If men are from Mars and women are from Venus...

If men are from Mars, and women are from Venus...

  All the physical evidence proves, that I am indeed a specimen of species " Homo sapiens ", the female version of it.
However, I question this fact quite often nowadays, no matter how hard I stare my tits or admire my otherwise curvy sexy figure.
It seems to be, that I might actually own quite admirable " cojones" , which to my relief are invisible ones.
My behaviour, more often than I care to admit, is more typical to men, than to women.
And the same behavioural patterns come to daylight,when I open my mouth.
There is a little Homer Simpson and Al Bundy, living inside me, jolly characters both of them if you ask me.
I don't find anything bad in it, if I accidently pass some gas once in a while...I don't do it on the kitchen table and I try my best to hold it,when on the very public places.
But, in the end, it is just a fart, not the end of the world.

 Now you are wondering and rolling your eyeballs, why is this weird lady opening up about her bowel movements, and why should it be anybodys concern.
You may relax, as fascinated as I am of a human(and other animals') physiology and anatomy, I promise I try to cut it short and go to business.

My subject was if men are from Mars and women are from Venus....
...where the hell I am from ?? Pluto?? ( I know,not a planet anymore).
I feel, that I may as well be an alien, who has a head size of a pumpkin and three eyeballs,which are all pointing to different directions.
I might even roar and speak the similar languages as Chewbacca does, or at least that is how it feels.
In sooo many ways I differ from majority of women, how I live and how I speak,and how I think, that I find it both very interesting, and tiring.
I can't find the energy, nor the interest, to analyze everything to atoms, no matter what the subject is.
My poor little braincells are already overloaded in this introverted mind, I have to have some mercy on them.

However, it seems to be, that women in general tend to have this habit on analyzing things to great lenghts. They do especially detailed job on analyzing, when there is a discussion on relationships, whether they are single or married.
I almost feel sorry for men...those poor things don't have a clue, what's hitting them.
One moment they are happily strolling from soccer game to pub with their pack,singing loudly and wearing those funny huge foam fingers and matching caps on their heads.
And then....out of nowhere....ka-boom...the whole pack of these merry singers, are hit by a squadteam of very well dressed,  gourgeous women..and let's be honest here, we all know, that men are very vulnerable, when it comes to sexy women.
Somewhere along the lines, these lads and gals start talking and end up spending time together having a great evening .

Then hits the reality...
While the guys are still reminiscing about the great night out, the pack of ladies are already knitting their webs and plotting against the innocent men.
There they are, analyzing every moment of night before, moment by moment, each guy goes through a microscopical scrutiny and each word and behaviour is carefully categorized and points are given.

This really does happen, a lot, you can not avoid it.
This is where I feel out of place, since I simply cannot bother go through such trouble on all this overwhelming habit on analyzing.
The other one, where I also feel a bit alien-like, are those " coffee -room chit chats" , smalltalks and gossiping.
It is lot of noice, lot of talk without actually saying anything, so in my opinion, waste of time and noise pollution.
Gossiping is the worst...whispers and odd glances, rumours which has no head or tail on them.
I don't care rats' ass who got new boobs and whose hubby has biggest....nose....or who cheated who with whom...I just don't get any pleasure on gossiping, I don't care.

 I just mind my own business, my daily chores and occasional adventures.
I don't enjoy to be a centre of attention, quite the contrary. I am all in all, happy to be nobody, I like to vanish to the background, to be the grey mouse, the invisible. I live ordinary life, but it is my life.
I can be quite a bore actually.
Days go by, that I do absolutely nothing...nothing to be mentioned anyway.
I eat, I sleep, I poop, my heart beats and I can feel my pulse, so I assume that I am alive.
Now there's an achievement itself, have a luxury to see yet another sunrise.

 I probably didn't make any sense at all, what I was just writing today, but nothing new there then, just another day at the office.

Wishing you all a lovely evening,
Ann - the alien

Suru pukeutuu syksyyn

Suru pukeutuu syksyyn

 Kyyneleet virtaavat valtoimenaan, ja nyyhkytys vavisuttaa unettomuudesta jo valmiiksi voipunutta kehoa.
Hengitys on pinnallista, vaivalloista, ja hiki jähmettyy kelmeän kostealle iholle.
Sydän on pakahtua, apeus ja suru viipyvät vieraana liian pitkään, eivät halua vielä lähteä.
Mieli on rauhaton, kiinnostus ja keskittymiskyky yhtään mihinkään, on täysin kateissa.
Räkäiseksi niistetyt nessut valtaavat keittiön pöydän,ja osa ottaa tilaa jo lattialtakin.

Lohduton,tyhjä olo. Ei mitään sanottavaa, ei mitään annettavaa. On vaan pimeä, synkkä tunneli edessä.
Ja minulla ahtaanpaikankammo.

Eihän minun pitäisi olla edes surullinen, minullahan on kaikki hyvin: katto pään päällä, terveys, lapsi voi hyvin jne jne...alan tuntea jo syyllisyyttä näistä kyyneleistä ja pahasta mielestä, eihän minulla ole oikeastaan edes oikeus tähän suruun....
...kukaan läheinen ei ole kuollut tai loukkaantunut, en ole jäänyt kodittomaksi.
Miksi siis itken? Miksi ulkona paistava aurinko ei saakaan minua hymyilemään?
Tuntuu, että norsu on istahtanut rintakehäni päälle, ja pitää tästä istuimestaan niin kovin, ettei näyttäisi lainkaan siirtävän suurta harmaata ahteriaan päältäni.

Kuinkahan kauan tätä tällä kertaa kestää?? Entä jos se jääkin päälle? Pysyväksi olotilaksi?
Entä jos ne painajaiset jatkuvat?
Ei uskalla nukkua, mutta välillä herääminenkin pelottaa....se tunne,kun olet täysin valveilla, mutta et saa kehoasi liikkumaan, et edes silmäluomiasi kiinni.
Näet hahmon sohvan nurkassa, joka tuijottaa sinua.
Yrität paeta hahmoa sulkemalla silmäsi, mutta luomesi eivät tottele käskyjäsi vaan pysyvät auki.
Yrität huutaa, mutta ääni jää jonnekin välille.

Mietin, olenko tulossa hulluksi. Voiko tästä hullummaksi enää edes tulla?
Minä olen harmiton ja vaaraton, en vahingoita ketään, itseni mukaanlukien, enkä riko lakeja.
Silti pelkään...
..pelkään, koska nykyään ei saa olla surullinen, allapäin, eikä näyttää sitä ulospäin ilman että sinut diagnosoidaan ja tungetaan täyteen mielialalääkkeitä.
Minä kammoan kaikenlaisia kemikaaleja, oli kyseessä huumeet tai reseptilääkkeet. Minä en halua kehooni mitään, jolla on jotain vaikutusta korvieni väliin.
Vaikka siellä ei muutenkaan ole järin paljon aktiviteettia aivosolujeni toimesta, ainakaan syksyisin, niin haluan pitää sen vähänkin toiminnan niin kirkkaana kuin se vaan on mahdollista.
Jos ja kun haluan aivosolujani virkistää tai uuvuttaa,niin sen täytyy tapahtua minun toiminnallani, ei kemiallisten yhdisteiden vaikutuksesta.

  Nyyhkytys vaimenee hiljalleen, kuulen taas tuulen suhinan puissa. Nälkä kurnii vatsassa, ääni se on sekin epä-naisellisen kovaäänisen nenän niistämisen säestäessä kurnintaa.
Norsu rintakehäni päällä on vaihtanut asentoa, joten saan vedettyä kunnolla henkeäkin.
Jospa tämä taas tästä....ainakin tällä erää....

Surumielisin aatoksin Ansku

Syksy saa - minä en

Syksy saa - minä en

 On taas SE aika vuodesta.
Päivät lyhenevät, pimeys hiipii nurkkiin joka päivä eilistä aikaisemmin.
Sää viilenee.
Saa, siis korjaan, joutuu kaivamaan takkia niskaan ja hanskoja käsiin.
On päiviä, jolloin harmaa,paksu massa roikkuu matalalla taivaalla, eikä ensimmäistäkään valon pilkahdusta pääse vahingossakaan läpi sankan pilviverhon.
Vettä sataa tauotta, välillä leppoisasti ripotellen pisaroita, ja välillä hanat kaakossa taivaan täydeltä, raskaita isoja pisaroita kovalla paineella.
Tuuli ujeltaa kuin kauhu elokuvien ääniefekteissä, ja ujuttautuu viileän kosteana sisään takin niskasta, kuin hyytävä kalman kosketus paljaalla iholla.

Voila, syksy on täällä.
Kesän lapsena, joka saa energiansa valosta ja lämmöstä, syyskuun saapuminen estradille merkitsee auttamatta säästöliekille siirtymistä.
Varhais-syksy, kun päivät voivat olla vielä varsin lämpöisiä, ja puut ja maakasvit loistavat kauniissa värikkäissä asuissaan,on vielä ihan siedettävää aikaa.
Parhaimmillaan tätä aikaa voi olla hyvinkin pitkään, ja yöpakkaset tuovat tullessaan kuivia kauniita loppusyksyn päiviä, kun kenkien alla rapsahtelee mukavasti riite.
Pahimmillaan jo alkusyksy voi olla varsin tuulinen ja sateinen, ja puut eivät jaksakaan taistella lehdistään niin pitkäön,vaan pudottavat ne jo alkumetreillä.
Kaikki vähäkin valo imeytyy märkään maahan, ja luontokin odottaa....se odottaa mahtipontisen marraskuun saapumista, joka laahustaa valtaisilla saappaillaan litistäen alle kaiken kauniin.

( http://marinmietteet.blogspot.fi/2016/11/november-this-aint-love-letter.html )

 Allekirjoittanut kärsii kaamos masennuksesta, johon ei auta mitkään lamput ja lääkkeitä kartan kuin ruttoa.
D- vitamiinit valssaavat kehiin jo elokuun lopussa, ja kaupasta kulkeutuu säkkitolkulla syötäviä C - vitamiinin lähteitä.
Ulkoilu, kirjat, ja hyvä musiikki ovat vakiokalustoa ympäri vuoden, mutta etenkin kirjojen ja musiikin terapeuttinen seura voimistuu syksyn tullessa, ne ovat ystäviäni.
Ja silloin, kun mörköilykausi alkaa ihan tosissaan, otetaan suosiolla etäisyyttä ihmisistä, etenkin vieraista ihmisistä, ja vähennetään elintoiminnot vain pakollisiin - elämää ylläpitäviin toimintoihin.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin EI ole kovin terveellistä tulla tuulettamaan minulle,miten ihania onkaan kaikki vuodenajat, ja miten kaikki on kiinni vain asenteesta ja pukeutumisesta.
Toki sitä voi tulla kokeilemaan, mutta sellaisilla ihmisillä ei itsesuojeluvaistoa juuri ole.
Kadehdin karhuja, ja mielelläni vaihtaisin osia metsän kuninkaiden ja kuningattarien kanssa tässä vaiheessa vuotta.
Miten mukavaa olisikaan ahtaa masu täyteen ruokaa, laittaa tappi ahteriin,kömpiä luolaan,ja vedellä pershirsiä kevääseen asti...
Koska kuitenkin olen syntynyt ihmiseksi ( kyseenalainen kunnia) ,niin joudun vähän soveltamaan tuota Otsojen talviunta omalla kohdallani.
Punaviini, torkkupeitto,villasukat, oman kodin rauha...
...nuo kaikki ja jo aiemmin mainitut liikunta,kirjat ja musiikki, tekevät minusta ehkä vähän siedettävämmän tyypin..lähes yhteiskuntakelpoisen.
Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin, on ystävien tuki.
He tuovat valon ja lämmön elämääni silloinkin, kun meinaan pimeimpinä hetkinä eksyä sumuun ja uupua loputtoman pimeyden lannistamana.
Ja he ymmärtävät sen, että vaikka olenkin äreä mörrimöykky aika-ajoin, niin enimmäkseen olen hyväntuulinen marjoja popsiva nalle, joka lantustaa onnellisena suu täynnä mustikoita ihaillen perhosia ja nauttien elämästä ja sen pienistä ihmeistä.

Lämmöllä Ansku