Äitiys - kestävyyslaji, elämän mittainen maratoni
Se alkaa jo heti,kun tiedät olevasi raskaana, sen vaan jotenkin vaistoaa ennenkuin testikään on tehty ja se näyttää positiivista. Sen jälkeen se lähtee liikkeelle kun pieni lumipallo, vyöryen hurjaa vauhtia rinnettä alaspäin kasvaen koko ajan matkalla suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes se jyrää kaiken alleen ja mikään ei enää ole ennallaan...tavallaan on, mutta ei kuitenkaan...
Sitten on aamupahoinvointia, joka tarkoittaakin yllättäen sitä,että se on myös päivä-ja ilta-ja yöpahoinvointia...kahvin haju oksettaa, vahvat mausteet oksettaa, bussissa vieressä istuvan miehen partavesi oksettaa..kaikki oksettaa....
..sitten kun siitä taas pääsee yli ja saa nauttia vihdoin ruoasta tekemättä heti tuttavuutta vessanpytyn kanssa, onkin sellainen pesänrakennusvaihe päällä ja kaikki elämä näyttää vaaleanpunaiselta hattaralta....
..kunnes kehiin astuu närästys,ummetus, peräpukamat ja muut mukavat raskauden vaivat....ja kun maha kasvaa, ja et näe enää varpaitasi ja kengännauhat jää sitomatta ym.kivaa,ja raskausarvet peittävät ahterisi ja lonkkasi saaden näyttämään ne maailman kartalta - jihuu -onpas kiva olla raskaana - oikea tonnikeijukainen- ja silti raskaana oleva nainen on kaunis - sen säteilyn huomaa jokainen..sen hellän kosketuksen vatsakumpuun, ja sen hymyn,kun sieltä vastataan....
Sitten on tullut aika - se H-hetki...jota pelkää sekä äiti että isä....äiti ehkä enemmän sitä,että pyörtyykö tuleva isä kesken synnytyksen kuin itse tapahtumaa...sitten onkin aika putistaa se pieni yöt valvottanut jalkapallon pelaaja tai tuleva rumpali ulos sieltä turvallisesta pesästään...tämä onkin sitten se kokemus,joka kannattaa todellakin painaa mieleen jokaista veristä yksityiskohtaa myöten - jos ei muuten,niin ainakin sen takia,että kun miehet alkavat muistella armeijan ajoistaan ja riu'lla kakkimisestaan,niin on aika ottaa kehiin järeät aseet synnytyksen jokaista yksityiskohtaa myöten....se tuntuu tepsivän yllättävän hyvin:))
Noh...vauva on siinä sylissä....synnytys takana..isäkin elvytetty,jos on sattunut pyörtymään...valtakunnassa kaikki hyvin.....no joo....onhan se tavallaan näinkin,mutta siitä se vasta alkaa, vanhemmuus on kyllä koko elämän kestävä maratoni, todellinen kestävyyslaji,jossa ei koskaan ole eikä tule täydelliseksi,ja jossa ei ole sitä ainoaa oikeaa tapa olla äiti tai isä, on vaan paljon erilaisia äitejä ja isiä.
Nyytti viedään kotiin ja vieraat lappaa kylään....sitten alkaa se päivittely ja ne neuvot,ja voi hyvää päivää kun niitä riittää. Onhan ne kai ihan hyväntahtoisia ne neuvojat, mutta väliin aika tahdittomia ja ajattelemattomia, sillä vasta synnyttänyt äiti on herkimmillään tunnetasollaan,ja epävarma itsestään- ei sillon kannata mennä hirveesti neuvomaan..kukin tavallaan....
..Mutta....en tiedä mikä on enemmän myrkkyä toiselle äidille,kuin toinen äiti...netissä olevat vauvafoorumit voivat olla kivaa ajanvietettä,mutta myös äärimmäisen huono paikka mennä,jos ei oma suodatin ole ihan toiminnassaan....
uraäiti vastaan kotiäiti, imettäjät vastaan pulloruokkijat, perhepetiläiset vastaan omassa sängyssään nukkuvat lapset jne jne jne......voi sitä kaakatusta siellä,heikommalta voi oikeasti mennä yönunet jos toisetkin...
Ja sitten kun kadulla liikut vauvasi kanssa, niin ihan ventovieraatkin saattavat tulla avautumaan: onkohan sillä nyt liikaa tai liian vähän päällä, pitäisikö laittaa tutti tai ottaa tutti pois...
Missä iässä taapero pitää laittaa hoitoon vai jäädäkö kotiin? Jos jäädä kotiin,niin jääkö äiti vai isi? Jos laittaa hoitoon,niin meneekö perhepäivähoitoon vai päiväkotiin?
Jos kotiin jää äiti,jopa Suomessa se on vielä itsestäänselvyys,ja siitä ei nosteta numeroa sillä niinhän kuuluukin olla...kuuluuko??
Autapa vaan,jos kotiin jääkin iskä..siitä tehdään kerta pieraisulla kansallissankari ja tätit kaupungilla ihaillen huokailee miten isit paapoo tenavoitaan.....miksi suhtautuminen on edelleen noin vanhanaikaista tässäkin maassa?
Ja jos äiti on rohkea ja lähtee töihin,niin onpas julma nainen kun jättää tolla tavalla pienen lapsen...jättää minnekä? Eihän se äiti sitä lastaan heitteille jätä hyvänen aika.....voi näitä ihmisten käsityksiä....
Jos jäät kotiin, niin valitetaan,että lapsi ei saa tarpeeksi sosiaalisia kontakteja..jos viet lapsen muualle hoitoon,olet itsekäs paska ja lapsi vaan saa hirveät kulkutaudit päiväkodeista...suo siellä,vetelä täällä...
Käsittelen tätä nyt naisena äitiyden lasein katsottuna....kyllä se maailma on vaan paljon ankarampi naisille,ja miten nainen on äiti,kuin miehille,ja miten mies on isä....Jos mies tekee matkatyötä vaikka on isä,sitä ei kukaan kyseenalaista....jos nainen on matkoilla tai tekee kolmivuorotyötä tms,niin heti ollaan leukoja louskuttamassa että mitenkäs ne lapset.....
Ja sitten neuvolat - ja ne normit,ja ne käyrät,niistä voisi kirjoittaa aivan oman tarinansa...fiksu kertoo neuvolassa vaan ne akuutit pakolliset asiat,ja jättää muut omaan arvoonsa,ellei halua saada neuvolan tätiltä täyslaidallista millon mistäkin asiasta,joka ei kuulu normeihin.....
Onhan se tietty ymmärrettävää,että jossain määrin ne eri käyrät ja asteikot voi olla palvelevia, mutta ei niitä pitäis liian tarkkaan tuijottaa,sillä jokainen on yksilö,ja kasvaa omaa tahtiaan ja oppii asiat omalla tavallaan omassa vauhdissaan.....
Kun vauvasta tulee taapero, uhmaikä vaihtuu teini-ikään jne...haasteet vaihtuvat erilaisiin ja vanhemmuuskin tavallaan muuttaa muotoaan,mutta on silti olemassa koko ajan,se ei lakkaa koskaan - ei ole lomia,ei pekkaspäiviä....se lapsi on siellä sydämessä,silloinkin kun hän ei ole fyysisesti siinä lähellä.
Kun raskaus päättyy kesken, se suru on käsinkosketeltavissa...kyllä siihen kiintyy..siihen pieneen toukkaan,joka elää omaa pientä elämäänsä sisälläsi....kun lapsen menettää, siitä surusta ei ikinä pääse yli...
Kun eroaa, eikä asiat menekään kuten kuuluisi,ja välimatkaa on valovuosi, ikävä on jokapäiväinen,ja aina on hiljainen huoli toisesta.....
Kun huomaa olevansa raskaana, ja kun se vauva syntyy,ja sitten kun ottaa ensiaskeleet,sen jälkeen näyttä siltä,että sydämesi otti jalat alleen...... vanhemmuus ja äitiys on raskasta, pelottavaa,haastavaa,siinä ei koskaan voi olla täydellinen mutta voi silti olla riittävän hyvä äiti juuri omalle lapselleen....mutta kaikista haasteista huolimatta juuri lapsen ja vanhemman / äidin välinen suhde on ihmissuhteista antoisin ja sydämentäyttävä...
<3 <3 rakkaille pojilleni, olette miun elämäni valot,ja inspiraationi lähteet- aina!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti