Sydämen kaipuu - sielunmaisemiin.....

     Koti on siellä ,missä sydän on - vanha sanonta, klassikko - mutta ei millään lailla kulunut, vaan täyttä totta, jokainen sana.
Kun oikeasti purkaa tuon lauseen atomeiksi, siellä piilee syvä sanoma - ei ne seinät siinä ympärillä, tai ne huonekalut, eikä mikään muukaan, jota voi fyysisesti koskettaa, tee kodista kotia - ne tekee vaan asunnon elettävämmäksi, ja jokainen omalla kohdallaan omia tarpeitaan miellyttäväksi.
Mutta KOTI - koti on tila, sydämen tila, ja se ei löydy mistään materiasta, vaan syvältä sinusta itsestäsi.

    Luoja paratkoon ,miten lukuisissa eri paikoissa olen asunutkaan, kotimaassa ja muilla mailla vierahilla - maalla ja kaupungeissa...etsin ja etsin, kuljeskelin välillä jopa päämäärättömästi, kunnes kolahti - ja kovaa...

..se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja se tuntui niin hyvältä - muistan vieläkin ensi kohtaamisen oman henkisen kotini kanssa, ensi käyntini siellä.

    Pieni saari - kallioinen, kaunis, karukin....ei mitään turhaa, luonnon läheisyyden aisti joka puolella.
Vaikka en itse olekaan hirveän hengellinen ihminen, niin tunsin jotain taivaallista rauhaa siellä....lumottu saari, satujen saari.....

  Sinne on joka kerta niin hyvä mennä, sitä odottaa sydän pakahtuen kun lautta osuu rantaan ja saa ottaa ensimmäiset askeleet punertavalla maaperällä.
Sinne kaipaa aina, kun siellä ei ole.
Ja kun sieltä joutuu lähtemään, niin joka kerta suolaisen meriveden lisäksi saa maistaa omia suolaisia kaipuun kyyneliään...

    Minä uskon voimakkaasti siihen,että meillä jokaisella on henkinen koti, tällainen paikka, jossa tunnet olevasi jotenkin vapaampi ja enemmän turvassa kuin missään muualla, jossa ilma on raikkaampi hengittää...

   Minä kaipaan omaa satujen saartani,niitä kallioita, joilla istuin tuntikausia kuunnellen luonto - äidin tarinoita, asitien joka solullani voimakkaasti kaiken, mitä tapahtui..antauduin täysin aistieni valtaan, pelottomana - se oli niiin vapauttavaa.

   Tuuli tuiversi hiuksiani, ja linnut kaartelivat pääni yläpuolella - aika pysähtyi - äidin läsnäolo oli käsinkosketeltavissa.

  Ja samalla kun tuuli soitti huiluaan puiden oksilta kaikuen, äitini kuiskasi minulle: "Juhli elämää lapseni, se on paras tapa muistaa minua - ole onnellinen, hymyile ja juhli elämää."

  Ja niin minä teenkin - ja kun sade rummuttaa kotini kattoa, ja pisarat laskettelevat liukumäkeä pitkin ikkunaruutua, sydämeni hakkaa voimakkaana elämän rumpuja - ajatukseni karkaavat saarelleni, ja minä - minä lähden sinne myöskin - sillä siellä on minun kotini - missä sydän on, ja missä sieluni lepää - ja äitini lämmin voima koskettaa minua kaikkein voimakkaimmin.

Puutostila, johon ei löydy tablettia vitamiinihyllyltä......

       Aika ajoin, silloin tällöin, joskus, salakavalasti, se hiipii sisuksiin - suorastaan ryömii sinne - suoraan ihon alle.
Joskus sitä osaa odottaa, toisinaan se yllättää täysin.
Se on aika pelottavaakin - tavallaan, koska se tila tekee herkäksi, haavoittuvaksi, hauraaksi.
Siihen ei löydy lääkettä, tai vitamiineja, vaikka puutostilasta nytkin kyse - halipulasta!!!!!

  Kyllä ,luit aivan oikein, tämä puutostila on halipula - enkä minä ainakaan ole vielä kaupan hyllyltä siihen puutostilaan apua löytänyt.
Toki halaan poikaani, hän on jo vauvasta asti tottunut siihen, että meillä halataan paljon ja osoitetaan avoimesti tunteet.
Halaan myös ystäviäni, aina kun kohdalle osuvat.
Siitäkin huolimatta koen olevani halausten osalta kovasti pakkasen puolella.

 Eikä tämä ole mielestäni pelkästään sinkkuuden " vaiva".
Rohkenen väittää, että me täällä kylmässä Pohjolassa halaamme aivan liian vähän toinen toisiamme.
Pelkäämmekö kosketusta, läheisyyttä, lämpöä?
Emmekö osaa, vai emmekö uskalla halata, näyttää tunteitamme?

   Ja nyt minä nimenomaan puhun sellaisesta halaamisesta, jossa ei ole mitään taka-ajatuksia, ei mitään seksuaalista värinää, vaan puhtaasti lämmin halaus.

Jotenkin minusta tuntuu,että tänä aikana, kun seksiä tursuu ovista ja ikkunoista ja sillä mainostetaan ja myydään kaikkea, että ihmiset ovat melkein auliimpia viettämään hekumallisia kiihkeitä öitä jonkun jopa lähes vieraan kanssa, kuin kiertää käsivartensa toisen ympärille ja rutistaa pitkään, lempeästi.

     Minä nimenomaan kaipaan tuota jälkimmäistä kontaktia, ja tunnetta.
Minä - itsenäinen, paljon omissa oloissani viihtyvä omia polkujani tallaava sinkkunainen, eronnut,ja karannut(ei sentään), KAIPAAN HALAUSTA!!!!!
Ja sen uskallan tunnustaakin tässä, se ei ole heikkoutta, vaan se on vahvuutta. Mutta se tekee myös hauraaksi, olla avoin, avata sydämensä ja sanoa: Minä Mari, kaipaan käsivarsia ympärilleni.

   Minä olen haaveillut, koskaan en ole sellaista vielä kokenut, sellaisesta halauksesta, jossa saan voimakkaat käsivarret ympärilleni ja saan kietoa omat käteni hänen ympärilleen, ja seisomme siinä toisiamme halaten, liikkumatta, minuutteja....ei sanoja, ei mitään mauttomia persauksista puristeluja, vaan lämmin voimaannuttava piiiiiitkä halaus......sellaisesta minä olen haaveillut.....
..ja joskus, kun illalla nukkumaan menen ja otan Tikrun viereeni, kaipaan sitä, että saisin käpertyä kainaloon...kuulla sydämenlyönnit ja tasaisen hengityksen(mielummin ei kuorsausta, sillä minähän en kuorsaa, minä korkeintaan kehrään..:) )
Minä kaipaan unikäpälää - sitä, kun saan painaa osan kasvoistani toisen kämmentä vasten, se tuntuu uskomattoman hyvältä.

     MUTTA - sitten herään haaveistani, ja se kaipauskin menee ohi, koska tiedän,mikä noiden hinta on.
Ne taka-ajatukset, vaatimukset muustakin kuin nukkumisesta lähekkäin, na se, kun alkaa ne tarpeet ruveta muokkaamaan minua - miltä näytän, miten asun, miten elän, luonteenpiirteeni.....ei hyväksytä sellaisena kun olen, vaan yritetään muovata toisenlaiseksi....

Näin on ihan hyvä, vaikka välillä kyyhöttääkin vuoteen nurkassa kuin pieni siipirikko lintu....mutta ennen pitkää sekin paranee ja kohoaa siivilleen - ja nousee kohti taivaita, lentämään tuulen lailla...

     Kokonaisvaltaisesti silti uskon, että meille kaikille tekisi hyvää, jos meitä halattaisiin vähän useammin - ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Eikä siitä kukaan rikki mene, tuntoaistimme on erittäin vahva - ja kosketuksen merkitystä ei voi vähätellä - se jää ihon muistiin.

     Joten, kun tässä olen avannut itseni ja antanut taas mahdollisuuden jollekin ampua nuolella haarniskani läpi siitä kohdasta, missä on se aukko, ja satuttaa, haluan siitäkin riskistä huolimatta tuoda tämän teille, koska toivoisin, että alkaisimme olemaan läsnä - ja osoittamaan sen.
Tämän koko ajan kylmenevän ja raaistuvan yhteiskuntamme pyörteissä me tarvitsemme hyvää ja kaunista, pehmeitä kosketuksia, lempeää hymyä, voimaannuttavia halauksia...

 lämmöllä: Mari

Lasi puoliksi tyhjä vai täysi - olemmeko me suomalaiset " perus-valittajia"?

            Onko se todella niin, että kel onni on, se onnen kätkeköön? Emmekö me muka oikeasti kestä sitä, että jollakin on hyvä olla ja hän on onnellinen??
Emmekö me kestä katsoa, kun joku hymyilee tai nauraa, ja on aidosti iloinen???
Emmekö siedä hyviä uutisia, kauniita asioita? 
Miksi haluamme väkisin murskata tai latistaa jonkun ihmisen, jos hän uskaltaa olla onnellinen ja positiivinen?
Pitääkö meidän kaikkien kulkea hartiat lytyssä, maahan katdsoen, naama mutrussa?


           Onko lasi puoliksi tyhjä, vai puoliksi täysi?
Minun lasini on puoliksi täysi - aina ei ollut niin, mutta enimmäkseen kyllä.
  Miksi minä nyt aloin tällaisista puhumaan??
Siitä yksinkertaisesta syystä, että tasaisin väliajoin tämä aihe tulee esille, tavalla tai toisella - joko suoraan omassa elämässäni tai sitten sivustaseuraajana.


        Onhan se toki ollut kautta aikojen tiedossa, että olemme varsin kateellista kansaa. Jos itsellä menee huonosti, niin naapurillakin on mentävä huonosti.
Jos itsellä on huono päivä, on huolehdittava siitä,ettei naapurillakaan saa olla hyvä päivä.
Ja auta varjele, jos erehdyt hymyilemään - siitä ei hyvä heilu!!!

    Hymy - niin pieni asia, ei maksa mitään ja ei lopu kesken, mutta sen hymyn vastaanottajan päivä saattaa jopa pelastua.
Toki voi käydä niinkin, että jos satut hymyilemään jollekin perus-hapatukselle, hän ottaa sen veetuiluna, tai korkeintaan ihmettelee, että mitähän nappeja toikin on popsinut.

    On aivan itsestään selvää, että aina ei voi kellään olla hyvä päivä, ei edes perus - positiivisella ihmisellä. Ja sekin on ihan luonnollista ja ookoo, ei ihan koko ajan tarvitse ollakaan suu messingillä.
Mutta nyt otankin esiin sanan, jota erittäin moni ihminen karsastaa, ja saa hermostumaan, nimittäin asenteen.

    Kaikki tunteet kuuluvat osaksi tätä elämää: ilo ja suru, kyyneleet, kiukku...ja siksi tämä elämä onkin niin ainutlaatuinen.
Meidän eteemme heitetään haasteita, pieniä ja suuria, välillä ne tuntuu ylitsepääsemättömiltä vuorilta.
Mutta minä uskon vahvasti kohtaloon, joskin siihenkin voi jossain määrin vaikuttaa omilla valinnoillaan.

    Silloin kun kuitenkin eteen viskaistaan se valtaisa vuori, jonka yli ei tuntuisi olevan pääsyä millään, on aika miettiä vuoren juurella: onko lasini puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi??
Myös niiden äärimmäisten vaikeuksien edessä voimme oikeasti vaikuttaa kohtaloomme omalla asenteellamme tätä haastetta kohtaan.
Voimme heittää hanskat nurkkaan, jäädä tuleen makaamaan ja hokemaan että tästä en yli pääse, tämä ei voi onnistua.
    Voimme ottaa hieman aikalisää, etäisyyttä, kerätä voimia,ja alkaa miettimään reittiä sen vuoren päihittämiseksi: yli, ali, kiertoteitse ohi.....mikä nyt itsestään parhaalta tuntuu.
    Voi ottaa voimiensa mukaan oman lähestymistapansa....helpompi reitti on sekin ihan hyvä, kiertää vähän laakson kautta, kulku on vähän helpompaa, mutta tavoite on sama.
Voi myös lähteä kiipeämään vuoren yli, kääriä hihat ja todella ottaa niskalenkki tästä haasteesta - tehdä se vaikeamman kautta - mutta huipulla on maisemat henkeäsalpaavat ja olo myöskin kuin voittajalla - tästäkin haasteesta selvisin, ja elän ja hengitän - sydämessä se ikuisesti lepattava elämän liekki.

        Minun pointtini tälle liene se, että se asenne kyllä ratkaisee.
Itse jaksan paremmin ainakin, kun kohtaan jokaisen päivän odottaen mitä se tuo tullesaan, avoimin mielin ja hymy huulilla.
Minä en aio jatkossakaan kulkea nenä maata kohti tai suu mutrussa, ainakaan sen takia, että siitä tulisi muille parempi olo, koska he eivät kestä iloisia ihmisiä ympärillään.
Minä aion jatkossakin kujeilla, leikkiä piilosta, hyppiä lehtikasoissa, tehdä lumienkeleitä, ja ottaa tämä minulle suotu elämä vastaan suurena seikkailuna.
  Toki on aika kyyneltenkin, enkä niitäkään pelkää näyttää. Mutta jokaisessa synkimmässäkin pilvessä on se oma kultareunuksensa, kun sitä osaa vain oikein katsoa.

    Valoisaa syyspäivää kaikille,
lämmöllä: Mari

Elämä on - tässä ja nyt

    Ei tämä ole tapahtunut mitenkään tietoisesti, tarkoituksella....se on hiipinyt hiljaa, mukana elämän virran - muovannut minua kuin voimakkaat meren tyrskyt muovaavat vuosisatoja pienten saarten kallioita - niin on elämäkin muovannut minua - pientä kulkijaa....sellaiseksi kuin nyt olen, rauhallisempi, seesteisempi.

       Jos saisin nyt kirjoittaa kirjeen minulle ja antaa sen Marille, joka on 20 vuotta minua nuorempi, mitä siihen kirjoittaisin? Mitä kertoisin hänelle??
Antaisinko kenties neuvoja? Varottaisinko jostain?
Vai antaisinko hänenkin rauhassa kokea elämän juuri sellaisena, kun se hänen eteensä milloinkin ilmestyy - ja näin hän saisi itse kokemansa kautta oppia, elää ,ja aistia....


        Minä olen rauhoittunut, huomattavasti, se on silmiin pistävää. Ei ole tarvis hötkyillä sinne tänne tonne, ei ole tarvis miellyttää ketään ( joskaan en ole sitä koskaan,edes nuorempanana niin hirveästi tehnyt), on hyvä olo ja rauhallinen mieli.
Maailma ei katoa kartalta, vaikka en kiidäkään paikasta toiseen tuli persausten alla, hakemassa elämyksiä ja kokemuksia lähes epätoivoisesti - kyllä ne Alpit sieltä löytyy, samoin Costa Rican sademetsät jne....
Eikä minun tarvitse lähteä erityisesti yhtään minnekään vaan elämyksiä hakemaan, sen kun vaan heittäydyn virran vietäväksi aistit auki ja olen valppaana - ja elän..tässä ja nyt...elämyksiä ovat ne pienetkin hetket - jopa ne,joita aiemmin karsastin.

   Vihasin syksyjä, menin aivan lukkoon ja minusta tuli sietämättömän kärttyinen ja inhottava ihminen - ja totesin vaan oilevani kesän lapsi ja se riitti syyksi olla ikävä mörkö...
Kävelin tänään kauppaan oikein kunnon syyssateessa, kengät märkänä ja hiukset joka ilman suuntaan kuin linnun pesä - ja minua ei haitannut pätkän vertaa mitä kukaan ajattelin luonnon muovaamasta habituksestani - puhumattakaan sateesta.
Kun tarvoin kotia kohti, ja sade piiskasi takin huppua, niin hymyilin - oli harmaata, märkää, mutta minä hymyilin - ja oi miten hyvältä ja vapauttavalta se tuntuikaan.

     Nytkin kirjoittaessani tätä blogia tänään,  vesi ropisee katolla ja pisarat valuvat valtoimenaan pinillä ikkunaruuduillani....kodin turvassa palaa kynttilä,ja kahvi tuoksuu....lampaantaljalla on kiva kölliä ja antaa ajsatusten kulkea sinne, minne ne ovat halukkaita menemään - mitä niitäkään väkisin kahlitsemaan - saavat kulkea tuulen lailla, kuten tämä luonnonlapsikin.

     Kesyttämätön, omia polkujaan kulkeva yksi kansalainen miljardien joukossa....pieni, miniatyyrinen osa koko tässä valtavassa maailmankaikkeudessa - kun nostaa katseensa illala ylös tähtiin ja avaruuteen, tuntee olonsa pieneksi.
Kun istuu kalliolla ja katsoo tyrskyjen paiskautumista rantakalioihin, tuntee itsensä nöyräksi.
Mutta silloinkaan en tunne itseäni yksinäiseksi - tai eksyneeksi - olen juuri siellä,missä minun kuuluukin olla, ja juuri oikeaan aikaan.

 Kaikella on elämässä tarkoituksensa. Joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa, ihan kaikkeen emme.
Siloinkin, kun elämä heittää meille haasteita, voimme valita, miten niihin suhtaudumme, ja millä asenteella.
Olen valinnut valon, ilon ja positiivisuuden - se on kannatellut minua pinnalla jo yli 43 vuotta, pahoissakin aallokoissa - ja samalla asenteella jatkan nyt - niin kauan kun saan täällä taivaltaa.
Omia polkujani hiljaa kulkien, elämän maisemia ihaillen..

    Antaa hyvän kiertää , ja kaikkien kukkien kukkia

Ystävän paluu

  










     
        Siitä on jo niin kauan, kun ystäväni rakas pois lähti.
   Ei ovia paukutellen, vaan hiljaa hiipien taakseen katsomatta.
Olin jo melkein tottunut elämään ilman häntä - tuota vaativaa pientä
alivuokralaistani.

Arki kulki kulkuaan, päivät meni menojaan, ja minä niiden mukana.

    Eräänä aamuna tunsin voimakasta tarvetta lähteä metsään, 
olemaan rauhassa - hiljaa, puiden suojassa.

Nautin vihreiden kirjosta, metsän raikkaasta tuoksusta ja happirikkaasta
ilmasta.
  Hieman kauempana polulta pienellä kivellä kyhjötti tutun näköinen hahmo,
puristaen sylissään nuhjuista reppuaan.
Tuon hahmon minä tunnistin heti,
ja liikutuksen kyyneleet vierivät poskilleni.

    Kosketin varovasti hentoa olkapäätä,
kuin peläten sen rikkoutuvan.
Kyynelien sumentamien silmin näin, kun hahmo kääntyi minua kohti -
hiljaisuus.......

.....sydämeni takoi villisti - tunnistiko hän minut?  Oliko unohtanut?

Sitten - viimein, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen, hymy levisi pienen hahmon 
pölyisille kasvoille, ja puristin hänet lempeästi syleilyyni.

    Herra Inspiraatio - tervetuloa takaisin luokseni, kotiisi - sydämeeni.

    Niin tämä pieni hahmo reppuaan sylissään puristaen palasi pitkältä matkaltaan - kotiin..

   <3 : lla Mari

Levottomat jalat vaiko kroonista matkakuumetta poteva...??

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nuuskamuikkunen


      Yllä on linkki, joka kertoo Muumi-tarinoista tutuksi tulleesta Nuuskamuikkusesta.
Ja kun tuon kuvauksen tästä valloittavasta hahmosta lukee, se on jotenkin kovasti tutun oloinen - ihan kuin olisin tavannut hänet joskus...sieluntoveri...niin paljon samaa löytyy tämän persoonan luonteesta, että voisi välillä kuvitella sen kuvaavan minua...

    Kai minä sitten olen myöskin eräänlainen Nuuskamuikkunen, ainakin siltä osin, että tykkään vaeltaa, kulkea yksin, päästä lähtemään - että voi tulla takaisinkin....
Erityisen kovaa minuun on kolahtanut Nuuskamuikkusen lentävä lause : " Kenenkään ei pitäisi omistaa enempää kun jaksaa mukanaan kantaa ".

       Minua on usein kritisoitu tästä palavasta halustani liikkua ja kulkea, että pakenen jotain, että en kykene sitoutumaan ja olemaan pitkäjänteinen, koska en viihdy paikoillani, ja etsinkö itseäni jne.....

     Vastaus kysymykseen : etsinkö itseäni - EN ETSI , koska en missään vaiheessa ole itseäni kadottanutkaan.
En myöskään pakene mitään tai ketään, minulla on täysin puhtaat jauhot pussissa eikä kukaan jahtaa minua - ainakaan teitääkseni :)

     Minua ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta elää ja olla yhdessä paikassa liian pitkiä aikoja kerrallaan.
Kerranhan täällä vaan eletään, ja maailma on suuri ja jännittävä paikka, jossa on paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa.

    Olen ollut au pairina, opiskelijanvaihdossa, asunut muuten vaan ulkomailla, hoitanut hevosia ulkomailla, liikkunut asuntovaunulla pitkin Eurooppaa ja osittain Afrikassakin, käynyt 3lla perinteisellä pakettimatkalla,muutamalla risteilyllä,ja nyt viime vuosina hurahtanut tähän pyöräretkeilyyn, jota toistaiseksi olen tehnyt kotimaassa.

  Tuohon kaikkeen edellämainittuun listaan voi lisätä pian senkin, että pääsen ihan ammattini puolesta reissaamaan työkeikoilla pitkin maita ja mantuja.
 Kun lähdin opiskelemaan itselleni 3tta ammattia aikuisiällä, halusin nimenomaan sen olevan sellainen ammatti, joka avaa ovia ja mahdollisuuksia myös ulkomailla työn tekoon....niinpä siis kiinnostukseni ruokaa ja viinejä kohtaan sai harrastuksen lisäksi myös muuttaa muotoaan ammatikseni.
    Pian pääsen muutamille kiinnostaville ja haastaville työkeikoille kotimaahani, saamaan todella arvokasta työkokemusta.
Pian alkaa myös mielenkiintoinen Bartender - kurssi, jossa 4n viiikon aikana saan erittäin laadukkaan ja intensiivisen opetuksen baarityöhön.
 Haluan jatkuvasti kehittää itseäni, ja myös kielitaidon kartuttaminen kuuluu tähän osana.

       Me olemme kaikki erilaisia, ja meitä kiinnostavat erilaiset asiat, ja elämme kukin omanlaistamme elämää - silti ei ole yhtä oikeaa tapaa elää ja olla.

    Vaikka tasaisin väliajoin saankin osakseni aika ilkeääkin kritiikkiä ja palautetta, onneksi minulla on muutama rakas ystävä, jotka tukevat minua....ja kun minä kysyn heiltä, onko minussa jotain vikaa ja olenko ihan normaali? He vastaavat: määrittele mikä on normaali??

      Veri vetää maailmalle - tien päälle - janoan sitä tunnetta, sitä liikkeen tunnetta....sitä pientä perhosten lentelyä vatsassani, kun teidän,että maisemat vaihtuu ja kohta tapahtuu taas jotain uutta...haastavaa..jännää....

       Nuuskamuikkunen pakkaa reppunsa ja lähtee taas - jotta voi palata takaisinkin....

Kesäinen pyöräretki Ahvenanmaalla

            The sun is stubborn , doesn't want to go to sleep,
            but slowly giving up to the gentle pressure by the night.

                And I am having the best seat, watching nature's grand play -
           as everything first turns to orange,
           then the blue velvet blanket wraps his gentle arms around me - 
           and the sounds of the waves gives me the lullaby.


         ( Mari Laulumaa )


http://liekki.kuvat.fi/kuvat/Ahvenanmaan+py%C3%B6r%C3%A4retki/

      Kuvia retkeltäni ylläolevassa linkissä