Ruskaa ja revontulia - seikkailu Utsjoella

25.9.2019 - 6.1.2020

Kun Lintulan luostarin rauhaisa, eteerinen tunnelma jäi taakse, oli aika suunnata katse kohti tulevaa ja työasioita.
Nyt kun ei ollut sitä vaunuakaan enää, mihin palata, niin oli mietittävä tarkkaan seuraavat " muuvit".

Työhakemuksia lähti pohjoiseen ja vähän eteläänkin.
Ei se paljosta ollu kiinni, että olisin päätynyt Kanarian saarille, palmu ja aurinko - akselille töitä tekemään ja talvea pakoon.
Lopputulema oli kuitenkin se, että palmut vaihtui poroiksi ja etelä pohjoiseksi.
Taas olin mukavuusalueeni ulkopuolella, talvi kun ei ole ollut minulle sitä parasta aikaa sitten lapsuusvuosien.
Vaan eipä auta itku markkinoilla - bikinit oli syytä jättää pakkaamatta, pilkkihaalarit lähti kyllä mukaan ( siinäpä yksi elämäni parhaista ostoksista by the way ) .

Niinpä sitten rakas Watson heitti Sherlockin rinkkoineen ja pilkkihaalareineen Kokkolan bussiasemalle, vilkutti taas kerran iloisesti ja käski olla kiltisti ( merkillistä...koska ainahan minä olen kiltisti 😇) .
Ja niin alkoi matka pohjoiseen....
Oulun kautta Rovaniemelle, jossa päätin nukkua yön yli hostellissa ennenkuin matka jatkui.
Tulihan se päätepysäkkikin sitten lopulta vastaan, ja seikkailu Utsjoella alkoi.

Kerrankin ajoitus oli oikea, sain vihdoin nähdä ruska- ajan - se oli kyllä uskomattoman kaunista.
Luontoäiti oli innostunut maalaamaan oikein sydämensä kyllyydestä värejä säästämättä sellaiset akvarellit, että kyllä siinä hiljentyi pieni ihminen sen kauneuden äärelle ihailemaan tätä masterpieceä.

Siellä se aika sitten kului töitä tehden ja ihmetellen elämää Suomi-neidon päälaella.
Töiden ohessa tuli käytyä lenkilläkin, Norjaan asti juoksin useammankin kerran.
Kuullostaa tosi hienolta...eikö??
Norjan raja tuli kyllä vastaan jo Saamen- sillan puolivälissä, joten hirveen isosta urotyöstä ei siis ollut kyse - mut pääsinpä käymään ulkomailla kuitenkin.

Pääsin kämppiksen ja työkamun kanssa katsomaan myös poroerottelua, käymään ostoksilla ja visiitillä Tana Brussa, itsenäisyyspäivänä kavuttiin lumikengillä Ailiggaan huipulle jne...
Että ihan koko ajan ei oltu töissä, mukaan mahtui muutakin.

Koska oltiin siinä ihan Norjan rajalla, niin asiakkaissa oli varsin paljon myös Norjalaisia....( no shit Sherlock ..😮)
Päätin sitten pistää aivosolut ( ne molemmat) hommiin, ja aloin opiskella Norjan kielen alkeita - varsin hyvällä menestyksellä vieläpä.
Duolingoa tuli sitten hakattua ihan tunteella, ja se kannatti.
Pääsi siinä sitten pikkuhiljaa kertailemaan saksan ja espanjankin kieltä, yllättävän hyvin niitäkin sitten muisti, vaikkei ole joutunut aikoihin käyttämään.

Kaamos iski minuun kuin leka päähän.
Joo, oli lunta eikä ollut säkkipimeää niinku mörön perseessä, mutta yhtäkaikki.
Pakkanen paukkui välillä tuimastikin , ja lunta riitti..onneksi myös revontulet kävivät välillä näyttäytymässä taivaalla ja piristämässä mieltä.
Lumi kyllä teki maisemista varsin kauniit, sitä ei käy kieltäminen.

Oli se taas sellainen ihmiskoe itseni kustannuksella. Veto oli täysin pois, ja välillä tuntui että kävelin unissani.
Työt tuli tehtyä kaikesta huolimatta , onneksi mulla oli kivat työkamut ja asiakkaatkin pääsääntöisesti mukavia.

Ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun olen mennyt pohjoiseen työkeikalle.
Edellisen kerran tein yhden joulusesongin Äkäslompolossa, joka meni kyllä varsin lennokkaasti enkä ehtinyt edes tajuamaan kunnolla mitään kaamoksia.

Autottomana ihmisenä sijainti on kyllä tärkeä. Jos on kovasti riippuvainen muiden kyydeistä päästääkseen johonkin, se vaikuttaa ainakin minun mielentilaani- eikä mitenkään hyvällä tavalla.
Ja ehkä on viisainta pitää työkeikat lyhyempinä , jos meinaa vielä pohjoisessa aikaansa viettää.

Asuin Kökarin saarella vuoden ( toukokuusta 2014 huhtikuun loppuun 2015) , mutta en minä koskaan kokenut olevani niin voimakkaasti muista riippuvainen, mitä olin Utsjoella.
Kökarissa yhteyslautat kulkivat, ja pääsin hyvin omatoimisesti liikkumaan sekä manner - Suomen puolelle kuin Ahvenanmaallakin Maarianhaminaan asioille jne.

Irlannissa vietin Claren saarella ja Inishturkissa sen kuukauden ja 3 viikkoa , sielläkään en kokenut olevani eristyksissä ja muista riippuvainen .

Ehkä minun on vaan kiltisti todettava, että minä ja pohjoinen ei vaan olla " match made in heaven" , ja lakattava kiusaamasta itseäni ( ja muita siinä sivussa).

Minun osalta siis työkeikkani pohjoisessa päättyi ennalta sovittua aiemmin, osittain perhesyistä ja osittain henkilökohtaisista syistä.
Parhaani yritin, kuten aina teen, eikäpä siinä sitte jossittelut kannata.
Mikään " kaupunkilais-kermaperse"minä en kuitenkaan ole, vaikka vihelsinkin pelin poikki ennen aikojaan.

Kaikesta huolimatta paljon jäi myös hyviä muistoja elämän reppuun pakattavaksi, ja opin taas vähän enemmän itsestäni ja elämästä, ja muistakin ihmisistä.

Loppiaisena minä sitten taas kerran rinkkoineni aloitin matkan teon....Suomi ON pitkä maa, sen sain todeta lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen, kun perse puuduksissa istuin linja-autossa matkalla rakkaan ystäväni ja hänen miehensä ranchille.

Kiitos Utsjoki ja työtoverit hyvistä muistoista, voikaa hyvin !!

Hiljaisuuden äärellä - Lintulan luostarissa

Elokuussa 2019

Noh, matka siis jatkui....ei onneksi sillä avantilla kuitenkaan, vaan huippuhyvässä seurassa lupsakkaana autoretkenä halki uskomattoman kauniin kotimaamme.
Olen tullut varsin useaan kertaan huomanneeksi, että poikittaisliikenne tässä maassa on hieman heikohkoa, siis julkisilla...
Tämän saman nohevan havainnon oli tehnyt myös rakas Watson ( anna mun olla Sherlock jooko 😊😉)
Niinpä hetkosen tuumailtuamme hyppäsimme autoon ja päätimme tehdä taas road tripin.
Watson siis piti huolen siitä, että tämä Sherlock ei ota ritoloita kesken matkaa, vaan vei minut omakätisen itse suoraan Lintulan luostarin pihalle ja vilkutti iloisesti ja käski olla kiltisti.

Siinäpä sitten seisoi taas tämä reissunainen rinkkansa kanssa hetken aikaa miettien, että mitä sitä taas on tullu luvattua.
Mitä ihmettä tosiaan...

No kyllähän siinä hymy pukkas huulille yhdelle jos toisellekin, kun sanoin meneväni luostariin.
Kovasti epäilivät, etten pääse edes porttia pidemmälle...onneks eivät lyöneet vetoa...

Ei tämä ajatus talkootyöstä luostarissa tullut minulle ihan yllättäen ja miettimättä, olin itseasiassa tuumaillut tuota jo aikasempina kesinä ja käynyt tutustumassa sekä Lintulaan että Valamoon niiden nettisivujen kautta.
Ja kun minulle sitten avautui mahdollisuus tähän elokuun puolivälissä 2019, niin minähän tyttö kiitin kauniisti ja heittäydyin taas tunteella kohti täysin erilaista maailmaa.

Ne olivat unohtumattomat 2 viikkoa, joita vieläkin muistelen lämmöllä.
Lintulan oma väki otti minut lämpimästi vastaan, ja pysyivät kärsivällisenä ja pitkämielisenä minua kohtaan, vaikka teinkin välillä vähän etikettivirheitä.
Sitä kun on tottunut viheltelemään huolettomasti töitten ohessa ja välillä vähän laulaa lurauttelemaankin, niin ei sitä ihan äkkisestään muista olla hissuksiin.
Ja kun minä vielä satunnaisesti tuppaan normitöissä tekemään muutamia kevätjuhlaliikkeitä, joita ehkä hyvällä mielikuvituksella voi kutsua joksikin tanssin tapaiseksi, niin eihän sitä rytmiä veressä ja töpinää töppösessä niin vain jarrutella.
Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni pääsääntöisesti, ja käyttäytymään kunnolla , ja näinollen en aiheuttanut mitään sen suurempaa yleistä närkästystä.

Minun päätoiminen talkoopaikkani oli luostarin kahvila, aivan hurmaava viihtyisä tila , ja minulla oli varmaan koko tarjoilija-historiani kaunein työasu, se oli ilo pukea päälle joka aamu.
Lintulan koko alue on todella kaunis, harmoninen.
Puutarha on täynnä herkullisia yrttejä, pensaat täynnä marjoja, kukat kukkivat kauniisti.

Lintulan luostarissahan on myös kahvion lisäksi pientä majoitustoimintaa, molemmat toki avoinna kesäaikaan.
Ja kun seutu, missä luostari sijaitsee, on todella kaunista, niin esimerkiksi pyöräretki Lintulaan, Karvion kanavalle ja sitten Valamon luostariin on todella hieno tapa viettää kauniita kesäpäiviä.
Lintulan kahvilassa saa herkutella maailman parhailla itsetehdyillä rahkapiirakoilla ja monilla muillakin suussasulavilla herkuilla.

Ja jos löytyy kiinnostusta ja halua myös osallistua talkoolaisena, niin hakemus löytyy Lintulan luostarin omilta sivuilta.

https://lintulanluostari.fi/


Itselleni tuosta kahdesta viikosta jäi todella hyvä mieli. Tapasin taas kerran hurmaavia ihmisiä, jotka jäivät elämään sydämeeni.
Voisin hyvin kuvitella olevani siellä toisenkin kerran talkoolaisena, tai ainakin tehdä se pyöräretki.

Sydämellinen kiitos Lintulan luostarin ihanille nunnille, minun talkootovereilleni ja Martille 🙏❤

Lähiruokaa, ranch - elämää ja rakkaita ystäviä

     Minä en pidä elämässä mitään itsestäänselvyytenä, en mitään enkä ketään.

Erityisen kiitollinen ja onnellinen olen siitä, että mulla on elämässäni aivan ihania ystäviä ❤, mahtavat sisarukset ja 2 komeaa upeaa nuorta miestä, rakkaat poikani.

Minulla on ollut suuri ilo ja etuoikeus viettää erityisesti viimeisen kuluneen vuoden aikana todella paljon aikaa ystäväni ja hänen miehensä luona, heidän ranchillaan Keski - Pohjanmaalla.

Mullahan on itselläni maatilatalouden perustutkinto ja tein töitäkin lypsykarjatiloilla aikaa ennen EU:ta, siis ihan täysin vierastahan minulle ei ole suomalainen ruoantuotanto.
Senkin jälkeen, oman maatiaiskotieläin- valokuvausprojektini kautta, sain ilon ja kunnian tutustua moniin tiloihin, ja tämän kyseisen projektin myötä elämäni polut kohtasivat myös erään värikkään ja persoonallisen, elämää pursuavan ihmisen kanssa.
Ja sillä tiellä ollaan edelleen...

Niinpä minä taas löysin itseni Karon ja Jussin tuvasta, jossa oli menoa ja meininkiä kuin villissä lännessä konsanaan - vain saluunan ovet puuttuivat.
Orkesteria johti , ainakin omasta mielestään, päättäväisellä otteella Jack Russell narttu Martta, ja leppoisana pehtoorina häntää iloisesti heiluttava ja maailmaa syleilevä veljensä Kekkonen ( kyllä, luitte oikein ) tyytyi suosiolla peesaamaan.
Tuvassa riitti muitakin nelijalkaisia, nimittäin Australian härvääjät, eli kelpiet Dixie ja Suklaa.
Kissojakin löytyy niin kotoa jöötä pitämässä kuin navetaltakin, sama työnkuva.
Ja lehmiä....noh, Irlannissa laskettiin lampaita jos ei uni tule, täällä lampaiden virkaa hoitaa siis lehmät.

     Oma aktiivinen karjanhoitaja-aikani kun oli vuodelta vanha testamentti, n iin suosiolla jätin lypsyt fiksuimmille ja tein sitten ns. avustavia toiminpiteitä.

Avantilla ajo on tullut tutuksi vasikoiden juoton myötä, aitoja on purettu keväällä, pariin otteeseen pyydystetty karkailevia hiehojakin kannustesanoilla höystettynä jne...
Puuhaa riittäny myös koirien lenkityksessä, saunatonttuna olossa, keittiössä apukokkina ( pääkokkina ja laaduntarkastajana toimi Kekkonen - kukas muu muka ) jne..

  Välillä käyty raveissa syömässä ravimakkaraa, ihailemassa hevosia, ja vähän totoamassakin.
Hyvällä ruokahalulla on syöty myös lähiruokaa, mm. suussasulavan herkullisia Kampelin Haikku - burgereita, vietetty järven rannalla ystäväni 40v synttäreitä ja samanaikaisesti kuningatar Adan satatonnari kemuja - ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

    Kyllä minä niin arvostan korkealle Suomalaiset ruoantuottajat.
Ja kyllä toivon, että tämän Koronankin jälkeen kaikki muutkin muistaisivat, miten äärettömän tärkeää on tälle kaukaiselle Pohjolan maalle olla omavarainen ruoantuotannon suhteen niin paljon, kuin se on mahdollista.
Töitä tehdään paljon, kelloon katsomatta, voimia säästämättä. Sitä työtä tehdään suurella sydämellä ja tinkimättömästi.
Ja minä, ruokavetoinen nälkäkiukusta itkupotkuraivarit saava maailmanmatkaaja, olen saanut olla pieni osa tätä tärkeää työtä.
Nostan näkymätöntä hattua teille kaikille Suomalaiset ruoantuottajat, niiaan syvään ja kiitän kauniisti jokaisesta maitolasillisesta.

  On itseasiassa aika siistii olla nyt töissä  tarjoilijana, kun olen saanut ensin aloittaa työurani sieltä alkutuotannosta.
Villi veikkaus, että ihan jokainen tarjoilija ei tiedä koko matkaa, koko tarinaa, mikä sillä aterialla on , jonka olet juuri asiakkaiden eteen antanut.
Mutta minäpä tiedän - ja siitä olen sekä ylpeä että kiitollinen.

Nyt hyppään taas avantiin ja köröttelen kohti uusia seikkailuja....siitä ensi kerralla...

Aina ei mee niinku Sörnäisissä...eiku...

Belfastissa hyppäsin sit taas vaihteeks bussiin, jolla matkasin ihan Glasgowiin , Skotlantiin saakka.
Osa matkasta meni tietty lautalla, aurinkokannella fiilistellen ja varpaat kippuralla innosta...

Aaaahhhhh - Skotlannnissa, vihdoin ja viimein..ensimmäistä, mutta EI viimeistä kertaa.

Tähän väliin semmonen juttu, että minähän en ole mikään suuri lentomatkailun ystävä. Käytän lentokonetta vain, jos on oikeesti pakko.
Olen tehnyt aika paljon näitä mun pienen budjetin reppureissuja Euroopassa ihan vaan busseilla,välillä junilla ja tietty lautoilla vesien yli.
Toukokuussa 2019 , kun 12 asuntovaunussa eletyn vuodrn jälkeen uskollinen koti pyörien päällä päätettiin myydä, niin pakkasin kapsäkkini ja lähdin reissuun.
Kävin ottamassa alkuvauhdit rakkaan ystäväni luota, ja Viron Saaremaan kautta sitte lähdin Lontooseen, josta matka jatkui Irlantiin.
Koko tuon kesän reissun aikana käytin lentokonetta vain välillä Helsinki-Lontoo menomatka, koko loppureissu meni muilla kyydeillä.

Jatketaan......Glasgow'n vierailu jäi varsin lyhykäiseksi, sillä minulla ei ollut suurta hinkua jäädä sinne kutvehtimaan, halusin vähän väljemmille vesille.
Niiltä seisoiltani hommasin jatkoyhteyden Fort Williamiin, jossa olikin jo aika etsiä katto pään päälle ja oikea sänky nukuttavaksi.
Tämä osoittautuikin yllättävän vaikeaksi, sillä kaikki paikat oli täynnä, varattu, hostellit ja edullisemmat majoitukset kaikki loppuunbuukattu...
No voi perkule....tuurilla ne laivatkin seilaa, ja niin oon minäkin tehnyt näillä reissuillani..
Tooodella harvoin olen varannut pitkälti ennakkoon majoitusta itselleni, koska..
..noh, minun tapauksessani tilanteet elävät ja minä olen varsin spontaani matkantekijä ja suunnitelmat vaihtuu lennosta - yritä siinä nyt ennakkoon varata majoitusta, kun ei aina itsekään pysy itsensä perässä.
Tähän mennessä olen aina onnistunut sullomaan pienen habitukseni ja ison egoni johonkin hostellin nurkkaukseen, mutta ei tällä kertaa.

Noh, jalat alkoi painamaan ja nälkä kurnimaan...tein pienen talouskatsauksen siinä lennosta ja päätin, että ensi yö nukutaan sitten herroiksi.
Eikun hotelliin, ja löytyihän sieltä peti nuutuneelle matkalaiselle - ne olikin sitte kalliit unet ( no mun budjetissa reilu 100e yö on kallis ) , mutta joskus pitää elää kuin kuninkaat ...aamiainen mukaan luettuna.
Pöytiin tarjoilu ja tuhti english breakfast...ei huono alku päivälle.
Vatsa täynnä ja hyvin nukutun yön jälkeen olikin taas aivotkin hereillä ja mukana, oli aika jatkaa matkaa...

Toinen tiedotepläjäys...
Nää mun reissut vuodesta 2015 alkaen ovat olleet sillä idealla, että mulla on ollu joku paikka, jossa tiettyä työmäärää vastaan olen saanut majoituksen ja ruoan, tai ruokarahaa.
Näitä paikkoja on ympäri maailmaa, minä olen keskittynyt Eurooppaan.
Töitä löytyy niin lastenhoitotehtävistä, farmeilta, majoitusalalta jne jne....

Workaway ja HelpX ovat sivustoja, joiden kautta itse olen paikkoja löytänyt.
Pientä vuosimaksua vastaan sinne tehdään oma profiili, ja haetaan sitten sitä tuöpaikkaa ja toiset vastaavasti työntekijää.
Näiden alkuperäinen idea on kulttuurinvaihto, mutta valitettavasti joukkoon mahtuu aina mätiäkin omenoita....
Tärkeää noissa profiilien teossa, niinkun muutenkin elämässä, on olla rehellinen.
Silloin selvittäisiin mahdollisimman vähällä mielipahalla, molemmin puolin.

Lähtökohtaisesti suurin osa paikoista joissa olen ollut, on ollut aivan mahtavia, ja muistot ihania, ja edelleen pidän yhteyttä useiden isäntäperheideni kanssa.
Ehkä minua on suojellut iän tuoma elämänkokemus ja tietynlainen tilannetaju ja kyky lukea ihmisiä.
On ollut pari paikkaa, josta olen lähtenyt kyllä kuin telkkä pesästä, niin että kumi on palanut kengänpohjissa.
Joko kyse on ollut täysin ala-arvoisesta majoituksesta, josta on annettu profiilissa varsin väritetty kuvaus tai sitten työtehtävästä tai työmäärästä.
Ja kuuluisat kemiat ovat erittäin tärkeitä tässäkin. Tulen toimeen varsin erilaisten ihmisten kanssa, olen low-maintenaince ja sopeudun nopeasti uusiin paikkoihin ja tilanteisiin.
Tästäkin huolimatta olen joutunut siis muutamaan otteeseen toteamaan, että " not my cup of tea" ja jatkamaan matkaa.

Välillä sitten tulee haasteita myös ajoitusten ja kalenterin kera..
Kun olet itse tien päällä ja lähes matkalla jo sovittuun paikkaan, josta sitten tuleekin ajankohdan muutos , niin palapeli menee uusiksi.
Näitäkin tapauksia on tullut näillä reissuilla, ja Skotlannissa niitä sitten sattuikin ihan koko rahan edestä.
Ja juuri näistä syistä, ja hupenevan budjetin myötä, jouduin päättämään aikaistetusta Suomeen paluusta.

Pääsin kuitenkin viettämään pari päivää viehättävässä Invernessin pikkukaupungissa, Malaigin kylässä länsirannikolla ja ajelemaan junalla kuuluisan Harry Potter sillan yli eli Glenfinnanin maasillan yli.
Söin ihanaa prosecco- jäädykettä , haggista ja kuuntelin säkkipillimusiikkia...
Sinne kilttien alle ei tullut kurkittua, ehkäpä ensi kerralla sitten.

Ylämaan maisemat olivat lumoavan kauniit. Välillä epäilin omaa englanninkielentaitoani, sillä vaati melkoista keskittymistä yrittää ymmärtää sitä persoonallista skottiaksenttia, mutta aika äkkiä siihenkin tottui.

Skotlantiin on päästävä uudestaan, haaveena myös päästä tulloin käymään ulko-Hebrideillä ja Shetlandin saarella.
Yorkshire ja Wales ( ja Hinterland) odottavat myös minua kylään, ja eihän niille voi pettymystä tuottaa😉

Kotimatka siis alkoi ennen aikojaan, ja sitä tehtiinkin sitten persaus puuduksissa bussissa istuskellen Travemundeen saakka, jossa vihdoin pääsin pitkäkseni hyttiin....

Suomi-neito odotti minua, ja kesääkin oli vielä jäljellä...

Palataanpa siihen sitten ensi kerralla.....

Irlanti - saarivaltio, joka vei sydämeni

Kesäkuu 2019

Ensimmäiset viikot Irlannissa vietin pääsaarella noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Dublinista ( tunnin, jos ihan rehellisiä ollaan...tuolla saarella meinaan asuu yks jos toinenkin ,joka tykkää seistä jalka kaasupolkimella)
Sitten alkoi jo sielu huutaa merelle, kohti länsirannikoa, kohti pieniä saaria Atlantin valtameressä.

Kesällä 2016 vietin reilut 3 viikkoa Inishturkin saarella veneitä maalaillen ja tavaten valloittavia persoonia, lenkkeillen lumoavissa maisemissa ja syöden maailman parhaita kala-ja äyriäisruokia juuri merestä nostettuna ja taidolla tehtynä.
No nämä muistot mielessäni ja kuola suusta valuen ( se ruoka ) minun piti päästä takaisin noille saarille...koska elämä siellä nyt vaan on niin erilaista, siellä on ihan oma maailmansa, oma rytmi, luonto aivan iholla ja suuri,mahtava meri äärellään...

Ja niinhän minä sitten pääsinkin...
Matka merirosvo Grace O' Malleyn sielunmaisemiin vei minut Galwayn, Burrenin kansallispuiston ja Moherin kallioiden kautta Claren saarelle....Inishturkin naapuriin ❤.

Muistan oikein elävästi sen tunteen, kun sain astua tutulle lautalle, joka vei minut saareen.
Melkein tunnen meriveden pärskeet huulillani , ja sen koko kehon täyttävän valtaisan riemun, kun lautta irtosi rannasta ja määrätietoisesti Atlantin aaltoja mukaillen suuntasi kohti tulevaa kotiani.

Claren saarella asuin ja tein töitä vapaaehtoisena pienessä perheyrityksessä, Bed and Breakfast -yrityksessä.
Siivosin huoneita, petasin petejä, hoidin aamiaistarjoilun jne jne....
Vieraita tuli ja vieraita meni..

Omaa aikaa jäi yllin kyllin myös lenkkeilyyn ja saaren tutkimiseen töiden jälkeen....
" Irlannissa sataa aina" .
No EI muuten sada.
Ihan paria eka päivää lukuunottamatta sää oli koko kuukauden tosi hyvä, ja aurinkokin paistoi varsin usein.
Pyörääkin lainasin pari kertaa, mutta totesin, että tämäkin saari sopii ainakin minulle paremmin tutkittuna ihan jalkapatikassa.

Oli aivan mieletön fiilis päästä lenkkeilemään ristiin rastiin pitkin saarta, kannustusjoukkoja unohtamatta tietenkään - lampaita taisi olla enemmän kuin ihmisiä.
Nämäkin lampaat, kuten Inishturkissa asuvat serkkunsa, tottuivat varsin pian tähän merkilliseen kaksjalkaiseen otukseen, jolla tuntui olevan kova kiire jonnekin tai sitten se jäi haahuilemaan ympäriinsä päästellen välillä erikoisia mölähdyksiä ja ulvahduksia ( toim.huom. Claren saaren lampaat eivät selvästikään osanneet arvostaa tulkintaani Bohemian Rhapsodystä) .

Tuon saarella viettämäni kuukauden aikana pääsin taas kerran nauttimaan herkullisesta ruoasta, hyvästä livemusasta, huippukivojen ihmisten seurasta ja mykistävän kauniista maisemista.

Tuosta ajasta itsessään pystyisi varmaan kirjoittamaan pienen kirjan, vaikka päiväkirjaa kyllä pitäis kirjoittaa tuoreeltaan - silloin ne kaikki tunteet on siinä pinnassa käsin kosketeltavissa....( muistettava jatkossa, kun seikkailut taas alkavat).

Noh, Nuuskamuikkusen matka jatkui...sitä kun on kulkurin sydän ja sielu ja levottomat jalat, niin jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, on aika taas pakata rinkka ja jatkaa matkaa...
Ja niin kävi nytkin...kyyneleet silmissä halailtiin ja heitettiin hyvästejä ja seikkailut saivat jatkoa....
Muutaman mutkan kautta löysin itseni sitten jo Pohjois - Irlannin puolelta, Belfastista.
Kilometrit oli vaihtuneet maileiksi ja eurot punniksi kuin huomaamatta, ja minä seisoin keskellä Belfastia rinkkani kanssa.
Hymy ulottui korvasta korvaan kuin Staffilla konsanaan ja suorastaan kihisin innosta, minulla oli meinaan jo matkalippu valmiina , Skotlantiin!!!!
Wuhuu!!!!!
Ensimmäistä, muttei takuulla viimeistä kertaa Skotlantiin....❤🤗😍

3.4.2020 - Turku

Elämme merkillisiä aikoja.
Aikoja, jolloin todellisuus on todellakin tarua ihmeellisempää....muttei välttis lainkaan positiivisessä merkityksessä.
Kun yhdessä hetkessä kaikki on hyvin : katukahviloista kuuluu puheensorinaa ja iloista naurua, ihmiset viilettävät paikasta toiseen, junat ja bussit täyttyvät työmatkalaisista ja onnekkaista loman viettäjistä jne...
Seuraavassa hetkessä kuvittelet olevasi osa jotain surrealistista science fiction leffaa:
Mysteeri virus leviää ympäri maailmaa , ihmisiä putoilee kuin kärpäsiä, sairaalat täyttyvät ja ihan liian moni ihminen menettää läheisensä....
Rajat sulkeutuvat, lentokoneet jäävät maahan , pubeista ja kahviloista ei enää kuulukaan elämän ääniä, ravintoloiden pöydät yksinäisinä kaipaamassa ihmisiä vieraakseen...
Korona tuli " kylään" , ja tämän ei toivotun kuokkavieraan takia elämme nyt sitten näitä merkillisiä aikoja.

MUTTA - koska mediat ovat jo pullollaan tätä viheliäisen viruksen aiheuttamaa surua, sortoa ja kaaosta, niin minä en siihen nyt aio tätä enempää paneutua, ainakaan sen syvällisemmin.

Työkuviot meni kyllä kerta laakista uusiksi minullakin, olen nimittäin töissä ravintola-alalla, tarjoilija on ammattini - se viimeisin ammattini.
Koska kaikki paikat on nyt suljettu, tuli minullekin eteen suunnittelematon " loma", jos sitä nyt voi näin sanoa.

Nyt on sitten aikaa, olla kotona ja miettiä syntyjä syvijä , aikaa myös keskittyä vaikka lukemiseen ja tähän kirjoittamiseen.
Selailin tätä blogia taaksepäin ja huomasin, että eipä ole tullut hirveesti kirjoiteltua päiväkirjaa eikä ajatuksia ja tapahtumia tänne sitten viime kesän, runoja lukuunottamatta.
Mutta tapahtumiahan ei minun elämästä ikinä puutu, ja minähän olen tehnyt vaikka mitä ja ollut vaikka missä sen jälkeen, kun lähdin Irlannista sieltä pienestä Bectiven kylästä.

Mutta miten ihmeessä minä päädyin Irlannista Skotlantiin ja Suomeen ja nunnaluostarin kautta Utsjoelle ja sieltä kerrostaloon Turkuun....siitä nyt sitten saatte lueskella tässä lähiaikoina, onpaha n jotain ajankulua - tai vaikka unilääkettä, jos ei muuta 😉.

Lähdemme siis pienelle aikamatkalle, viime kesään ja Irlantiin, minun suuri rakkauteni , ja sieltä seurailemme minun jalanjälkiä monien mutkien,mäkien ja tuntureiden kautta nykyhetkeen....

Ottakaapa siis mukava asento, kupponen kahvia siihen viereen ja kiinnittäkää turvavyönne....matka voi pian alkaa!!!!

Lumeen tippunut enkeli

Lumeen tippunut enkeli

Hiljainen, liikkumaton hahmo kylmässä talvi-illassa.
Pakkaslumi ottanut tämän jäätävään syleilyynsä, kaikkialla täysin hiljaista.
Täysikuun luomassa kelmeässä valossa selviää, kuka tämä salaperäinen hahmo on.
Lumeen tippunut enkeli, eksynyt reitiltään, navigaattori rikki.

Kevään lapsi, kaukana , niin kaukana sieltä,
missä valonsäteet heijastuvat hänen läpikuultavista siivistään.
Nyt ei aurinko lämmitä enkelin poskea, vaan pakkanen haukkaa paloja kelmeästä ihosta kuin ahnas piraija.
Kukaan ei pysähdy , kaikki kävelevät ohi, yli, läpi.
Enkeli ei ole olemassa, ei heille, ei tässä maailmassa.
Tämä on talvikeijujen reviiriä, täällä vallitsevat heidän lainalaisuudet ja säännöt.

Enkeli värähtää hieman,
hän vaistoaa lämmön,
lempeyden, läheisyyden.
Hän ponnistaa voimansa äärimmilleen ja saa itsensä nousemaan siivilleen,
kuuran koristelemille siiville.

Hän pääsee lentoon,
suunnistaa pois pimeydestä ja kylmyydestä, kohti auringon suloista lämpöä ja juovuttavaa valoa.

Lumeen tippunut enkeli,
löytää reitin, suunnistaa sydämellään,
kohti ystävyyden kesäisiä keinuhetkiä leppoisan tuulen leikkiessä koivun lehdillä.