Yksin, mutten yksinäinen

                                           

         Syvä hiljaisuus, 

parvekkeelta korviini kantautuu tuulikanteleen vieno ääni.

Tämä hiljaisuus voisi olla painostavaa,  muttei se sitä ole. 

Miellyttävä, rauhoittava - sitä se on.

 Kahvikuppi kädessäni ja gorillatossut varpaiden lämmittäjänä asettaudun olohuoneeseen. 

Nojatuoli kehoittaa minua istuutumaan , ja tekemään oloni mukavaksi.

 Noudatan kehoitusta, ja uppoan sen pehmeään syleilyyn. 

Kirjahylly hiipii vierelleni ja tarjoaa minulle lukemista. 

Kiitän sitä kohteliaasti , ja otankin käteeni kirjan , jota en ole vielä ehtinyt lukea.

Jalkalamppu sytytttää valonsa, että näkisin paremmin, 

 ja jalkarahi jää kiltisti paikalleen, jotta voisin lepuuttaa omia jalkojani sen päällä.

    Elottomia huonekaluja, elottomia esineitä, ja silti ne tekevät olostani kotoisan ja viihtyisän.

 Vaikka olenkin nyt yksin, en ole yksinäinen.

    Sydämessäni monta minulle rakasta ihmistä muistuttaa siitä , että vaikka he eivät olekaan täällä ja tässä hetkessä minun kanssani, niin he ovat siellä missä ovat...ja minä olen siellä heidän kanssaan, heidän sydämissään.

Siemaisen kahvia, herkuttelen kekseillä ja kääriydyn huopaan. Turvallinen olo, hyvä olo..

...hymyilen ja pian vaivun uneen - yksin, mutten yksinäisenä.

Demonit yössä

  Juoksen...

kovaa..

kuulen sydämeni lyönnit,

 tunnen jalkojeni alla rapisevat syksyn kuolleet puunlehdet,

kasvoilleni lyövät kipeästi ruoskan ohuet oksat,  joiden viuhuva ääni kantaa tuulen mukana.

Pakenen -

pysähdyn,

pidätän hengitystäni,  mutta tuntuu silti että sydämeni lyönnit ovat niin voimakkaat,

 että ne paljastavat takaa-ajajilleni missä olen.

Eksytinkö?

Kädet hikoavat.....

            EN!!!

Voi ei.!!!

Askeleet kuuluvat jo paljon lähempänä,  kiiruhtavat koko ajan, 

ottavat kiinni välimatkaa.

En kuitenkaan näe ketään, kuulen vain askeleet ja raskaan hengityksen  -melkein vaistoan jo tuon hengityksen niskassani..

   Ketä pakenen?? 

Kuka ajaa minua takaa ?? 

Kuka vainoaa minua?

    Minun Demonit...ne tulevat aina ja kaikkialle, ne löytävät minut joka paikasta.

Ei ole piiloa,  johon ne eivät löytäisi.

Kuin saalistajat tulevat perässäni ja haistavat pelkoni...nuo minun demonit.

Kompastelen, 

kaadun, 

huohotan,

kyyneleet virtaavat jo poskiani pitkin.

En pääse karkuun.

Koskaan !

Ikinä!

Milloin tämä painajainen loppuu ??

 Ei koskaan.

Jatkuuko tämä loppuelämäni? 

Enkö koskaan saa rauhaa ? Eikö koskan enää tule levollisia unia?

    Juuri kun olen pääsemäisilläni karkuun pimeään luolaan,  tunnen käden olallani. 

Tukahdutan vaimean kauhun huutoni..

Nyt tämä päättyy

.Ainakin näin saan rauhan..

Kylmä tuuli puhaltaa kasvojani, kohotan ne kohti saalistajaa.

Kuka minut sai kiinni? 

Miltä demonit näyttävät??

--->>>>Armelias aamu herättää minut taas uuteen päivään...mutta vain hetken saan hengähtää...alkaako kilpajuoksu taas uudelleen?

Luonto - äidin kyyneleet

           Kävelen pitkin merenrantaa , tuuli sekoittaa hiukseni yhdeksi mytyksi - kuin linnunpesäksi.

Kahlaan veteen, aallot hyväilevät varpaitani- kipristelen niitä, koska vesi on viileää.

Kumarrun poimiakseni hiekasta aaltojen alta kauniin kiven. Sormieni välistä soljuva kirkas merivesi muuttuukin yhtäkkiä tahmeaksi mustaksi liejuksi - öljyä!!

      Vetäisen kiihkeästi henkeäni ja vetäydyn taaksepäin rantaan.

Edessäni avautuu painajainen...

Kauniit valkeat linnut räpistelevät kauhuissaan siivet raskaina pois mustasta liejusta,

 joka tahraa kaiken tielleen tulevan elollisen ja elottoman saastaiseksi ja synkäksi.

Kalat kuolevat edessäni. Katson avuttomana, kun luonto tukehtuu silmieni alla - äiti maa pyytää apuani..

   " Pieni ihminen - auta minua! Älä anna enää sademetsän puiden kaatua! Älä anna enää uhanalaisten eläinten menettää henkeään!  Älä anna meriemme ja järviemme hukkua enää saasteisiin!"

Avunhuuto peittyy ukkosen jyrinään, sade kastelee minut läpimäräksi ja värisen kauttaaltani.

Luonto-äidin kyyneleet kastelevat minut.

     Suru pyyhkii ylitseni pyörremyrskyn lailla, omat kyyneleeni sekoittuvat luonto-äidin pisaroihin.

Vaivun hiekkaan, jalkani eivät enää kanna askeltakaan.

Jostain saan kuitenkin voimaa ja kahlaan takaisin synkkään mustaan veteen. Etsin käsiini sen kauniin kiven - puristan sen lujasti nyrkkini sisään kuin anoen siitä energiaa.

Yksi kivi kerrallaan, yksi pisara kerrallaan, yksi kala kerrallaan, lupaan auttaa luonto-äitiä.

      Aurinko palaa taivaalle - sen säteet osuvat kasvoilleni ja kuivaavat poskeni - yksi kyynel kerrallaan.

Tulen tanssi - Andalucian yöt

      Kavioiden rytmikäs isku hiekkatietä vasten. 

Sinkoilevat pikkukivet, vastaantulevat puunoksat - ne kaikki väistän kyyristymällä lähemmäksi hevosen kaulaa.

Harjasta kiinni pitäen antaudun itsekin vapauttava laukan rytmiin...

   ..pois, pois, vie minut pois..

Vallaton voimakas orini - musta kuin yö,  jouduttaa minut eteenpäin kastanjapuilla varjostettua tietä pitkin.

Korvissani soi vielä flamencon kuumat rytmit ja suussani maistuu makea viinin maku.

    Tumma, kissamaisen notkea, hoikka nainen keinuttaa itseään kitaran tahdissa.

Jalat lyövät lattiaan, kädet taputtavat, punaisen kankaan verhoamat lanteet houkuttelevat katsojansa eroottisiin leikkeihin...

..Silmät kipunoiden, kastanjetit tulta lyöden vauhti kiihtyy, hiki karpaloi huulilla - mutta tulitanssi ei voi loppua vielä, ei kesken.

Nainen vangitsee yleisönsä, minä toisen viinilasillisen ja poistun illan pimeyteen.

...Laukkaa ratsuni, jaksa vielä vähän. 

Rantaviivaa leikaten ratsastan väsyneen hevoseni rannalle ja annan sen levätä.

  Laskeudun hiekalle pitkäkseni, suljen silmäni....kattonani Andalusian upea tähtitaivas vaivun uneen.

         Herään unestani lempeään suudelmaan,avaan silmäni ja näen sinut.

Vedän sinut lähemmäksi itseäni, haluan tuntea sydämen lyöntisi rintojani vasten.

Hellästi hyväillen nautimme toisistamme tuulen viilentäessä paljasta ihoamme....

...hitaan nautinnollisesti viet minut toiseen maailmaan, kaukainen flamenco vielä korvissamme soiden lantiomme antautuvat omaan tanssiinsa...viekoittelevaan rytmiin....tulen tanssiin..

Herään..sinä olet poissa, ikävä jäljellä, ihoon kiinni liimautunut raita jäljellä ihanasta unestani.

Kävelen keittiöön, laitan aamukahvit, radiosta tulee....flamencoa.....ja iloisesti hymyillen jatkan päivän puuhiani.

Carpe diem - tartu hetkeen

                                            

     Niin yksinkertaiselta kuullostaa tuo lausahdus,välillä tuntuu että helpommin sanottu kuin tehty..mutta tuo yksi ainoa lause pitää sisällään niin paljon viisautta ja järkeä,että ei ole mitään rajaa..kuinka moni meistä oikeasti noudattaa tuota vanhaa kuuluisaa sanontaa : carpe diem..??

     Ei varmasti monikaan. Me murehdimme menneitä asioita, haikailemme tekemättä jätettyjä asioita, tai jo etukäteen huolehdimme huomisen huolista..mutta entä tämä hetki?  Tämä päivä?  Tämä sekunti? Juuri nyt..tässä ja nyt.

Osaammeko ottaa siitä irti kaiken?

Emme,se lipuu käsistämme, sormiemme välistä kuin hieno tomuinen Saharan aavikon hiekka, kuin tiimalasin aika.

Ja kun sitten istumme jossain vanhainkodeissa tai kodeissamme ( jos onnekkaita olemme),ja silloin katsomme taaksepäin,niin harmittaa vain ne elämättä jääneet hetket ja kokemukset,jotka annoimme valua hukkaan kiireen ja arjen keskellä..niin väärin.

     MUTTA - hyviä uutisia..me oikeasti voimme vaikuttaa itse omiin tekemisiimme. 

Meistähän se on pitkälti kiinni, miten haluamme elämämme palapelin rakentuvan, ja miten monta osaa olemme saaneet siitä kasaan.

        Minä olen aloittanut pitkän matkan, pitkän taipaleen, matkan minuuteen,jo kauan aikaa sitten. 

Tällä matkalla, tällä tiellä, olen kuluttanut monet kengänpohjat puhki ja saanut jalkani rakkuloille.

Tämä yksinäinen, mutta samalla nautittava matka minuuteen on ollut täynnä yllätyksiä..raskaita nousuja vaikeakulkuisille kallioille - välillä ei ole mistä ottaa kiinni, ja lipsahdus on ollut lähellä - ja putoaminen...korkealta ja syvälle..

Välillä on ollut myötätuulta, helppojakin taipaleita, jolloin olen saanut nauttia kauniista auringonnousuista ja sykähdyttävistä sateenkaarista - näistä taipaleista, tiettömistä teistä, olen saanut taas lisää pontta seuraavia mutkia varten - ja jokainen mutka tuo tullessaan yllätyksen.

Ikinä et tiedä mitä tai kuka sieltä tulee sinua vastaan..jokainen risteys on päätöksen paikka, mihin käännyn?Mitä sanoo vaisto? Minne tuuli kuljettaa ? Menenkö myötätuuleen ja saan kevyemmän matkan, vai otanko haasteen ja kuljen taas vastatuuleen, jolloin matkanteko on raskasta ja hidasta, mutta näköala perillä voi olla palkitseva ja tunne mahtava - onnistumisen elämys!!

    Vaikka meillä kaikilla on perheet ympärillä...puoliso, lapset ,muut sukulaiset, ystäviä ( jos olemme oikein onnekkaita ), loppupeleissä olemme kuitenkin yksin. 

Tuletko toimeen itsesi kanssa? Pelkäätkö yksinäisyyttä? 

Hakeudutko väkisin jonkun seuraan?

 Minä en, minä nautin yksinäisyydestä, koska en tunne olevani yksinäinen.

Kuulen silloin ajatukseni paremmin, selkeämmin..kuin hiljainen vuoristopuron solina, kuin kevyt tuulen henkäys preerian kuumuudessa..ajatukseni kertovat minulle jotain,kun vaan pysähdyn kuuntelemaan ja keskityn.

Yksikseni saan olla aidoimmin oma itseni..kun itkettää, voin antaa kyyneleiden valua rauhassa poskiani pitkin ja kesätuulen pyyhkiä ne pois, ei tarvitse olla edes analysoimassa miksi itken - saan tuntea rauhassa itseni juuri niin surulliseksi kuin haluan.

    Kyllä menneitä muistella saa, ei siinä mitään pahaa ole, mutta ei sinne kannata haikailemaan jäädä ja antaa tämän hetken karata käsistäsi sen vuoksi, että jäit kyydistä,että jäit sinne menneisyyteen.

     Kyllä tulevaisuuttakin voi hieman piirtää ja suunnitella, miltä se ehkä voisi näyttää etukäteen, antaa osviittaa..mutta ei sitäkään pidä kiveen hakata, tai jää omien suunnitelmiensa, 

omien ehdottomuuksiensa orjaksi ja vangiksi ja unohtaa nauttia nykyhetken tuomista käänteistä ja yllätyksistä.

Unohdetaan ne kartat ja kompassit, suljetaan ne navigaattorit hetkeksi, ja eksytään oikein tarkoituksella, sillä se matka voi oikeasti olla paljon arvokkaampi kokemus kuin se päämäärä,jonne on aina kiire.

Eilinen on mennyt, huominen on tuntematon, elämä on nyt - carpe diem!!

Happy happy happy!!!!!!!

   Hello eveyone!!!!!!

   Just dropping a short note here - today is indeed a happy day. Since the patience is not my virtues, I couldn't wait any longer.
    I took the red devil for our first ride this year - only 5km, but it was fantastic!!!
Partly it was a bit of an extreme experience, since there were still some icy on the roads, and it almost got me by surprise at one point - nearly fell down, but managed to keep my balance...


  Great ride, and I am so happy!!! Let the spring come now, with guns blazing and chase the winter far far away!!!!
 Talk to you soon again!!

Back to basics - what this blog is mostly about..my cycling journeys..

 Now that I have introduced myself better and talked about my life, introduced my cute home, it is about time to return back to the main thing: cycling!!

    I got my red devil back yesterday from the service, and it is as good as new and ready to go! With new tires etc. it will be a pleasure to take her for a ride and adventures.The photos above I took yesterday, and as you can see, plenty of snow left still....
Good time to explore more maps and do small inventory of the gear I need....I have almost everything, but I was planning to invest a bit and get a mini Trangia cooking gear.
However, mostly I am all set up and ready to rock and roll....

I'll be back, hopefully in the very near future I can write of my little trips and put some photos too....so keep your fingers crossed that the spring would finally push the winter aside and arrive!

 Take care folks - be good!