Kyyneleet virtaavat valtoimenaan, ja nyyhkytys vavisuttaa unettomuudesta jo valmiiksi voipunutta kehoa.
Hengitys on pinnallista, vaivalloista, ja hiki jähmettyy kelmeän kostealle iholle.
Sydän on pakahtua, apeus ja suru viipyvät vieraana liian pitkään, eivät halua vielä lähteä.
Mieli on rauhaton, kiinnostus ja keskittymiskyky yhtään mihinkään, on täysin kateissa.
Räkäiseksi niistetyt nessut valtaavat keittiön pöydän,ja osa ottaa tilaa jo lattialtakin.
Lohduton,tyhjä olo. Ei mitään sanottavaa, ei mitään annettavaa. On vaan pimeä, synkkä tunneli edessä.
Ja minulla ahtaanpaikankammo.
Eihän minun pitäisi olla edes surullinen, minullahan on kaikki hyvin: katto pään päällä, terveys, lapsi voi hyvin jne jne...alan tuntea jo syyllisyyttä näistä kyyneleistä ja pahasta mielestä, eihän minulla ole oikeastaan edes oikeus tähän suruun....
...kukaan läheinen ei ole kuollut tai loukkaantunut, en ole jäänyt kodittomaksi.
Miksi siis itken? Miksi ulkona paistava aurinko ei saakaan minua hymyilemään?
Tuntuu, että norsu on istahtanut rintakehäni päälle, ja pitää tästä istuimestaan niin kovin, ettei näyttäisi lainkaan siirtävän suurta harmaata ahteriaan päältäni.
Kuinkahan kauan tätä tällä kertaa kestää?? Entä jos se jääkin päälle? Pysyväksi olotilaksi?
Entä jos ne painajaiset jatkuvat?
Ei uskalla nukkua, mutta välillä herääminenkin pelottaa....se tunne,kun olet täysin valveilla, mutta et saa kehoasi liikkumaan, et edes silmäluomiasi kiinni.
Näet hahmon sohvan nurkassa, joka tuijottaa sinua.
Yrität paeta hahmoa sulkemalla silmäsi, mutta luomesi eivät tottele käskyjäsi vaan pysyvät auki.
Yrität huutaa, mutta ääni jää jonnekin välille.
Mietin, olenko tulossa hulluksi. Voiko tästä hullummaksi enää edes tulla?
Minä olen harmiton ja vaaraton, en vahingoita ketään, itseni mukaanlukien, enkä riko lakeja.
Silti pelkään...
..pelkään, koska nykyään ei saa olla surullinen, allapäin, eikä näyttää sitä ulospäin ilman että sinut diagnosoidaan ja tungetaan täyteen mielialalääkkeitä.
Minä kammoan kaikenlaisia kemikaaleja, oli kyseessä huumeet tai reseptilääkkeet. Minä en halua kehooni mitään, jolla on jotain vaikutusta korvieni väliin.
Vaikka siellä ei muutenkaan ole järin paljon aktiviteettia aivosolujeni toimesta, ainakaan syksyisin, niin haluan pitää sen vähänkin toiminnan niin kirkkaana kuin se vaan on mahdollista.
Jos ja kun haluan aivosolujani virkistää tai uuvuttaa,niin sen täytyy tapahtua minun toiminnallani, ei kemiallisten yhdisteiden vaikutuksesta.
Nyyhkytys vaimenee hiljalleen, kuulen taas tuulen suhinan puissa. Nälkä kurnii vatsassa, ääni se on sekin epä-naisellisen kovaäänisen nenän niistämisen säestäessä kurnintaa.
Norsu rintakehäni päällä on vaihtanut asentoa, joten saan vedettyä kunnolla henkeäkin.
Jospa tämä taas tästä....ainakin tällä erää....
Surumielisin aatoksin Ansku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti