Rakkaudesta ruokaan - ja vähän juomiinkin

Mitä on ruoka??
Yksinkertaisimmillaan ruoka tarkoittaa aineita, joita ihminen syö ja käyttää ravinnoksi: ruokavarat, elintarvikkeet; ruoka, ravinto.

Mutta ruoka on paljon muutakin kuin polttoainetta.
Ruoka yhdistää ihmisiä kansalaisuuteen ja kieleen, sukupuoleen, ikään katsomatta.
Ruoan ääressä vietetään aikaa läheisten ja rakkaiden kanssa, sen äärellä tehdään myös suuria päätöksiä.
Ruokaa on tarjolla kaikissa ihmisen elämän tärkeissä hetkissä: ristiäisissä, rippijuhlissa, valmistujaisjuhlissa, häissä jne...
Myös silloin, kun on viimeisten hyvästien aika, istutaan usein pöydän ääreen syömään ja muistelemaan sitä edesmennyttä läheistä.

Ruoalla on siis meille suuri merkitys.
Mutta se mitä ruoka EI saa olla, on olla itsestäänselvyys!!!
Tälläkin hetkellä vielä maapallollamme menehtyy päivittäin ihmisiä aliravitsemukseen.
Meillä Suomessakin on lapsia, joiden ainoa lämmin ateria on kouluruoka.
Meillä on ihmisiä, jotka ovat hyvin riippuvaisia ruoka-avusta, eikä tämä minullekaan vierasta ole ollut .
Minäkin olen laskenut pennejä, kerännyt pulloja ja saanut ruoka-apua.
Itsestäänselvyys ruoka siis EI ole, kaukana siitä.

Maailman ruokakulttuurit ovat äärettömän kiinnostava aihe, ja maiden sisällä löytyy myös ihan omat alueelliset erikoisuudet, niin meillä Suomessakin.
Meillähän on hyvinkin omaleimaiset alueelliset herkkumme ja perinneruokamme, ihan Ahvenanmaalta Lapin pohjoisimpiin kolkkiin.

Myös monilla eri uskonnoilla on omat tapansa sallittujen ja kiellettyjen ruoka-aineiden suhteen.
Tähän kun lisätään eettisistä syistä olevat ruokavaliot, sekä terveydellisistä syistä johtuvat ruokavaliot; gluteeniton,laktoositon jne, niin on liene sanomattakin selvää, miten valtavan isoa osaa ruoka näyttelee elämässämme!

Ja paljonko ruoka työllistää, suoraan tai välillisesti, on jo ihan oma lukunsa sekin.
Esim.maidon matka sieltä lypsykarjatilalta meille kotiin jääkaappeihin työllistää jo sen tilan väen, meijeriauton kuljettajan, meijerin väen, taas logistiikkaa kun se kuljetetaan lähikauppaan jne...
Eikä pidä unohtaa jatkojalostusta.

Ravintolat, suurtalouskeittiöt, kahvilat, majoitusliikkeet jne jne....
Kauppahallit, torit, ruokamessut, ruokalehdet ym.

Ruoka on minulle hyvin sydäntä lähellä, ja ruoan ja juoman liitto yhtä lailla.

Minulla on siis maatilatalouden perustutkinto ja olen nykyään ammatiltani tarjoilija.
Kotona laitan mielelläni ruokaa ja leivon.
Suomalainen ruokakulttuuri ja lähiruoka on sydäntä lähellä, ja viinit olleet kiinnostuksen kohteeni jo yli 12 vuotta.
Viime vuosina olen innostunut maistelemaan myös pienpanimotuotteita , ja niistäkään ei ole tässä maassa pulaa.

Minun intohimoni on myös maailma ja reissaaminen.
Siihen kun yhdistää rakkauteni ruokaan, ja vähän juomiinkin, sekä lapsenomaisen innon oppia uusia asioita ja heittäytyä mukaan elämyksiin, niin tuloksena on melko meheviä ja herkullisia tarinoita.

Minua ei tulla näkemään isoissa hotelleissa lomailemassa.
Minä saatan löytyä joltain pieneltä Irlantilaiselta saarelta maalaamasta veneitä ja syömässä tuoretta makrillia.
Tai saatan olla Islantilaisella lammastilalla, tai vaikka Sveitsiläisellä viinitilalla.
Ehkäpä olen rakkaan fillarini Pahiksen kanssa retkeilemässä saaristossa ja vierailemassa marjaviinitilalla...

....tervetuloa mukaan matkalle - rakkaudesta ruokaan, minun kanssani!!

Turku - ja Nuuskamuikkusen aikalisä

3.2.2020 ----?
Astiat tiskaamatta, pölykoirat bilettää sängyn alla.
Kirjoitusvimman ja inspiraation iskiessä jää arjen askareet unohduksiin.
Minua on jo pitkään vaivannut luova ummetus, ja koska olen tällainen laidasta laitaan menijä, niin ummetus vaihtui kertapieraisulla luovaksi ripuliksi.
Joten " housut kintuissa" hullun kiilto silmissä annetaan nyt paukkua, niin kauan kun intoa riittää.

Tässä on nyt 2 kuukautta asusteltu " maailman huipulla, penthousessani" ( ihan vaan kerrostaloyksiö , mutta onneksi riittävän korkealla) .
Onhan tämä taas melkosta vaihtelua kimppakämppiin, reppureissaamiseen, ja asuntovaunussa elettyihin vuosiin.
Vaihtelu virkistää....jaksan vieläkin ilahtua vesivessasta, omasta arkkupakastimesta ja siitä, että ei tarvii keskellä yötä herätä turpa huurussa,kun kaasupullo loppunu kesken unien.
Nautin myös omasta rauhasta, hiljaisuudesta, omasta rytmistä.
Siitä, että asunto on juuri siinä kunnossa kotiin tultuani mihin se jäi sieltä lähtiessäni.

Tämä tuli ihan hyvään saumaan, nyt kun maailmalla myllertää Korona, eikä mikään ole kuin ennen.
Saan olla onnekas ja kiitollinen, että minulla on koti, läheskään kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.
Katsellaan nyt rauhassa, miten tilanne etenee, ja miten maailma makaa kesän jälkeen...

Turku - Suomen Dublin

Turun naapurissa, Kaarinassa tuli siis vietettyä useampi vuosi, kun vaunu oli parkissa Kuusistossa leirintäalueella.
Tuli sieltä käytyä useampaan otteeseen Turussakin, ihan vaan huvin vuoks ja urheilun kannalta.
Turussa pyörähdin myös uskollisen ajokkini Pahiksen ( aka punainen paholainen eli Red Devil) kanssa, kun tuli niitä pyöräretkiä tehtyä myös näillä nurkilla, ennenkuin saaristo vietteli puoleensa.

Olen aina pitänyt Turusta. Se on sopivan kokoinen kaupunki, ei liian iso eikä liian pieni.
Meri on siinä aivan iholla, ja Aurajoki tuo oman tunnelmansa.
Turun linna muistuttaa historiasta ja myös siitä, että tämä oli aikanaan maamme pääkaupunki.
Täällä on mahtavat reitistöt fillariretkille, mm. Ruissaloon, Kuusiston linnanraunioille, eikä Naantali ja Parainenkaan ole kaukana - eikä edes Kökar ❤.

Täältä minä sitten päätin hankkia itselleni vuokrakodin, ja pitää hieman taukoa reissuelämästä...olen iloinen ja helpottunut, että aloitin tämän tauon omasta aloitteestani ja toiveestani, enkä tuon viheliäisen viruksen pakottamana.

Työkuviot meni täysin uusiksi, ainakin kevääksi, pahimmillaan myös kesäksi.
Tuli todellakin aikalisä, pitkä sellainen.
Onpahan aikaa lukea, kirjoitella, ulkoilla, käydä Pahiksen kans ajelulla, leipoa ja kokata, ja miettiä että mitähän nyt seuraavaksi....
Siinä sitä onkin pähkäiltävää, mutta eiköpähän tuo joku suuri ajatus syty jossain vaiheessa, kun on sen aika.

Se nyt on lie sanomattakin selvää, että tuo polte reissuun ja maailmalle on vielä niin kova, että ei tämä nykyinen osoite tule olemaan vielä minun viimeinen säilytyspaikkani.
Jos vaan terveenä saa pysyä, niin kyllä se rinkka vielä pakataan ja passi otetaan mukaan ja lähdetään tien päälle.
En jaksa millään uskoa, että rajat pysyvät kiinni loputtomiin, ja että ihmiset lakkaavat täysin liikkumatta.
En usko sitäkään, että ravintolat,pubit ja kahviot pysyvät loputtomiin suljettuina.

Elämä jatkuu, ei tietenkään samanlaisena kuin ennen koronaa, mutta jatkuu yhtä kaikki.
Se voi jatkua jopa joltain osin vähän parempana.

Tällä hetkellä kuitenkin aurinko paistaa ulkona, leskenlehdet kukkivat ja linnut laulavat, tämä hetki on tässä ja tulevaisuutta on turha murehtia ennen aikojaan.

Carpe diem - cease the moment ❤

50 vuotta, eikä suotta

10.4.70 päästi ensimmäisen parkaisunsa pieni,punainen,ruttunaamainen tytöntyllerö .
Mikä aaria, mikä keuhkokapasiteetti, tytöstähän voi tulla vaikka oopperalaulaja..
..no ei tullut, oman elämänsä suihkujodlaaja kylläkin - näin sai alkunsa Kuopion lahja maailmalle.

Savosta on tullut paljon suuria lahjakkuuksia yhdeltä jos toiseltakin saralta, tässä muutama esimerkki: Allu " Rölli" Tuppurainen, Sakke Kuosmanen, Marco Hietala, Spede Pasanen - joka myös syntynyt 10.4...lista on pitkä.

Samasta kalakukko-kaupungista sain siis minäkin alkuni. Siellä synnyin, kasvoin, vartuin.
Taaperosta teiniksi, ja teinistä aikuiseksi.
"Tukka pystyssä katuja astelen", lauloi Dingo, ja niin astelin minäkin tukka pystyssä - nimittäin irokeesi pystyssä.
Silloin muistan omankin äitini laulaneen jo aariaa, kun tyttö tulikin koulusta kotiin hitusen erinäköisellä habituksella kuin miltä oli aamulla näyttänyt vielä ennen kouluunlähtöään.

Noh, maapallo ja sen kaikki ihmeelliset kolkat olivat aina minua kiehtoneet, ihan sieltä lapsesta saakka.
Ja kun varsin varhain opin lukemaan, niin täysin uusi maailma avautui ja syntyi polte nähdä ja kokea. Ja tuo polte ei ole vieläkään sammunut, päinvastoin.
Minä haaveilin vaikka minkälaisista ammateista, mutta eniten haaveilin seikkailuista eri maissa.
Koulussa ainekirjoitus,englannin kieli ja maantieto olivat lempiaineitani, ja niissä olinkin aina hyvä ja innostunut oppimaan lisää.
Matematiikka,kemia ja biologia ei olleet ihan yhtä vahvoja aineita, joten eläinlääkärin ja meribiologin ura piti unohtaa melko aikaisessa vaiheessa.
Teoreettinen pänttääminen ei myöskään sopinut tälle elohopealle, joten lukio jäi kesken ja lähdin töihin.

Ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille joulukuussa 1990, kun pääsin au pairiksi eräälle vanhalle rouvalle, joka olikin sitten eräs varsin arvostettu ja tunnettu elokuva-maskeeraja. Toimin hänen kodinhoitajana ja rakkaiden koiriensa, Gusin ja Bertien, hoitajana.
Pääsin tutustumaan elokuvan Alien 3 tekemiseen, jota kuvattiin James Bondin studioilla.
Sain myös kunnian olla hänen nuoremman tyttären teatteriesityksen ensinäytöksessä, ja päästä esiripun taakse ihailemaan lavasteita ja puvustoa.
Tällä ensimmäisellä ulkomaanreissullani aloin paneutua tosissani myös eläinten hyvinvointiin ja eläinsuojeluu n, sekä kaikkiin niihin räikeisiin epäkohtiin, mitä maailmalla oli eläimiin liittyen.
Rouva itse, sekä hänen molemmat tyttärensä olivat voimakkaasti mukana erilaisissa eläinsuojelu-projekteissa.

Palasin kotiin Kuopioon , mutta kipinä oli jäänyt.
Tie vei kuitenkin kaupunkilaistytön maatalousoppilaitokseen, ja karjanhoitajaksi.
Tuolta ajalta myös jäi loppuelämäksi hyviä muistoja, kommelluksia unohtamatta.
Mutta niin vaan kaatuivat puut ja moottorisaha lauloi minunkin toimestani, eikä kukaan edes vahingoittunut.
Kyntöaura tuli nätisti Belaruksenkin perässä, ja lehmät saatiin lypsettyä.
Minusta tuli melkein jo emäntä yhdelle tilalle, mutta se kipinä..se kulkuri veri, vei voiton ja elämä maatilan emäntänä vaihtui uusiin, erilaisiin seikkailuihin.

Ja taas mua vietiin....

Tuli uusia au pair reissuja Lontooseen, tuli opisjelijanvaihtoo Portugaliin( puutarhuria minusta ei kyllä tullut) , tuli lähes viiden vuoden keikka rapakon taakse Kanadaan...

On tähän 50 vuoteen mahtunut kyllä niin paljon kaikenlaista, että voisi syntyä kirjakin näistä muisteloista, lukijoita ei kyllä välttämättä ois kovin montaa.

Elämä on matka.
Matka, johon on mahtunut iloja ja suruja, suuria rakkauksia ja valtavia menetyksiä.
Ylämäkiä,alamäkiä.
Myötätuulta,vastatuulta. Aurinkoa ja rankkasateita.

Parasta, mitä olen aikaan saanut, on rakkaat poikani - he ovat minulle suurin inspiraationi ❤.
Ystävät, pieni joukko, mutta sitäkin arvokkaampi. Olen niin kiitollinen myös heistä❤
Sisarukset, kaikki kolme ❤.

50 vuotta, eikä suotta!!
Totta totisesti toivon, että saan pysyä terveenä ja kulkea tallustella tällä maapallolla vielä hyvän tovin, ennenkuin hiekka minun tiimalasistani valuu loppuun.

Mikään ei ole itsestäänselvyys, ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus!

Kiitos näistä 50 vuodesta ❤🙏!!

Ruskaa ja revontulia - seikkailu Utsjoella

25.9.2019 - 6.1.2020

Kun Lintulan luostarin rauhaisa, eteerinen tunnelma jäi taakse, oli aika suunnata katse kohti tulevaa ja työasioita.
Nyt kun ei ollut sitä vaunuakaan enää, mihin palata, niin oli mietittävä tarkkaan seuraavat " muuvit".

Työhakemuksia lähti pohjoiseen ja vähän eteläänkin.
Ei se paljosta ollu kiinni, että olisin päätynyt Kanarian saarille, palmu ja aurinko - akselille töitä tekemään ja talvea pakoon.
Lopputulema oli kuitenkin se, että palmut vaihtui poroiksi ja etelä pohjoiseksi.
Taas olin mukavuusalueeni ulkopuolella, talvi kun ei ole ollut minulle sitä parasta aikaa sitten lapsuusvuosien.
Vaan eipä auta itku markkinoilla - bikinit oli syytä jättää pakkaamatta, pilkkihaalarit lähti kyllä mukaan ( siinäpä yksi elämäni parhaista ostoksista by the way ) .

Niinpä sitten rakas Watson heitti Sherlockin rinkkoineen ja pilkkihaalareineen Kokkolan bussiasemalle, vilkutti taas kerran iloisesti ja käski olla kiltisti ( merkillistä...koska ainahan minä olen kiltisti 😇) .
Ja niin alkoi matka pohjoiseen....
Oulun kautta Rovaniemelle, jossa päätin nukkua yön yli hostellissa ennenkuin matka jatkui.
Tulihan se päätepysäkkikin sitten lopulta vastaan, ja seikkailu Utsjoella alkoi.

Kerrankin ajoitus oli oikea, sain vihdoin nähdä ruska- ajan - se oli kyllä uskomattoman kaunista.
Luontoäiti oli innostunut maalaamaan oikein sydämensä kyllyydestä värejä säästämättä sellaiset akvarellit, että kyllä siinä hiljentyi pieni ihminen sen kauneuden äärelle ihailemaan tätä masterpieceä.

Siellä se aika sitten kului töitä tehden ja ihmetellen elämää Suomi-neidon päälaella.
Töiden ohessa tuli käytyä lenkilläkin, Norjaan asti juoksin useammankin kerran.
Kuullostaa tosi hienolta...eikö??
Norjan raja tuli kyllä vastaan jo Saamen- sillan puolivälissä, joten hirveen isosta urotyöstä ei siis ollut kyse - mut pääsinpä käymään ulkomailla kuitenkin.

Pääsin kämppiksen ja työkamun kanssa katsomaan myös poroerottelua, käymään ostoksilla ja visiitillä Tana Brussa, itsenäisyyspäivänä kavuttiin lumikengillä Ailiggaan huipulle jne...
Että ihan koko ajan ei oltu töissä, mukaan mahtui muutakin.

Koska oltiin siinä ihan Norjan rajalla, niin asiakkaissa oli varsin paljon myös Norjalaisia....( no shit Sherlock ..😮)
Päätin sitten pistää aivosolut ( ne molemmat) hommiin, ja aloin opiskella Norjan kielen alkeita - varsin hyvällä menestyksellä vieläpä.
Duolingoa tuli sitten hakattua ihan tunteella, ja se kannatti.
Pääsi siinä sitten pikkuhiljaa kertailemaan saksan ja espanjankin kieltä, yllättävän hyvin niitäkin sitten muisti, vaikkei ole joutunut aikoihin käyttämään.

Kaamos iski minuun kuin leka päähän.
Joo, oli lunta eikä ollut säkkipimeää niinku mörön perseessä, mutta yhtäkaikki.
Pakkanen paukkui välillä tuimastikin , ja lunta riitti..onneksi myös revontulet kävivät välillä näyttäytymässä taivaalla ja piristämässä mieltä.
Lumi kyllä teki maisemista varsin kauniit, sitä ei käy kieltäminen.

Oli se taas sellainen ihmiskoe itseni kustannuksella. Veto oli täysin pois, ja välillä tuntui että kävelin unissani.
Työt tuli tehtyä kaikesta huolimatta , onneksi mulla oli kivat työkamut ja asiakkaatkin pääsääntöisesti mukavia.

Ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun olen mennyt pohjoiseen työkeikalle.
Edellisen kerran tein yhden joulusesongin Äkäslompolossa, joka meni kyllä varsin lennokkaasti enkä ehtinyt edes tajuamaan kunnolla mitään kaamoksia.

Autottomana ihmisenä sijainti on kyllä tärkeä. Jos on kovasti riippuvainen muiden kyydeistä päästääkseen johonkin, se vaikuttaa ainakin minun mielentilaani- eikä mitenkään hyvällä tavalla.
Ja ehkä on viisainta pitää työkeikat lyhyempinä , jos meinaa vielä pohjoisessa aikaansa viettää.

Asuin Kökarin saarella vuoden ( toukokuusta 2014 huhtikuun loppuun 2015) , mutta en minä koskaan kokenut olevani niin voimakkaasti muista riippuvainen, mitä olin Utsjoella.
Kökarissa yhteyslautat kulkivat, ja pääsin hyvin omatoimisesti liikkumaan sekä manner - Suomen puolelle kuin Ahvenanmaallakin Maarianhaminaan asioille jne.

Irlannissa vietin Claren saarella ja Inishturkissa sen kuukauden ja 3 viikkoa , sielläkään en kokenut olevani eristyksissä ja muista riippuvainen .

Ehkä minun on vaan kiltisti todettava, että minä ja pohjoinen ei vaan olla " match made in heaven" , ja lakattava kiusaamasta itseäni ( ja muita siinä sivussa).

Minun osalta siis työkeikkani pohjoisessa päättyi ennalta sovittua aiemmin, osittain perhesyistä ja osittain henkilökohtaisista syistä.
Parhaani yritin, kuten aina teen, eikäpä siinä sitte jossittelut kannata.
Mikään " kaupunkilais-kermaperse"minä en kuitenkaan ole, vaikka vihelsinkin pelin poikki ennen aikojaan.

Kaikesta huolimatta paljon jäi myös hyviä muistoja elämän reppuun pakattavaksi, ja opin taas vähän enemmän itsestäni ja elämästä, ja muistakin ihmisistä.

Loppiaisena minä sitten taas kerran rinkkoineni aloitin matkan teon....Suomi ON pitkä maa, sen sain todeta lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen, kun perse puuduksissa istuin linja-autossa matkalla rakkaan ystäväni ja hänen miehensä ranchille.

Kiitos Utsjoki ja työtoverit hyvistä muistoista, voikaa hyvin !!

Hiljaisuuden äärellä - Lintulan luostarissa

Elokuussa 2019

Noh, matka siis jatkui....ei onneksi sillä avantilla kuitenkaan, vaan huippuhyvässä seurassa lupsakkaana autoretkenä halki uskomattoman kauniin kotimaamme.
Olen tullut varsin useaan kertaan huomanneeksi, että poikittaisliikenne tässä maassa on hieman heikohkoa, siis julkisilla...
Tämän saman nohevan havainnon oli tehnyt myös rakas Watson ( anna mun olla Sherlock jooko 😊😉)
Niinpä hetkosen tuumailtuamme hyppäsimme autoon ja päätimme tehdä taas road tripin.
Watson siis piti huolen siitä, että tämä Sherlock ei ota ritoloita kesken matkaa, vaan vei minut omakätisen itse suoraan Lintulan luostarin pihalle ja vilkutti iloisesti ja käski olla kiltisti.

Siinäpä sitten seisoi taas tämä reissunainen rinkkansa kanssa hetken aikaa miettien, että mitä sitä taas on tullu luvattua.
Mitä ihmettä tosiaan...

No kyllähän siinä hymy pukkas huulille yhdelle jos toisellekin, kun sanoin meneväni luostariin.
Kovasti epäilivät, etten pääse edes porttia pidemmälle...onneks eivät lyöneet vetoa...

Ei tämä ajatus talkootyöstä luostarissa tullut minulle ihan yllättäen ja miettimättä, olin itseasiassa tuumaillut tuota jo aikasempina kesinä ja käynyt tutustumassa sekä Lintulaan että Valamoon niiden nettisivujen kautta.
Ja kun minulle sitten avautui mahdollisuus tähän elokuun puolivälissä 2019, niin minähän tyttö kiitin kauniisti ja heittäydyin taas tunteella kohti täysin erilaista maailmaa.

Ne olivat unohtumattomat 2 viikkoa, joita vieläkin muistelen lämmöllä.
Lintulan oma väki otti minut lämpimästi vastaan, ja pysyivät kärsivällisenä ja pitkämielisenä minua kohtaan, vaikka teinkin välillä vähän etikettivirheitä.
Sitä kun on tottunut viheltelemään huolettomasti töitten ohessa ja välillä vähän laulaa lurauttelemaankin, niin ei sitä ihan äkkisestään muista olla hissuksiin.
Ja kun minä vielä satunnaisesti tuppaan normitöissä tekemään muutamia kevätjuhlaliikkeitä, joita ehkä hyvällä mielikuvituksella voi kutsua joksikin tanssin tapaiseksi, niin eihän sitä rytmiä veressä ja töpinää töppösessä niin vain jarrutella.
Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni pääsääntöisesti, ja käyttäytymään kunnolla , ja näinollen en aiheuttanut mitään sen suurempaa yleistä närkästystä.

Minun päätoiminen talkoopaikkani oli luostarin kahvila, aivan hurmaava viihtyisä tila , ja minulla oli varmaan koko tarjoilija-historiani kaunein työasu, se oli ilo pukea päälle joka aamu.
Lintulan koko alue on todella kaunis, harmoninen.
Puutarha on täynnä herkullisia yrttejä, pensaat täynnä marjoja, kukat kukkivat kauniisti.

Lintulan luostarissahan on myös kahvion lisäksi pientä majoitustoimintaa, molemmat toki avoinna kesäaikaan.
Ja kun seutu, missä luostari sijaitsee, on todella kaunista, niin esimerkiksi pyöräretki Lintulaan, Karvion kanavalle ja sitten Valamon luostariin on todella hieno tapa viettää kauniita kesäpäiviä.
Lintulan kahvilassa saa herkutella maailman parhailla itsetehdyillä rahkapiirakoilla ja monilla muillakin suussasulavilla herkuilla.

Ja jos löytyy kiinnostusta ja halua myös osallistua talkoolaisena, niin hakemus löytyy Lintulan luostarin omilta sivuilta.

https://lintulanluostari.fi/


Itselleni tuosta kahdesta viikosta jäi todella hyvä mieli. Tapasin taas kerran hurmaavia ihmisiä, jotka jäivät elämään sydämeeni.
Voisin hyvin kuvitella olevani siellä toisenkin kerran talkoolaisena, tai ainakin tehdä se pyöräretki.

Sydämellinen kiitos Lintulan luostarin ihanille nunnille, minun talkootovereilleni ja Martille 🙏❤

Lähiruokaa, ranch - elämää ja rakkaita ystäviä

     Minä en pidä elämässä mitään itsestäänselvyytenä, en mitään enkä ketään.

Erityisen kiitollinen ja onnellinen olen siitä, että mulla on elämässäni aivan ihania ystäviä ❤, mahtavat sisarukset ja 2 komeaa upeaa nuorta miestä, rakkaat poikani.

Minulla on ollut suuri ilo ja etuoikeus viettää erityisesti viimeisen kuluneen vuoden aikana todella paljon aikaa ystäväni ja hänen miehensä luona, heidän ranchillaan Keski - Pohjanmaalla.

Mullahan on itselläni maatilatalouden perustutkinto ja tein töitäkin lypsykarjatiloilla aikaa ennen EU:ta, siis ihan täysin vierastahan minulle ei ole suomalainen ruoantuotanto.
Senkin jälkeen, oman maatiaiskotieläin- valokuvausprojektini kautta, sain ilon ja kunnian tutustua moniin tiloihin, ja tämän kyseisen projektin myötä elämäni polut kohtasivat myös erään värikkään ja persoonallisen, elämää pursuavan ihmisen kanssa.
Ja sillä tiellä ollaan edelleen...

Niinpä minä taas löysin itseni Karon ja Jussin tuvasta, jossa oli menoa ja meininkiä kuin villissä lännessä konsanaan - vain saluunan ovet puuttuivat.
Orkesteria johti , ainakin omasta mielestään, päättäväisellä otteella Jack Russell narttu Martta, ja leppoisana pehtoorina häntää iloisesti heiluttava ja maailmaa syleilevä veljensä Kekkonen ( kyllä, luitte oikein ) tyytyi suosiolla peesaamaan.
Tuvassa riitti muitakin nelijalkaisia, nimittäin Australian härvääjät, eli kelpiet Dixie ja Suklaa.
Kissojakin löytyy niin kotoa jöötä pitämässä kuin navetaltakin, sama työnkuva.
Ja lehmiä....noh, Irlannissa laskettiin lampaita jos ei uni tule, täällä lampaiden virkaa hoitaa siis lehmät.

     Oma aktiivinen karjanhoitaja-aikani kun oli vuodelta vanha testamentti, n iin suosiolla jätin lypsyt fiksuimmille ja tein sitten ns. avustavia toiminpiteitä.

Avantilla ajo on tullut tutuksi vasikoiden juoton myötä, aitoja on purettu keväällä, pariin otteeseen pyydystetty karkailevia hiehojakin kannustesanoilla höystettynä jne...
Puuhaa riittäny myös koirien lenkityksessä, saunatonttuna olossa, keittiössä apukokkina ( pääkokkina ja laaduntarkastajana toimi Kekkonen - kukas muu muka ) jne..

  Välillä käyty raveissa syömässä ravimakkaraa, ihailemassa hevosia, ja vähän totoamassakin.
Hyvällä ruokahalulla on syöty myös lähiruokaa, mm. suussasulavan herkullisia Kampelin Haikku - burgereita, vietetty järven rannalla ystäväni 40v synttäreitä ja samanaikaisesti kuningatar Adan satatonnari kemuja - ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

    Kyllä minä niin arvostan korkealle Suomalaiset ruoantuottajat.
Ja kyllä toivon, että tämän Koronankin jälkeen kaikki muutkin muistaisivat, miten äärettömän tärkeää on tälle kaukaiselle Pohjolan maalle olla omavarainen ruoantuotannon suhteen niin paljon, kuin se on mahdollista.
Töitä tehdään paljon, kelloon katsomatta, voimia säästämättä. Sitä työtä tehdään suurella sydämellä ja tinkimättömästi.
Ja minä, ruokavetoinen nälkäkiukusta itkupotkuraivarit saava maailmanmatkaaja, olen saanut olla pieni osa tätä tärkeää työtä.
Nostan näkymätöntä hattua teille kaikille Suomalaiset ruoantuottajat, niiaan syvään ja kiitän kauniisti jokaisesta maitolasillisesta.

  On itseasiassa aika siistii olla nyt töissä  tarjoilijana, kun olen saanut ensin aloittaa työurani sieltä alkutuotannosta.
Villi veikkaus, että ihan jokainen tarjoilija ei tiedä koko matkaa, koko tarinaa, mikä sillä aterialla on , jonka olet juuri asiakkaiden eteen antanut.
Mutta minäpä tiedän - ja siitä olen sekä ylpeä että kiitollinen.

Nyt hyppään taas avantiin ja köröttelen kohti uusia seikkailuja....siitä ensi kerralla...