Elämisen sietämätön keveys

Elämisen sietämätön keveys

 Pimennysverhojen rävähtäessä auki,auringonvalo lähes sokaisee minut loisteellaan.
Kahvinkeittimen iloinen porina täyttää pienen tilan, ja tuoksu leviää mökin ympäri kulkeutuen tajuntaani.
Vien varovasti pari sormea kaulalleni, tunnen sykkeen suonissani...
Minulla on pulssi, elän - siis olen.
Hetken jo epäilin siirtyneeni ajasta ikuisuuteen, koska aika oli lakannut olemasta ja auringon valo hohti niin kirkkaana kasvoilleni, että kuvittelin todellakin siirtyneeni jonnekin ikuisen kesän maisemiin.
Mutta ei, tuttu pieni kotipesä oli edelleen ympärilläni,luoden suojan ulkomaailmalta.
Kuuma kahvi kirvoitti kielenkantani, ja emalimuki poltti huuleni..tämä viimeistään riitti todisteeksi että olen edelleen kiinni maallisessa tomumajassani ja tässä ympäröivässä yhteiskunnassa.

Kaikesta konkreettisesta todistusaineistosta huolimatta oloni on vähintäänkin epätodellinen, ihan kuin leijuisin kaiken ulkopuolella, kuin osana jotain rinnakkaistodellisuutta.
Näen itseni osana, hyvin hyvin pienenä osana, kokonaisuutta.
Katson tuota hajamielisesti kahvia hörppivää ihmistä vierain silmin.
Kuka hän oikein on? Mikä hänen tehtävänsä on?
Mikä on tehnyt hänet juuri tuollaiseksi?
Minkälaiset myrskyt ovat hänen kulmiaan hioneet, millaiset aallot häntä uneen tuudittaneet?
Millaisille rannoille tuulet ja vesi ovat hänet kuljettaneet?
Kuka on ottanut hänet käsiinsä, ja miten kohdellut? Onko heittänyt voimalla kallioon? Onko viskannut armoille syystyrskyjen meren pohjaan?
Onko ottanut hellästi käteensä, hyväillen sileää pehmeää pintaa?
Mikä on saanut hänet ajelehtimaan kohti rantaa, selviytymään?
Miksi juuri hän ei ole kadonnut jonnekin äärettömään syvyyteen näkemättä koskaan pintaa?

Puhelimen ääni repäisee minut rajusti takaisin todellisuuteen, tähän hetkeen.
Tunnen, kuinka toinen minä törmään omaan kehooni,tunnen kahvikupin painon kädessäni, palaan konkreettisesti takaisin maanpinnalle.

Elämä, se on niin arvaamaton. Se yllättää lakkaamatta, jokainen mutka tuo eteen jotain uutta.
Jokainen ylämäki on haaste, joka vaatii veronsa. Mutta kun pääsee huipulle, niin näkymä sieltä palkitsee aina uutteraa yrittäjää.
Jokainen vauhdikas alamäki tuo huulille iloisen kiljahduksen ja kyyneleet silmiin, ilon kyyneleet..silloin on aikahuokaista, vetää henkeä ja nauttia kyydistä.
Sillä elämä on matka, mieletön matka ja seikkailu, ja se ei ole itsestäänselvyys.
Joten kun heräät aamuisin, muista laittaa turvavyöt kiinni,ottaa hyvä asento ja nauttia kyydistä, kuljettajana oman elämäsi tiellä.