin,teen siitä oman kertomuksen kuvineen tänne blogiin.
Cong on täynnä historiaa, ja sijainniltaan myös ainutlaatuinen, siitäkin kirjoitan lisää faktaa linkkeineen myöhemmin.

Minä olen töissä saman perheen omistamassa hostellissa ja bed & breakfastissa, ja minun työni sisältää enimmäksern aamiaisvuorossa oloa ja iltapäivisin vastaanotossa työskentelyä.
Vaihteleva työ ja sopivasti vapaata käyvät minun luonteenlaatuun mainiosti, ei ehdi tulla aika pitkäksi enkä pääse kyllästymään.
Isäntäperheeni on Irlantilaiseen tyyliin ystävällinen ja avoin, ja on helppo heittäytyä mukaan ja antaa oma osansa aikaa ja osaamistaan heidän yrityksen eteen.

Vapaa-ajan ongelmiahan minulla ei ole, sillä juokseminen on rakas harrastus, ja näissä huikaisevissa maisemissa se on suuri nautinto.
Silloin kun en ole lenkillä, niin aikani kuluu kuten muutenkin, lukien ja kirjoittaen ja valokuvaten.

Introvertti luonteeni saa kyllä omanlaisensa haasteen joka kerta, kun lähden kotiovestani ja astun ulos maailmaan, mutta mukavuusalueeltani poistuminen kasvattaa luontoa ja minua ihmisenä.
Ja jos jossain on helppo haastaa itseään, niin se on täällä Irlannissa.
Täällä minun on ollut aina hyvä olla, ja minua on kohdeltu hyvin.
Joka paikassahan on omat " hyvät,pahat ja rumat", se nyt on sanomattakin selvää.
Mutta lähtökohtaisesti viihdyn täällä loistavasti, puhkean kukkaan, rentoudun, ja tunnen olevani kuin kotonani.
Irlanti on minulle kuin rakkaan ystäväni neulomat villasukat: ne istuvat hyvin ja lämmittävät, ne ovat värikkäät, ne tuntuvat kotoisalta ja antavat ihanan turvallisuuden tunteen.
Irlanti puhuttelee minua syvästi, ja minulla on aikaa ja halua kuunnella, mitä sillä on sanottavanaan.

Tervetuloa mukaan viihtymään ja nauramaan kanssani. Toivottavasti onnistun saamaan teihinkin pienen poltteen päästä kokemaan tämä paikka ihan henkilökohtaisesti.
Haluan kuitenkin varoittaa, että on olemassa pieni riski, että kun kerran pääsette täällä käymään, niin teille voi hyvinkin käydä kuten minulle: kaikki tiet vievät Irlantiin."

Seuraavassa kirjoituksessani kerron lisää Congin kylästä historioineen päivineen....

Siihen saakka, aurinkoisia päiviä t.
Ann O 'Songland

Elämisen sietämätön keveys

Elämisen sietämätön keveys

 Pimennysverhojen rävähtäessä auki,auringonvalo lähes sokaisee minut loisteellaan.
Kahvinkeittimen iloinen porina täyttää pienen tilan, ja tuoksu leviää mökin ympäri kulkeutuen tajuntaani.
Vien varovasti pari sormea kaulalleni, tunnen sykkeen suonissani...
Minulla on pulssi, elän - siis olen.
Hetken jo epäilin siirtyneeni ajasta ikuisuuteen, koska aika oli lakannut olemasta ja auringon valo hohti niin kirkkaana kasvoilleni, että kuvittelin todellakin siirtyneeni jonnekin ikuisen kesän maisemiin.
Mutta ei, tuttu pieni kotipesä oli edelleen ympärilläni,luoden suojan ulkomaailmalta.
Kuuma kahvi kirvoitti kielenkantani, ja emalimuki poltti huuleni..tämä viimeistään riitti todisteeksi että olen edelleen kiinni maallisessa tomumajassani ja tässä ympäröivässä yhteiskunnassa.

Kaikesta konkreettisesta todistusaineistosta huolimatta oloni on vähintäänkin epätodellinen, ihan kuin leijuisin kaiken ulkopuolella, kuin osana jotain rinnakkaistodellisuutta.
Näen itseni osana, hyvin hyvin pienenä osana, kokonaisuutta.
Katson tuota hajamielisesti kahvia hörppivää ihmistä vierain silmin.
Kuka hän oikein on? Mikä hänen tehtävänsä on?
Mikä on tehnyt hänet juuri tuollaiseksi?
Minkälaiset myrskyt ovat hänen kulmiaan hioneet, millaiset aallot häntä uneen tuudittaneet?
Millaisille rannoille tuulet ja vesi ovat hänet kuljettaneet?
Kuka on ottanut hänet käsiinsä, ja miten kohdellut? Onko heittänyt voimalla kallioon? Onko viskannut armoille syystyrskyjen meren pohjaan?
Onko ottanut hellästi käteensä, hyväillen sileää pehmeää pintaa?
Mikä on saanut hänet ajelehtimaan kohti rantaa, selviytymään?
Miksi juuri hän ei ole kadonnut jonnekin äärettömään syvyyteen näkemättä koskaan pintaa?

Puhelimen ääni repäisee minut rajusti takaisin todellisuuteen, tähän hetkeen.
Tunnen, kuinka toinen minä törmään omaan kehooni,tunnen kahvikupin painon kädessäni, palaan konkreettisesti takaisin maanpinnalle.

Elämä, se on niin arvaamaton. Se yllättää lakkaamatta, jokainen mutka tuo eteen jotain uutta.
Jokainen ylämäki on haaste, joka vaatii veronsa. Mutta kun pääsee huipulle, niin näkymä sieltä palkitsee aina uutteraa yrittäjää.
Jokainen vauhdikas alamäki tuo huulille iloisen kiljahduksen ja kyyneleet silmiin, ilon kyyneleet..silloin on aikahuokaista, vetää henkeä ja nauttia kyydistä.
Sillä elämä on matka, mieletön matka ja seikkailu, ja se ei ole itsestäänselvyys.
Joten kun heräät aamuisin, muista laittaa turvavyöt kiinni,ottaa hyvä asento ja nauttia kyydistä, kuljettajana oman elämäsi tiellä.

Kuolemassa sukupuuttoon-hyvät tavat

Kuolemassa sukupuuttoon - hyvät tavat

  Mihin katosivat hyvät tavat? Mihin katosivat sanat: anteeksi, kiitos, ole hyvä jne ihmisten jokapäiväisestä elämästä?
Mihin katosivat pienet teot, jotka osoittavat välittämistä, hyviä tapoja?
Entä eleet?
Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi meistä on tullut niin itsekeskeisiä ja välinpitämättömiä?

Sinä,joka ohitit kaupan kassalla sen mummelin, onko sinun aikasi ja elämäsi muka jotenkin tärkeämpää kuin sen ikääntyneen rouvan, joka vaan halusi hakea kissallee ruokaa ja itselleen kahvimaitoa?
Sinä, joka tyytyväisenä istuit bussissa ja räpläsit hienoa älypuhelintasi-olivatko sinun jalkasi todellakin niin uupuneet,ettet voinut nostaa takapuoltasi penkistä antaaksesi tilaa sille raskaana olevalle naiselle?
Sinä, joka äyskit sille kahvilan työntekijälle, oliko elämäsi todellakin kiinni niistä muutamista minuuteista, jotka jouduit odottamaan saadaksesi palvelua?

 Minä olen huolestuneena seurannut jo pidemmän aikaa tätä perus käytöstapojen katoamista arjestamme. Ei voi syyttää lapsia, jos vanhemmat itse antavat huonoa esimerkkiä.
Eikö kenenkään muun kotona enää kiitetä ruoasta, kun noustaan pöydästä?
Eikö kellään ole käynyt mielessä, että hymy ei maksa sinulle mitään, mutta voi oikeasti pelastaa jonkun päivän?
Mistä lähtien meistä on tullut toisillemme näin vähäpätöisiä, merkityksettömiä?
Sosiaalista mediaa ei voi syyttää kaikesta, mutta totuus on kuitenkin se, että tänä facebookin,twittereiden ja tindereiden aikakautena, ihmisten alkeellisimmatkin tavat ovat valuneet viemäristä.
Sitä jotenkin oletetaan, että kun ei tarvitse kohdata ihmistä kasvokkain,niin häntä ei sitten tarvitsisi kohdella kunnioittavasti ja asiallisesti?!

Minä olen oppinut kotoa, äidiltäni, käytöstavat, ja olen onnellinen, että olemme onnistuneet vanhempina siirtämään nämä perustavat myös lapsellemme,vaikka muuten olenkin saanut kuulla olevani täysin epäonnistunut äiti.
Minulla on sama käytös etiketti, kohtaan ihmiset kasvokkain tai internetissä.
Minua raivostuttaa suunnattomasti ihmiset, jotka nostavat itsensä toisten yläpuolelle ja sitä mukaa antavat ymmärtää,että heidän aikansa on jotenkin muka tärkeämpää kuin meidän muiden.
Ihan samat vuorokaudentunnit meille kaikille on jaettu, se on itsestämme kiinni, miten päätämme ne tunnit käyttää.
Mutta kenenkään, ei edes sen kiireisimmän politiikon tai business naisen elämä roiku niin ohuella langalla, että se rohkaiseva,ystävällinen hymy toiselle kanssakulkijalle, katkaisisi tämän langan.

Ollaan ihmisiä toisillemme ❤
 

Who kidnapped the spring??

Who kidnapped the spring??

I woke up one morning to a horrendous sight: the whole ground was white and all the trees were wearing this heavy white jacket, it was cold and damp...
I had to grasp the table preventing me from fainting and falling down, I reached my phone and was ready to call a nationwide emergency situation, but something held me back...
I knew it,right  then and there, the spring had been kidnapped!!!
I was in shock. Who in their right mind would do something so vicious, so cruel?? Spring had never done anything bad, to anyone..
Everybody love spring: her bright and joyous personality with a sparkling tone on her laugh; the kids, the birds, everybody.....
Weather gets warmer, people smile a little bit more, kids are playing outdoors with T-shirts and shorts.....
It is just a lovable season, nothing to dislike...
Unless.....
...unless the ugly face of envy was lifting up again..
Who would envy spring??
It came to me instantly, I knew who..I knew exactly who kidnapped the innocent little spring right out of her frontyard...
November - that devious creature of cold and darkness had made his appearance. He crawled out of his cave, scared the living daylights of all the birds- who all took a sharp 180 and turned back to south...
They were gone....
November was standing outside his cave, stretched his stiff body and roared loudly. November was sick and tired of all the positive attention what spring had from everybody, so he decided to give a little show of his own.
And boy did he do a great job on that!!
All the medias went on about the big storm,that took over of the whole country. The traffic was jamming, people became cranky and the first flowers were suffocating under the heavy snow blanket.
An evil smile spread across November's face and he was so proud of his doings.
" Now they see,who is the master in command here,"he said, and continued : " Where did you go hiding, oh sweet little spring??Come up and face your winner, come and see, who really leads the world".
But spring was gone, vanished to a thin air. She was looking for a warm safe place to hide for a while, for as long as the mighty november had lost his energies and dived back to the darkness,where he belongs.
Spring knew,that this was the last effort of November to show his powers, so she gave him the room.
November was a cranky old fellow,who liked darker shades and cooler temperatures -he was the complete opposite of the cheerful and colourful lady spring.
But it was all about the balance, and there was time for everything.
Spring smiled a little bit and while she was falling asleep,she could still hear November's basso sounds echoing in the air.

Leopard cannot change its spots

A leopard cannot change its spots



 I learned to read at a very young age, I think I was 4 years old at the time, when I started spelling the words of my favourite books. After that, my life was never the same again - a whole new world opened up to me to discover, and I was so eager to get my hands on anything with text or maps.
I loved maps as well, practically stole my sister's school atlas and dived into it, learning about all the deepest of seas and highest of mountains,what this planet had and everything in between.
It was magical...I was interested in everything: cultures, geography, languages, animals....just everything, and I became a little adventurer right then and there.
At school it was always the languages and geography, where I was so good at.Even those times when I wasn't so lucky to have encouraging teachers supporting my passions, I didn't let them to turn me off either.
Writing was also something, that I was doing well.

Years have passed by, and I have grown up, I am suppose to be all adult and everything,what comes up with that territory...
However, something hasn't changed at all, as a matter of fact, quite the contrary, that being my passion of wandering and exploring our planet.
A leopard cannot change its spots, I am still that curious little girl, who has the ever-growing will to seek and learn.
And even thought I have always loved my books and reading, I never had the patience to study very hard at school, I was way too busy to live my life and learn from it, than to sit at my desk and study it for years in universities.
That is why, I am not a marine biologist nor am I an antropologist or a biologist etc....
I go head on to my very own empiric experiments, learning from them.
Sometimes those experiments are mellow and I find myself quite enjoying them. Then there are those experiences, that have indeed taught me very valuable lessons, but with the very high pricetag on them.
I have found myself completely exhausted and bruised,both physically and emotionally, but after I have re-gain my energies, I have come to notice the value of those hard lessons.
I have done my share of compromises, licked my wounds and count my blessings and carried on...
I have lived by trial and error, sometimes went along the lines of the majority - settled for certain rules and routines fixed by somebody else, not by me.
And there is nothing wrong with routines, it is just not my cup of tea.
For many people routines brings structure and security, for me it is the contrary.
Let me be clear- I do live by the laws, and I dont harm anybody either.
That being said, I don' t like to be told what to do,and bureaucracy makes my skin crawl..
I need to do things my own way, not told by others,how to live my life.
Staying still at one place and having a regular same job doesn't give me any satisfaction what so ever. It only kills me from inside, little by little everyday.
I am much more happier painting beautiful wooden boats in a remote island and get paid by room and food, than having a safe job with a regular salary till the end of my days.
I am born with that " wanderer-gene", who is never happy staying in one place for too long. I am not lost to be found, I am on my journey, this is MY adventure.
I was meant to be like this. Trying to mold me to routines and settled schedules will kill me, it will kill my inner flame.
So - please, let me be me! Let me roam wild and explore this planet the way I have chosen.

Things we take for granted

The things we take for granted

  Every day is a new chance, a clean canvas to paint and an empty page to write.
Every morning greets us with opportunities and challenges, they are there for us to just reach them and grasp them.
But how many of us actually realizes this??
In this hectic environment, where we live nowadays, we are so busy to rush and keep up with the demands,what we are pressured to do to keep the pace, to not fall off from the wagon.
So, once the alarm goes on in the morning, the race begins.......hurry hurry hurry.
We have a shower, throw in a cup of coffee and take off...
In the buses we stare our laptops and cellphones or read the newspapers, and the same again at the lunchbreak, if we are lucky enough to have one.
Somewhere there, in the middle if this chaos are also
the children and spouses, probably doing the very same, rushing through the day and the week and the month, just like we are.
Life has become a race, a race for the fittest, no time to slow down..if you do, you are out, replaced.

So, when does the life start?
When we are born? When we get to retire? When we have earned enough money??

What if??
What if we never get to live long enough to retire? Or earn that appropriate mount of money? Or what if we are already too sick to enjoy the life by the time we are about to retire from this madness?
Do you have a chrystall ball,where you can foresee your future?
I didn't think so 😉.
I certainly don't have that ability to see to the future, I don't even want to know what is there waiting for me.

So, I have decided to slow down and enjoy this very moment, where I am right now.
Life is precious, and you never know when you take your last breath...
Everything can change in one little moment, so why waste the sand in your hour-glass to the things,what doesn't make you happy?

When is the last time, you kissed your spouse? When did you tell your children,how much they mean to you and actually listened to them?

We have a home to go, not everyone is so lucky.
We have clean water to drink, there are still millions of people in this planet who live without clean water and sanitation.
Our kids get to go to the school, girls too....
That too,is taken for granted. That too, is only a distant dream to some, to learn how to read and write.

Oh, those things we take for granted....
When do we really open our eyes and understand, how lucky we are ??

I am so thankful that I have my health and freedom, so blessed to be a mother of an amazing child.
I am priviledged to have a shelter to sleep, fresh water and food to keep the engine going on.
I have few very close friends, who make my life always a bit brighter and sunnier.

This is my life, and the sand in the hour-glass is my sand.
I don't wanna live without living, I wanna live and feel it in every core of my body.
I wanna smell the roses, feel the wind on my face, feel the salty seawater on my lips.
I wanna see the sunrise like it would be my very last to see.
I wanna enjoy the open camp fire, feel the heat,hear the flames cracking on the wood.
I wanna make love with my body and soul, surrender to the lust and intimacy.
Because when the time is out, when the sand has poured through, I wanna fall asleep in my eternal dream peacefully and smiling.

When the world doesn't stop talking

When the world doesn't stop talking

 It can become quite overwhelming, constant noise.
No matter where you go, it follows you everywhere.
Noise, in one form or the other.
Noises of traffic, music played too loud, people talking...and talking and talking....and it never seem to stop.
There is also this silent type of noise, such as the written text ( well, mine as well I suppose).
But at this case I mean the news, which always seems to be about wars and poverty and more species becoming endangered etc.....

At some point this all can be a little bit too much to take in.
I find my refuge in solitude. I need to take a step back, and instead of talking, I rather listen or withdraw myself completely from the situation.
I just need that space, where I can hear the birds and the waves of the sea, the sound of the wind echoing from the leaves of the maple tree.

I am not afraid to be alone, I am more afraid to be in contact with another person..well, if not afraid, at least a bit wary and careful.
I am comfortable around other species, and in the nature.
Someone told me once, that nature is overrated and "over romantized" , he is allowed to his opinion and I am allowed to strongly disagree on his opinion.

I could sit hours on the cliff watching the sea changing its colours and moods.
I love to sleep on the tent in the middle of the forest, all my senses sharpened and listening the different sounds around me without really seeing that well, what and who makes them.
I could watch the flames dancing on the camp fire forever, the movements, which reminds me of a talented flamenco dancer or an oriental belly dancer.
I could look at the dark starry skies, marvel the full moon, fall in love to the beauty and miracles of nature and the wilderness over and over again.

And when I put my running shoes on, I never count the distances or the speed or any other numbers, I concentrate to the sheer joy of the movement itself.
I concentrate to listen my heart beat, the feeling of my legs carrying me on wherever I choose to go.
I feel and sense everything with every soul of my body.
I see the woollies enjoying themselves at the green pasture, I see the butterflies on the roadside flowers, I see the shy little deer looking at me in the safe distance in the woods....
And when I get tired, I lay flat in the grass and see the clouds flow by.
I can not stop the world from talking, but I can take my refuge in solitude to remain my inner peace and being able to hear the sounds, what matters to me.