Viime vuosina on varsin usein ollut juttua naisten lehdissä konmarituksesta, downshiftaamisesta ym.
Telkkarista ja lehdistä saa tasaisin väliajoin lukea ihmisistä, jotka ovat myyneet talonsa ja autonsa ja lähteneet kiertämään maailmaa, tai ostaneet mummon mökin keskeltä ei mitään ja kasvattavat puutarhassa omat kasviksensa ym.
On enemmän sääntö,kuin poikkeus, että näitä suuria elämäntapamuutoksia tehneet ovat nimen omaan heitä, joilla on ollut korkeapalkkaiset työt,ja runsaasti omaisuutta. On tehty pitkiä työpäiviä,pidetty vähän,jos ollenkaan lomia, poltettu kynttilää molemmista päistä. On kulutettu ja on ostettu...jossain vaiheessa on mahdollisesti burn outin kautta herätty siihen, että näin ei voi jatkua.
On lähdetty lentokoneella Intiaan retriittiin syömään kasvisruokaa ja alettu meditoimaan, löydetty se sisäinen ääni..kadoksissa ollut minä-kuva.
Sitten on palattu kotiin uudistuneena,virkistyneenä,ja alettu "saarnaamaan" minimalistisen elämäntavan ja downshiftaamisen puolesta.
Olen katsonut aika monta erilaista dokumenttia ja lukenut hyvinkin monia eri blogeja sekä suomeksi että englanniksi juuri yllämainituista jutuista, ja joka kerta pohjalta on löytynyt enempi vähempi kuvailemani tausta.
Eihän siinä mitään, toivottavasti kukaan ei nyt loukkaantunut, sillä en halunnut vähätellä heidän elämänkokemuksiaan,tai matkaansa oman itsensä ja kutsumuksensa löytämiseen.
Sitä paitsi - parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Siitä huolimatta, minusta olisi joskus mukava lukea myös heistä, jotka ovat koko ikänsä eläneet minimi-palkan turvin, asuneet vaatimattomasti vuokrayksiössään,kulkeneet julkisilla välineillä ja polkupyörillään,ostaneet vaatteensa alennusmyynneistä ja käyneet kaupassa illalla,kun tuotteissa on enemmän alennustarroja.
Mitä ihmettä minä oikein sekoilen?? Aika monihan noin tekee tälläkin hetkellä, elää kädestä suuhun,mutta kuinka monelle heistä se on valinta?
Vai onko kyseessä pakon sanelema minimalistinen elämäntapa?
Kun työttömyys on suuri ongelma, nollatuntisopimukset jo arkipäivää,ja elämisen kulut nousseet pilviin, niin silloin minimalistinen elämäntapa voi tuntua hyvinkin irvokkaalta, koska silloin se ei useimmiten ole valinta, vaan pakon sanelema tilanne.
Voiko väliin mahtua sellainenkin vaihtoehto, että aluksi pakotettuna vaatimattomaan elämäntapaan,voi johtaa siihen pisteeseen, että siitä on aikojen saatossa tullutkin valinta? Että sitä on tajunnut eriparisten keittiötuolien ja hieman lommoisen sohvan ja kirpparivaatteiden keskellä nauttivansa yksinkertaisuudesta, ja huomanneensa pärjäävänsä pienelläkin.
Vai pitääkö ensin omistaa paljon ja luopua kaikesta,että se olisi jotenkin arvokkaampi ja huomattavampi teko?
Täytyykö juosta oravanpyörässä koko aikuisikänsä, sairastua, ja sitten vasta herätä kysymään itseltään, miten oikeasti haluaa elää??
Meidän yhteiskuntamme edelleenkin arvottaa ihmisen tämän tekemän työn kautta, mitä tekee ja kuinka paljon. Myös muut kulissit ovat varsin mittavassa kaavassa: millainen koti ja missä,harrastukset, pukeutuminen ym ym...surullista, mutta totta.
Aina, kun tutustut uuteen ihmiseen, niin varsin pian kysytään,mitä hän tekee työkseen.
Työtön ihminen on usein halveksittu, oletetaan heti,että hän on laiska ja tyhmä.
Kauhean korkealle ei myöskään arvoteta ihmistä, joka osaa elää niin, että työ ei määrää ja hallitse koko elämää.
Hän on karsinut jo pitkään elintottumuksensa siihen pisteeseen, että kykenee hoitamaan pakolliset menonsa myös kausitöillä ja satunnaisilla osa-aikatöillä.
Allekirjoittanut on elänyt kohta 10 vuotta niin, että asuntovaunu on toiminut base campin virassa,eli kotina. Välillä olen tehnyt kokopäivätöitä, välillä lyhyen työkeikan muualla ja palannut kotiin, välillä osa-aikatöitä, ja välillä muutama työttömyysjakso. Mukaan mahtuu myös aikoja, jolloin en ole ollut töissä, mutta EN myöskään nostanut työttömyyskorvauksiakaan ,elin säästöilläni.
Opiskelin itselleni myös ammatin, ja sen alan töitä teen edelleen kausiluontoisesti ympäri kotimaata.
Olen alalla, jossa ei ole korkea palkka, ja jossa on paljon pätkätöitä, tämä sopii minulle oikein hyvin.
Lyhyet työsuhteet ja vaihtuvat työpaikat toimivat minun luonteenlaatuni kanssa mainiosti yhteen.
Minulla on pienet menot, kulutan äärimmäisen vähän, ja harrastukseni ovat joko ilmaisia,tai vaatineet vaan pienehkön taloudellisen satsauksen.
Kotini on pieni,koko elämäni mahtuu 12,5 neliön tilaan, ja tarvittaessa myös rinkkaan.
" Kenenkään ei pitäisi omistaa enemmän,kuin mitä jaksaa kerrallaan mukanaan kantaa"/ Nuuskamuikkunen.
Minä olen tuon vihreän huopahattuisen huuliharppua soittelevan hahmon suuri fani.
Minun on varsin helppo kuvitella eläväni nomadina, omistaen vaan repullisen vaatteita ja liikkuen paikasta toiseen, tehden töitä niin palkallisena kuin vapaaehtoisena ruoka-ja majoituspalkalla.
Tässä elämäntilanteessa, tällä hetkellä,se on mahdollistakin. Miksi siis pitkittää mitään tai siirtää jotain myöhempään ajankohtaan, emmehän me voi tietää,mitä huominen tuo tillessaan?
Minä koen olevani etuoikeutettu ja rikas, vaikka taloudellisella ja materialistisella mittapuulla mitattuna olenkin varsin vähätuloinen, köyhä.
En suostu kutsumaan itseäni köyhäksi,minulla on katto pään päällä ja ruokaa kaapissa,ja vaatteet päällä. Minullekin minimalistinen elämäntapa on valinta, vaikka se ei aina sitä ole ollutkaan.
Tämä sopii minulle, tämä on minun tapani elää.
Ei parempi, ei huonompi, vaan juuri minulle sopiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti