Kun nallekarkit eivät mene tasan.....

     

       Istun tuulisella merenrannalla katsellen aaltoja ja kuunnellen tuulensuhinaa puissa. 
Aurinko paistaa, ja vaikka on viileä kesäpäivä, minulla on lämmin, koska olen pukeutunut villapaitaan javillasukkiin juon kuumaa teetä ja voin koska tahansa siirtyä sisälle kotini lämpöön.

Kaikilla ei ole asiat aivan yhtä hyvin kuin minulla, tai sinulla, joka tätä nyt luet.

Tällä planeetallamme elää nyt yli 7,2 miljardia ihmistä ja koko ajan, kun tämä kirjoitukseni etenee, ihmisiä syntyy lisää, ja heitä kuolee juuri nytnyt nyt nyt....erisyistä.
Jossain soditaan koko ajan, kuollaan nälkään, ja erilaisiin sairauksiin, jotka aiheutuvat mm. puhtaan veden puutteesta ja huonosta hygieniasta - enkä nyt  puhu siitä, että dödö petti kesken treffien.

Me varsinkin täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että hanasta tulee puhdasta juomakelpoista vettä. Siitä on tullut jopa itsestäänselvyys meille, ja sitä tuhlataan suruitta - eihän se kesken lopu.......eihän????!!!!

   Kaikki on niin suhteellista, jokainen näkee hyvinvoinnin omasta vinkkelistään.

Onhan Suomessakin köyhyyttä, ja pienituloisia, esim. lapsiperheet, vanhukset, opiskelijat.....ja tilanne kiristyy jatkuvasti.
Rikkaat rikastuu, köyhät köyhtyy - Amerikan malliin.
Toiset asuvat luksuskartanoissaan, toiset parin korttelin päässä pahvilaatikoista kyhätyissä hökkeleissään.

   Ammatinvalinta kysymyskö????  Ei nyt ihan sentään.
Onhan se totta, että ihminen, varsinkin länsimaissa, voi vaikuttaa varsin pitkälle elämänsä kulkuun.
Mutta sitä emme voi valita, minne synnymme.

    Mitä ihminen oikeasti tarvitsee elääkseen??? Siis OIKEASTI??????

    Meillä kaikilla ihmisillä on ne samat perustarpeet, mahdollisuudet niiden toteuttamiseen vaihtelevat suuresti. Ja tässä syntyy nyt se epäoikeudenmukaisuus ja eriarvoisuus, ja kun puhuin siitä, että emme voi valita minne synnymme.

Me kaikki tarvitsemme ravintoa ja puhdasta vettä elääkseemme, me tarvitsemme suojaa ja vaatetusta selviytyäksemme.
Me tarvitsemme tuntea olomme turvalliseksi, olla turvassa erilaisilta vaaroilta, jotka uhkaavat meidän ja läheistemme henkeä.

Minä olen siinä määrin onnekas, että minulla nuo elämään vaadittavat peruspalikat ovat kunnossa, ja sitä en todellakaan pidä itsestäänselvyytenä, vaan tiedän olevani onnekas, ja olen kiitollinen.

      Asun vaatimattomasti, ja vietän jossain määrin jopa askeettista elämää, kulutan hyvin vähän.
Olen varmaan - ainakin kokoomuksen mielestä, aika hyödytön ihminen, koska en ole tarpeeksi tuottava tälle yhteiskunnalle, joskaan en myös elä sen siivellä, sen kustannuksella.
Materia ei merkitse minulle mitään, ja arvostan vapautta ja aikaani enemmän kuin oravanpyörässä juoksemista ja uran luomista.
Olen aina ollut pienituloisissa töissä, pienipalkkaisilla aloilla - ja tehnyt paljon myös erilaisia vapaaehtoistöitä. Usein on ollut tiukkaa, mut jotenkin sitä on vaan menty eteenpäin. En minä kadehdi ihmisiä, joilla on suuret tulot, isot talot ja hienot autot - johan minä sen sanoin,että materia ei merkitse minulle mitään.

  Minulla on vähän, mutta kuitenkin niin paljon - jopa liikaa.
Koen, että jopa tämä 12,5 neliön kokoinen kotinikin on liian suuri, ja senkin ylläpito tuntuu välillä raskaalta.
Minulla on 14" televisio ja pari hyllyllistä vaatteita, ja nekin tuntuvat tarpeettomilta.

  Ehkä minulla on asiat " liian hyvin " kun koentarvetta valittaa.
En minä valita, minä pohdin, jakuten jo aiemmin mainitsin, en ota mitään itsestäänselvyytenä.
Olen kulkenut piitkän ja kuoppaisen tien tullakseni tähän hetkeen, mitään en ole saanut ilmaiseksi.

    Tämä valtio ja yksittäiset ihmiset ovat yrittäneet koko aikuisikäni muokata minua elämään yleisten normien mukaan.
Tämä näennäis -demokraattinen hyvinvointivaltio ( vai liekö pahoinvointivaltio nykyään),kun ei siedä sitä, että joku voi kulkea omia polkujaan.
Minä olen jokatapauksessa oman elämäni herra, ja niin kauan, kun minä noudatan lakeja enkä vahingoita ketään, on minulla oikeus tehdä, mitä haluan.

   Mutta minulla on unelma - ja se unelma on elää vapaana " materiasta ", vapaana liikkua,vapaana tutkia ja kulkea.
Ja minulle riittää vähempikin, kuin mitä minulla nyt on.
Minulle riittää se omaisuus, mikä mahtuu kahteen pyörälaukkuuni..teltta, makuupussi, uskollinen polkupyöräni.
Minä voin tehdä vapaaehtoistyötä ruokaa ja asumusta vastaan.
Minä voin poimia mansikoita ansaitaakseni muutaman euron, kun tarvitsen ostaa itse ruokani tai siirtyä välillä julkisia kulkuneuvoja käyttäen paikasta A paikkaan B.
Minä en oikeasti tarvitse mitään muuta.

 En minä halua " normiasuntoa ", sen pitäminen vaatii melkolailla rahaa, ja se taas vaatii melko pysyvää työtä. Ja ne molemmat sitovat minut paikalleen, luoden ne näkymättömät kalterit, tehden elämästäni vankilan, jonne hiljaa kuihtuisin.

   Minä olen onnellinen, kun saan liikkua vapaana tuulen lailla.
Juuri nyt minä nautin saariston lumosta, merestä, myrskytuulista, ja teen sen vielä toistaiseksi kotoani käsin.
Olentavannut ihania ihmisiä, opin koko ajan enemmän kieltä, enemmän elämästä saaristossa.
Käyn osa-aika töissä, maksan kiltisti veroja.

   Mutta kun syksy koittaa....kun lehdet vaihtavat väriä japutoavat hiljalleen maahan, silloin minä pakkaan laukkuni, muutan maisemia - koskasydän sanoo niin.