When you don't fit in

When you don't fit in, and you don't really want to stand out either

  Now there is a dilemma.
One,that occurs in my life in regular basis.
Always the odd one out, the one piece of puzzle,that never fits anywhere.
Do I even have to? Fit in? Fit in where? And to what?
These norms, where you so easily drown in the mass, to be just one face among other similar faces..
..odourless, colourless,and tasteless...

 I quite enjoy to be nobody, to stay on the shadows, to be on the background. I don't care about the attention,the crowds,the roads taken by the majority.
Yet still, because of that, I stand out of the mass,with great reluctance.
It is true, that life would be easier,if I wouldn't be highly sensitive introverted person.
I am not fond of those "definitions", but as it is the truth,I accept it.
In a work environment, I like to keep my head low,mind my own business, and just do my work the best I can.
I don't bother the other ones, and I wish I wouldn't be bothered either. I am polite,yet distant - nothing illegal there, yet often to be frowned upon.
I don't invite people to my life very lightly,I am reserved,rightfully so.
I like my own company,the solitude,without being lonely.
And those people,who manage to find that small hole in my walls, they are "my people",whom I care deeply for and would do anything for them.
When you watch movies and tv series,usually the most horrific serial killers and other crazy people are always told to be the loners, the quiet ones on the sidelines.
I find this quite annoying stereotype,which is just as much true as any other stereotype,that is made.
I mean really, it is a ridiculous assumption, that a person,who just enjoys a quiet simple modest life, is automatically plotting against the whole world.
I could easily point out, that all those loud masses of extroverted people,who have the emotionless fake-smile glued to their faces,are even worse...
because nobody would suspect anything bad of those noisy people,who like to be surrounded by their loyal fans.
Loyal fans, who will stabb on the back,the moment you don't pay attention.

Yes,I am not a big fan of people, I don't even like people that much.However, I still want NO harm to anybody, just prefer peace and quite over meaningless chit chat.
I am the most comfortable surrounded by other species than the Homo Sapiens, because they play with the same rules as I do - simple and straight-forward.
Animals take me as I am, without hidden agendas. They also show with clear signs their intentions,if you pay attention to their body language and sounds.
I like that honesty about them, no words needed, just the presence.

Well, I carry on my life my way, finding those paths,that are not so crowded and popular, making my own paths.
Sometimes those paths are rocky, filled with obstacles,steep hills, but they are mine to be go through, and in the top of the mountain the view is spectacular, well worth the effort.

Ihon ikävä

Ihon ikävä

 Viileät lakanat,
hellivät vartaloa, pitävät hyvänä.
Muistuttavat siitä,että vielä olen elossa.
Mutta kehoni kaipaa kosketusta, janoaa aistien ilotulitusta.
Sitä odottavaa tunnelmaa, kun lämmin käsi silittää niskaa,siirtyy selälle,jää siihen pehmeään mutkaan,
ennenkuin aloittaa matkansa pakaroille.
Koko vartaloni herää,jokaista solua myöten,kun tunnen huulet kaulallani,pienen kiusoittelevan näykkäisyn korvanipukassani.
Käännyn hitaasti ympäri,lakana valuu lattialle,paljastaen rintani,paljastaen sen,kuinka kiihoittunut olen..valmis...
Se huumaava tunne, kun saan turvakseni miehen painon päälleni,se saa sydämeni hakkaamaan villisti, haukkomaan henkeä.
Kun saan kietoa käsivarteni ja reiteni hänen ympärilleen,kertoen hänelle olevani läsnä, siinä hetkessä, juuri hänen kanssaan.
Maailma pysähtyy ympärillä, kellot seisahtuvat.
Kuulen korvissani vain ne hengityksen äänet,ne kuiskaukset,joita minulle hiljaa supistaan.
Hassuja sanoja, hellitellen, hyväillen sieluani.
Lämpimät vartalot kietoutuneina toisiinsa,
huulet leikitellen huulilla.
Seikkailevat kädet, katseet toisiina lukittautuneena,
hymyn makeus suudelmien seassa.
Se ihana suloinen hetki,liian lyhyt ikuisuudeksi,siitä haluaa pitää kiinni,ei laskea irti.
Ja kun se on ohi, jää ikävä.
Keho jää kaipaamaan kosketusta, huulet huulia.
Kynttilä on sammunut, katuvalot loistavat sisään säleverhojen lomasta.
Ryttyinen lakana,hänen tuoksunsa ,verhoaa raukean vartaloni,kun katson ulos tyhjyyteen.

Anneli Laulumaa 4.12.2017

Peaceful warrior

Peaceful warrior

 You wake up the beast in me,
then you know,what is the meaning of an enemy.
You were asked to leave me be,
yet you ignore the wish,and the first is you I see,
And the whole hell will break free.

Don' you know what I mean,
don't you know what I mean

All I want is peace, all I want is silence,
so let me be me, let me go free.

Inside me is a child, vulnerable and bare
all I need is a little bit of love and care.

Can't you see
can't you see,
it is a peaceful warrior in me,
living inside me.

I want no harm, I want no tears
I want no hammers, I want no spears.

Can't you see
can't you see,
it is a peaceful warrior in me,
living inside me.

Anneli Laulumaa 4.12.2017

Footprints on the snow

Footprints on the snow

 They seem to appear from nowhere,
like just magically flew there with snow,
gliding down ever so gently.
They seem to lead to nowhere,
just carrying on,
without a destination.
One step at a time,
leaving a footprint,then another, and another.
Suddenly,
a sign of a hesitation,
where to turn,what route to take.
And the footprints continue.
But the road unmarked they go on,
to the land unknown,
to the mysteries unsolved.
The footprints are new,
the only ones in the virgin snow,
sinking deep into the white snow blanket.
They seem to carry on forever,
slowly - yet determined.
And then - they are gone again.
Nowhere to be found,
just vanished into a thin frosty air.
Like a whisper in a Nordic skies,
echoes from the fells surrounded.
The footprints,
the footprints.

Anneli Laulumaa,
4.12.2017

Kun rakkaus koputtaa ovelle

Kun rakkaus koputtaa ovelle

 Tavallinen päivä. Juuri sellainen päivä, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Ei mitään erikoista, jos ei hyvää niin ei huonoakaan...ihan ookoo.
 Ryystän hajamielisenä jo haalennutta kahvia,selailen uutisia.

Ovelta kuuluu koputus.
Jähmetyn. Kuka siellä nyt voi olla, en odota vieraita.
En juuri pidä yllätysvieraistakaan.
Olen hiirenhiljaa, jospa se kolkuttelija lähtisi pois, luulisi etten ole kotona.
Turha toivo.
Uusi koputus, vähän edellistä vaativampi sävyltään.
Huokaisen tuskastuneesti ja laahustan ovelle.
Kurkkaan ovisilmästä,kuka on tämä ikävä tunkeilija,joka häiritsee sunnuntairauhaani.
Ovisilmästä en näe ketään, mutta vaistoan,että siellä on joku.
Hyvin varovasti raotan ovea, henkisesti valmistaudun jo ajamaan tieheni kaupustelijat ja saarnasmiehet.
Ensin en näe ketään, en mitään.
Sitten varovainen katseeni ohjautuu alaspäin.
Silloin näen sen - pienen hahmon seisomassa hiljaa ovimatollani hieroen epäröiden käsiään toisiinsa.

Alan jo miettiä avaako tämä hahmo lainkaan suutaan ja mitä hän on vailla, kunnes hän viimein pienen kakistelun jälkeen sanoo:
" Anteeksi kun häiritsen? Sopisiko tulla sisään,vaikka tulenkin kutsumatta....ilman viinipulloa ja suklaata", hän kysyy.
Hieman nolostuneena vilkaisen ovimattoani,joka käskee kaikkien tunkeilijoiden poistuvan,ellei tuliaisina olisi pullo punaviiniä ja suklaata.
Avaan ovea hieman enemmän, juuri sen verran, että tämä hahmo pääsi puikahtamaan sisään pieneen tupaani.
Pyydän häntä istuutumaan kuluneelle sohvalleni, laitan teeveden kiehumaan.
Istun häntä vastapäätä ja jään odottamaan,toinen kulmakarvani uteliaasti hieman kohollaan.
Tästä eleestä rohkaistuneena hahmo vihdoinkin ryhdistäytyy ja aloittaa.
" Kiitos kun laskit minut sisään. Olen kuullut,että olet hieman varautunut ja etäinen. Ei se haittaa, ei ollenkaan haittaa.
Minä en kuitenkaan ole tullut pahoissa aikeissa, kaikkea muuta. Olen hieman huolissani sinusta,ystäväni.
Minusta tuntuu, että sydämesi on hieman viilenemässä. En toivoisi sen jäätyvän, tunteidesi kylmenevän.
Sinussa elää rakkaus, sen liekin on pysyttävä voimissaan, pidettävä sielusi lämpimänä myös näinä kylminä pimeinä marraskuun päivinä."

Kaadan vieraalleni ja itselleni teetä,käteni hieman vapisevat, vieraani on tovin hiljaa,antaa minun sisäistää sanojaan.
Istuudun taas alas ja nyökkään vähän, hän jatkaa.
" Ymmärrän tarvettasi suojella itseäsi, varjella itseäsi suruilta ja kolhuilta. Muurisi kuitenkin on kasvanut jo niin korkeaksi, niin tiheäksi, että sen läpi eikä yli tahdo päästä enää valo ja lämpökään.
Juuri se valo ja lämpö, joka herättää sinut joka kevät, saa silmäsi loistamaan ja naurusi kaikumaan huoneessa ja kimpoilevan seinistä iloisina pirskahduksina.
Sinun sydämesi on hyvä, lämmin, ennenkaikkea vahva. Sinä,ystäväni,olet vahva.
Voit hyvin raottaa muuriasi, irroittaa muutaman tiilen sieltä täältä,laskea sisään valon ja lämmön,ja pieniä yllätyksiä.
Sinun intuitiosi,aistisi,ja terävä järkesi,huolehtivat kyllä tehtävästään toimia sydämesi henkivartijoina.
Luota niihin, luota itseesi."

Vieraani hiljenee, siemailee teetään.
Minä olen hämmentynyt, melkein vähän närkästynytkin moisesta avautumisesta.
Katson hahmoa syvälle silmiin ja saan kysyttyä,kuka hän on.
Hahmo vastaa : " Minä olen rakkaus".

12.11.2017

Rosoinen, repaleinen.
Tuulen tuivertama,sateen kastelema.
Auringon haalistama, kallioiden kolhima.
Sellainen minä olen -
Suora kuin junarata läpi Siperian arojen,
villi kuin kesyttämätön mustangi-varsa.
Lempeä kuin kesäinen tuuli valkeiden lakanoiden katveessa.
Vaarallinen, kuin mereltä maihin rantautuva kaiken alleen jyräävä hurrikaani.
Etäinen kuin kaukaisin planeetta,
hiljainen kuin hiipivä kissa saaliinsa perässä.
Olen täynnä virheitä, arpia, lommoja - elämän jälkiä.
Olen edessäsi alastomana, hauraana,mutta voimakkaana.
Nöyränä elämälle, mutta ylpeästi pää pystyssä,katse kirkkaana kohti tulevaisuutta..
..tulevaisuutta täynnä yllätyksiä..
Uusia polkuja kuljettavaksi, mäkiä kiivettäväksi,
sydän täynnä toivoa, vaistot valppaana sydämen suojelijana - henkivartijana.
Rosoinen, repaleinen,rakkauden runtelema ja rakkauden kypsyttämä..sellainen minä olen.

Anneli Laulumaa

Minimalistinen elämäntapa-valinta vai pakon sanelema

Minimalistinen elämäntapa - valinta vai pakon sanelema?

  Viime vuosina on varsin usein ollut juttua naisten lehdissä konmarituksesta, downshiftaamisesta ym.
Telkkarista ja lehdistä saa tasaisin väliajoin lukea ihmisistä, jotka ovat myyneet talonsa ja autonsa ja lähteneet kiertämään maailmaa, tai ostaneet mummon mökin keskeltä ei mitään ja kasvattavat puutarhassa omat kasviksensa ym.
On enemmän sääntö,kuin poikkeus, että näitä suuria elämäntapamuutoksia tehneet ovat nimen omaan heitä, joilla on ollut korkeapalkkaiset työt,ja runsaasti omaisuutta. On tehty pitkiä työpäiviä,pidetty vähän,jos ollenkaan lomia, poltettu kynttilää molemmista päistä. On kulutettu ja on ostettu...jossain vaiheessa on mahdollisesti burn outin kautta herätty siihen, että näin ei voi jatkua.
On lähdetty lentokoneella Intiaan retriittiin syömään kasvisruokaa ja alettu meditoimaan, löydetty se sisäinen ääni..kadoksissa ollut minä-kuva.
Sitten on palattu kotiin uudistuneena,virkistyneenä,ja alettu "saarnaamaan" minimalistisen elämäntavan ja downshiftaamisen puolesta.
  Olen katsonut aika monta erilaista dokumenttia ja lukenut hyvinkin monia eri blogeja sekä suomeksi että englanniksi juuri yllämainituista jutuista, ja joka kerta pohjalta on löytynyt enempi vähempi kuvailemani tausta.
Eihän siinä mitään, toivottavasti kukaan ei nyt loukkaantunut, sillä en halunnut vähätellä heidän elämänkokemuksiaan,tai matkaansa oman itsensä ja kutsumuksensa löytämiseen.
Sitä paitsi - parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

 Siitä huolimatta, minusta olisi joskus mukava lukea myös heistä, jotka ovat koko ikänsä eläneet minimi-palkan turvin, asuneet vaatimattomasti vuokrayksiössään,kulkeneet julkisilla välineillä ja polkupyörillään,ostaneet vaatteensa alennusmyynneistä ja käyneet kaupassa illalla,kun tuotteissa on enemmän alennustarroja.
Mitä ihmettä minä oikein sekoilen?? Aika monihan noin tekee tälläkin hetkellä, elää kädestä suuhun,mutta kuinka monelle heistä se on valinta?
Vai onko kyseessä pakon sanelema minimalistinen elämäntapa?
Kun työttömyys on suuri ongelma, nollatuntisopimukset jo arkipäivää,ja elämisen kulut nousseet pilviin, niin silloin minimalistinen elämäntapa voi tuntua hyvinkin irvokkaalta, koska silloin se ei useimmiten ole valinta, vaan pakon sanelema tilanne.
Voiko väliin mahtua sellainenkin vaihtoehto, että aluksi pakotettuna vaatimattomaan elämäntapaan,voi johtaa siihen pisteeseen, että siitä on aikojen saatossa tullutkin valinta? Että sitä on tajunnut eriparisten keittiötuolien ja hieman lommoisen sohvan ja kirpparivaatteiden keskellä nauttivansa yksinkertaisuudesta, ja huomanneensa pärjäävänsä pienelläkin.
Vai pitääkö ensin omistaa paljon ja luopua kaikesta,että se olisi jotenkin arvokkaampi ja huomattavampi teko?
Täytyykö juosta oravanpyörässä koko aikuisikänsä, sairastua, ja sitten vasta herätä kysymään itseltään, miten oikeasti haluaa elää??

  Meidän yhteiskuntamme edelleenkin arvottaa ihmisen tämän tekemän työn kautta, mitä tekee ja kuinka paljon. Myös muut kulissit ovat varsin mittavassa kaavassa: millainen koti ja missä,harrastukset, pukeutuminen ym ym...surullista, mutta totta.
Aina, kun tutustut uuteen ihmiseen, niin varsin pian kysytään,mitä hän tekee työkseen.
Työtön ihminen on usein halveksittu, oletetaan heti,että hän on laiska ja tyhmä.
Kauhean korkealle ei myöskään arvoteta ihmistä, joka osaa elää niin, että työ ei määrää ja hallitse koko elämää.
Hän on karsinut jo pitkään elintottumuksensa siihen pisteeseen, että kykenee hoitamaan pakolliset menonsa myös kausitöillä ja satunnaisilla osa-aikatöillä.
Allekirjoittanut on elänyt kohta 10 vuotta niin, että asuntovaunu on toiminut base campin virassa,eli kotina. Välillä olen tehnyt kokopäivätöitä, välillä lyhyen työkeikan muualla ja palannut kotiin, välillä osa-aikatöitä, ja välillä muutama työttömyysjakso. Mukaan mahtuu myös aikoja, jolloin en ole ollut töissä, mutta EN myöskään nostanut työttömyyskorvauksiakaan ,elin säästöilläni.
Opiskelin itselleni myös ammatin, ja sen alan töitä teen edelleen kausiluontoisesti ympäri kotimaata.
Olen alalla, jossa ei ole korkea palkka, ja jossa on paljon pätkätöitä, tämä sopii minulle oikein hyvin.
Lyhyet työsuhteet ja vaihtuvat työpaikat toimivat minun luonteenlaatuni kanssa mainiosti yhteen.
Minulla on pienet menot, kulutan äärimmäisen vähän, ja harrastukseni ovat joko ilmaisia,tai vaatineet vaan pienehkön taloudellisen satsauksen.
Kotini on pieni,koko elämäni mahtuu 12,5 neliön tilaan, ja tarvittaessa myös rinkkaan.
" Kenenkään ei pitäisi omistaa enemmän,kuin mitä jaksaa kerrallaan mukanaan kantaa"/ Nuuskamuikkunen.
Minä olen tuon vihreän huopahattuisen huuliharppua soittelevan hahmon suuri fani.
Minun on varsin helppo kuvitella eläväni nomadina, omistaen vaan repullisen vaatteita ja liikkuen paikasta toiseen, tehden töitä niin palkallisena kuin vapaaehtoisena ruoka-ja majoituspalkalla.
Tässä elämäntilanteessa, tällä hetkellä,se on mahdollistakin. Miksi siis pitkittää mitään tai siirtää jotain myöhempään ajankohtaan, emmehän me voi tietää,mitä huominen tuo tillessaan?

 Minä koen olevani etuoikeutettu ja rikas, vaikka taloudellisella ja materialistisella mittapuulla mitattuna olenkin varsin vähätuloinen, köyhä.
En suostu kutsumaan itseäni köyhäksi,minulla on katto pään päällä ja ruokaa kaapissa,ja vaatteet päällä. Minullekin minimalistinen elämäntapa on valinta, vaikka se ei aina sitä ole ollutkaan.
Tämä sopii minulle, tämä on minun tapani elää.
Ei parempi, ei huonompi, vaan juuri minulle sopiva.