On aika vaikea kuvailla sanoin sitä tunnetta, kun aamulla pienellä pakkasella juoksee tuolla poluilla - mutta yritän tehdä oikeutta sille tunteelle parhaani mukaan, sillä haluan jakaa sen teidänkin kanssa.
Kun pakkanen on lähettänyt henkäyksensä maan pintaan ,kaikki paikat - puut,pensaat, maa jalkojen alla,koristautuu tähän valkeaan kuuraan. Kasvien lehdet saavat sen valkean harson, ja kun auringonsäde osuu siihen,niin se kimaltelee kuin timantit. Jänikset ja oravat sovittelevat ylleen tämän talven muotia, ja ihastelevat kilpaa toistensa hienoja talvinuttuja.
Hengitys huuruaa, askeleet rapisevat lehtien päällä - järven yllä leijuu kepeä sumu, rannassa on kivien päällä jääriitettä...sorsat nautiskelevat isoissa ryhmissä uudesta vuodenajasta...
ja minä nautin - nautin siitä tunteesta, kun jalkani kiidättävät minua eteenpäin , mutta ei liian kovaa,jotta ehdin sisäistämään ympärilläni olevan huikaisevan kauniin luonnon ja tallentamaan sen sieluni albumiin.
Juokseminen, tuo laji on saanut minut otteeseensa. Sitä voi tehdä missä vaan, milloin vaan - ja kun pukeutuu oikein, eivät vuodenajatkaan ole este. Ei tarvitse katsella kellloa ja sovitella aikataulujaan kuntosalien aukioloaikojen mukaan, voi laittaa kengät jalkaan ja lähteä tielle - vaikka yöllä kuutamon valaistessa tietäsi, jos ei satu nukuttamaan.
Mitenkä minä sitten tähän lajiin höyrähdin??
En minä ole ollut ikinä koulussakaan mikään urheilun suurlahjakkuus, aina jäin viimeisten joukkoon kun valittiin joukkueita pesikseen tai korikseen jne...en heittänyt kuulaa tarpeeks pitkälle, tai pyörinyt tarpeeks hienoja voltteja nojapuilla - mutta olin aina osallisena tunneille,ja silti numerot olivat mitä olivat....
Olin pariin otteeseen aika ruhtinaallisesti ylipainoinenkin, ja kokeillut kaikki maailman dieetit, kunnes järki voitti typeryyden ja aloin vain elämäntapoja täysin muuttamalla huomata lapsen askelin keveneväni niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Ja sitten - eräänä kauniin huhtikuisena kevätpäivänä 2009, minulle kävi ns. Forrest Gumpit, I just felt like running...
Lähdin kävelemään, sitten juoksin yhden lyhtypylvään välin, kävelin kaksi pylvään väliä ja taas juoksin yhden. Pikkuhiljaa huomasin, että juoksin enemmän niitä lyhtypylvään välejä kuin kävelin - jalat vaan kantoivat ja olo oli kuin nuorella varsalla kesälaitumella, joka on tajunnut että hän pysyy pystyssä ja kirmaa pitkin laitumia.
Minä halusin haasteita, halusin porkkanan - ilmoittauduin Ruissalon puolimaratonille syyskuuksi 2009, ja se silmissä kiiluen jatkoin juoksemista - ja onnistuneesti juoksin myös sen puolimaratonin ja alitin sen hyväksytysti suoritetun ajankin.
Kun minä se numerolappu rinnassa ylitin maaliviivan ja sain käteeni elämäni ensimmäisen urheilumitalin, tiesin jääneeni koukkuun tähän lajiin.
Ja siitä lähtien olen juossut, ja nauttinut siitä..kunto on noussut kohisten, sisäinen mielentila on aivan eri luokkaa kuin joitakin vuosia sitten ja juoksemisesta on tullut minulle sellainen nautinto, että jo parin päivän tauko saa minut kaipaamaan poluille ja pian.
Minä en ole mikään suuri välineurheilija enkä numeroihin tuijottaja, minä nautin itse kuntoilusuorituksen tuottamasta jälki euforiasta. Kun minulla viime vuonna oli hetken aikaa personal trainer, se vaati häneltä huomattavia ponnistuksia ja pitkää pinnaa saada minut käyttämään sykemittaria ja opettelemaan juoksemaan eri sykealoja hyväksi käyttäen,jotta kehitystä tulisi.
No sitä vartenhan minä sen ammattilaisen palkkasin, että jotain oppisin - ja opinkin, vaikka pää onkin umpiluuta ja kuulo valikoiva.Opin juoksemaan sen sykemittarin kanssa ja edistyin, ja aloin tuntemaan omaa kehoani siinä määrin,että sitä sykettä ei tarvinnut enää tuijottaa haukan lailla, kun tunnisti jo olossaan muutenkin,että meneekö liian lujaa vai liian hitaasti.
Välillä köytän itseni siihen vyöhön ja tarkkailen tilannetta, teen erilaisia harjotteita, pitkiä lenkkiä rauhallisella sykkeellä, välillä lyhyitä spurtteja kovalla sykkeellä...välil juoksen asfaltilla,välil pururadal, välil metsäpoluil,ja välil paljain jaloin rantavedessä...tasaisia osuuksia, mäkiä vinhasti loikkien ym ym...
Minulle tärkeintä on säilyttää se nautinto, se hyvä fiilis, minulle juokseminen ei saa koskaan alkaa tuntua pakolta,tai suoritukselta, siksi pidän kiinni tiukasti siitä,että juoksu on minun tapani rentoutua ja olla yksin ajatusteni kanssa.
Olen juossut Välimeren rantaviivaa, kun aurinko on laskeutumassaan taivaanrantaan..olen juossut Ahvenanmaalla varhain aamulla, kun metsän eläimetkin vasta heräilevät...joku päivä askeleet hidastuvat kävelyksi, pääasia että pysyy liikkeeessä - elämä on tässä ja nyt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti