Myrskyluodon Anskun paluu

Myrskyluodon Anskun paluu

    Ensimmäinen päivä saarella sujui leppoisasti ja aika meni kuin siivillä.
Elän täällä pienessä talossa ja auttelen parhaani mukaan talon isäntää, joka on saaren kanta-asukkaita ja syntynyt täällä. Hänenkin elinkeinonsa on kalastus ja lampaat. Hänellä on myös kaksi Connemaran ponia ja varsa, sekä iloinen ja toimelias paimenkoira. Mukana menossa kaakattaa terhakkaana pari kanaa.

  Liekö väsymys vai raikas meri-ilma, tai ehkä molemmat, mutta nukuin ensimmäisen yön kuin tukki.
Heräsin uuteen päivään virkeänä ja täynnä tarmoa, uteliaana kaikesta mitä päivä toisi eteeni.

Isäntäni Pete on kohtelias ja mukava Irlantilainen mies, ja hän otti minut tänne mielellään seurakseen ja avukseen.
Päiväni alkoi aamiaisella, jonka jälkeen lähdin kiertämään saaren ympäri kulkevan polun.Sateli kevyesti,mutta hädintuskin tajusin koko sadetta, kun olin niin innoissani kaikesta.
Tällä reissulla tulee ainakin valokuvattua, voisin hyvin kuvitella viihtyväni täällä pidempäänkin.

Lenkin jälkeen otimme hoitaaksemme 2v kaunokaisen, eli Elsan, takkuuntuneen harjan ja hännän. Elsa otti homman hyvin, malttoi pysyä aloillaan enimmäkseen ja ei juuri keppostellutkaan.
Elsan laiduntoveri varsansa kanssa palaa mantereelta viikon sisään kotisaarelle toverinsa seuraksi, ja sitten on minulla kolme kaunista Connemaran ponia seurana ja huollettavana....ihanaa ❤!!!!!
Miellyttävän turpaterapian jälkeen lähdin saaren hiekkarannalle, uimaan...kyllä vaan....
Talviturkin heitin pois Atlantin kylmässä merivedessä aaltojen viskoessa minua rantaan.
Hengissä selvittiin siitäkin, vaikka uimista se touhu ei juurikaan muistuttanut. Mutta kylläpä virkisti, ja iloitsin vielä rannalla juoksemalla rantavedessä pehmeällä hiekalla paljain jaloin eestakasin...
Tästäkin tuli mieleen sarja Baywatch, joskaan oma sulokas kehoni ei ollut ehkä yhtä elegantti kuin tv sarjan tähtösillä.

  Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Pete päätti viedä maakravun merelle kalaan.
Eikun vaan pelastusliivi päälle,kumisaappaat jalkaan ja menoksi.
Kaunis ja tukeva puuvene vei meidät merelle,ja lyhyen taipaleen jälkeen pysäytimme moottorin ja aloimme kalastamaan.
Sepä olikin ensimmäinen kerta, kun tällä tytöllä oli sellanen onki mukana....olisiko ollut joku virvelin tapainen,jossa useampi viehe - en mi ä tiedä termistöä,joten älkää nyt kalamiehet hirveesti hekotelko.
Mutta härreguud sentään, kalaa sillä sai ja meren jumala oli anteliaalla päällä.
Minä sain kalaa, makrilleja, ja isoja sellaisia. Oi riemu ja autuus, tämähän on kivaa !!!
Siellä aaltojen keskellä keikkuminen pienessä vedessä teki oloni aika nöyräksi,ja vähän kyl jännittikin.
Luotin kuitenkin isännän ammattitaitoon ja hänen harkintakykyynsä, ja hyvinhän kaikki sujui.
Tätä lisää, ja sitä tulee lisää!!
Jossain vaiheessa Pete sitten päätti, että nyt on riittävästi kalaa niin meille kuin rapukatiskoihin syötiksi, joten palasimme rantaan.
Fisut fileiksi ja pannun kautta pöytään ja masuun....
Tätä tuoreempaa kalaa ei juuri voi saada.
Ai että maistui hyvälle raikkaan salaatin kera.

  Ensimmäinen päivä alkoi kääntyä iltaan ja olo oli väsynyt ,mutta onnellinen.
Tätä tämä tulisi olemaan nyt seuraavat 4 viikkoa : kalastusta, merellä oloa, eläinten hoitoa, taloustöitä ym ym....
Tuoretta kalaa ja mereneläviä tulen syömään paljon, ja oppimaan fileoinnin kunnolla ja kalaruokien tekoa ym ym....

Nyt menen tervehtimään Elsaa, ja sitten kerhotalolle internet yhteyden ääreen muutamaksi tunniksi. Iltapäivällä siivoilen tuvassa ja käyn ehkä lenkilläkin...

Palataan taas, tuulisin terveisin : saaren Ansku

Tie kutsuu kulkijaa

Tie kutsuu kulkijaa

    Joskus tulee vain tarve lähteä, päästä pois, vaihtaa maisemia. Se tunne hiipii hiljaa, alkaen pienenä rauhattomuutena ja keskittymiskyvyn heikkenemisenä , ajatukset vain karkailee koko ajan jonnekin ja katse hakeutuu jonnekin horisonttiin, ikäänkuin löytäen sieltä jotain.
Välillä se tunne jääkin tuohon vaiheeseen ja menee ohi...ainakin hetkeksi.
Välillä se voimistuu sellaisiin mittoihin, että sitä ei voi sivuuttaa vaan ainoa ratkaisu sammuttaa se polte on pakata reppunsa ja kuunnella sydämensä ääntä.

Niin tein nytkin...ja oi mistä itseni löysinkään ☺

    Tällä kertaa en lähtenyt Pahiksella, ja lentokone ei tullut kysymykseenkään. Vaihtoehdoksi jäi maantie tai rautatiet.
Mieli teki junailla, mutta lompakko oli eri mieltä...siispä bussilla.

Matka kaikkinensa kesti yli neljä päivää, reitti kulki suurinpiirtein näin: Turku - Tukholma - Hampuri - Bryssel - Lontoo - Dublin - Westport - Inishturk.
Bussit oli moderneja ja viihtyisiä, matkalla tutustuin uusiin ihmisiin - muihin reissaajiin ja paikallisiin.
Aika kului enimmäkseen ihan hyvin,sain jopa nukuttuakin.

Kun vihdoin ja viimein olin päässyt Westportin viihtyisään kaupunkiin Mayon kunnassa, aloin olla jo todella fiiliksissä.
Vielä lyhyt bussimatka lauttarantaan ja sieltä merimatka pienellä lautalla Atlantin tyrskyissä kohti määränpäätä.
Hetken levottomuus mahdollisesta merisairaudesta katosi pian ja nautin sydämeni kyllyydestä raikkaasta merituulesta kasvoillani ja ihailin aaltojen maininkeja ja ylläni kaartelevien lintujen taidonnäytteistä.
Lauttamatka kesti vajaan tunnin, ja pian saavuimmekin jo rantaan.

 Jo ensimmäiset hetket saarella tekivät minuun suuren vaikutuksen.
Karun kallioiset maisemat ja joka puolella ympäröivä meri lumoaa minut täysin, ottaa valtaansa.
Näyttää vahvasti siltä, että unelma Espanjasta ja sen lämmöstä ei enää olekaan se juttu, vaan minun kohtaloni on vahvasti kietoutunut meren ja pienten saarten ympärille.
Ensin lukuisat vierailut ja sitten kokonainen vuosi Kökarissa, ja nyt saan viettää ainakin neljä viikkoa täällä Inishturkin saarella Atlantin ympäröimänä.

  Inishturkin saari sijaitsee n.14,5km päässä rannasta. Ympärivuotisia asukkaita on n.50.
Saari on kooltaan noin 5km pitkä ja 2,5km leveä.
Ihmiset saavat elinkeinonsa kalastuksesta ja lampaista,saarella myös Bed and Breakfast majoitusta.
Tämä on ihanteellinen paikka linnuista ja kalastuksesta kiinnostuneille, ja saaren ympäri kiertää myös kaunis 5km pituinen polku. Täällä pesii myös lunni yhdyskunta ja lukuisia muita lintulajeja.
Saarelta löytyy aktiivinen ja toimiva kerhotila,jonka yhteydessä on myös pieni kauppa ja yllätys yllätys - pubi 😉.
 Näistä maisemista kirjoittelen tarinoita ja tuntemuksia nyt seuraavan kuukauden, joten pysykää linjoilla.
Lämmöllä, Myrskyluodon Ansku

Söitkö tänään???

Söitkö tänään?

         Tänään minä aion pitkän kirjoitustauon jälkeen avautua, sillä minulla on asiaa.

Minä aion nimittäin puhua asiasta, joka koskettaa meitä ihan kaikkia, joka päivä, monta kertaa päivässä – nimittäin syöminen.

Aihe sattuu liipaisemaan läheltä, hyvinkin läheltä, monestakin eri syystä.

Tärkein syy liene se, että henkiinjäämisen edellytyksiä on ravitsemus, ja ruoka.

Toinen tärkeä syy on se,että minä satun pitämään ruoasta, paljonkin, minä myös teen sitä mielelläni. Kolmas syy, miksi asia on sydäntäni lähellä on se, että minulla on ystäviä ja läheisiä,jotka tekevät uutterasti töitä kelloon ja kalentereihin katsomatta, että meillä kaikilla on pöydässämme hyvää ja laadukasta Suomalaista ruokaa: maitoa, leipää, kananmunia, lihaa jne jne....

Olenpa ammoisina aikoina kouluttautunut itsekin maatalousalalle, ja tehnyt töitäkin mm.lypsykarjatiloilla.

Nykyään työskentelen edelleen ruoan parissa, tarjoilemalla sitä asiakkaille.

Joten lienee melko turvallista sanoa, että minulla on kohtuullisen hyvät perustelut siihen, mitä tulen tässä nyt kertomaan.

   Minä olen reissunainen, viihdyn maailmalla, mutta viihdyn entistä enemmän myös rakkaassa kotimaassani, sillä juureni ovat täällä.

Kaikki ulkomailla vietetyt vuodet ja hetket ovat tuoneet paljon lisää perspektiiviä siihen, miten näen ja koen kaiken, ja miten arvostan omaa synnyinmaatani ja sen vahvuuksia.

Lukion historianopettajani sanoi minulle kerran, että on lottovoitto syntyä Suomeen.

Tämä pitää paljolti paikkansa, sillä meillä on täällä vielä enimmäkseen kaikki melko hyvin.

MUTTA – tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö olisi varaa parantaa, ja etteikö olisi kipukohtia, joihin on puututtava.

Ja yksi näistä kipukohdista on meidän maataloutemme, meidän maanviljelijöidemme tila, josta myös minä, paljasjalkainen kaupunkilainen, maidon suurkuluttaja, kannan huolta voimakkaasti.

Tänään on Helsingin katukuvissa näkynyt jotain sellaista, mitä ei ihan vähään aikaan olekaan näkynyt – nimittäin sadoittain traktoreita, jotka ovat tulleet ympäri Suomen pääkaupunkiimme.

Ja nämä traktorit, ja maatalousyrittäjät, ovat siellä aivan aiheesta ( joskin toivon että tilanne ei olisi koskaan mennyt näin pitkälle ).

Samaan aikaan, kun eri ammattijärjestöt ovat meuhkanneet ja vetvoneet näitä yhteiskuntasopimuksia ja viilanneet pilkkuja, niin on yksi ammattiala, mikä on unohdettu kokonaan.

Oikeastaan on ehkä väärin sanoa, että heidät olisi unohdettu.

Paremminkin ehkä niin, että heitä on muistettu, mutta aivan väärällä tavalla – nimittäin vaikeuttamalla heidän ammattiaan ja työtään entisestään, ja ajettu nämä omasta ammattistaan ja elämäntyöstään ylpeät ihmiset aivan äärirajoille.

He tekevät sellaista työtä, joista suurin osa meistä muusta väestöstä, ei koskaan jaksaisi, eikä pystyisi tekemään.

Työ on fyysisesti raskasta, työajat ovat pitkät ja epäsäännölliset, työstä saatu tulo on naurettava, mitätön.

Ja kun ilman maataloustukia ei tässä(kään) maassa ruokaa kasvateta, niin sen lisäksi, että kateelliset ihmiset panettelevat jatkuvasti heidän työtään, niin asianmukaiset virastot laiminlyövät omat tehtävänsä maksamalla viljelijälle kuuluvat tuet myöhässä – pahasti myöhässä.

Ja kun tuet eivät ole ajoissa tileillä kuten kuuluisi olla, niin alkaakin korttitalo kaatua pahasti..seuraa domino efekti. Viljelijä ei voi hoitaa maksujaan ajoissa, ja yksi surullinen esimerkki oli tämä tila,jolta katkaistiin sähköt.

Mikä hyvinvointivaltio toimii näin?? Häpeällinen tilanne, sietämätön.

Maatalousyrittäjämme ovat sitkeää porukkaa, sietävät paljon- mielestäni liikaa, ja ansaitsevat paljon

enemmän, mitä koskaan saavat.

Tietenkin sen konkreettisimman, eli työstä saadun tulon olisi oltava huomattavasti suurempi,mitä heillä nyt jää käteen- tyhjän saa pyytämättäkin näet.

Myös rahallisen tulon ja palkan lisäksi, maatalousyrittäjämme ansaitsevat kunnioitusta ja arvostusta, sillä faktahan on se, että jos tästä maasta maatalous loppuu, niin kusessa ollaan ja huolella.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen....

Olen henkilökohtaisesti pettynyt siitä, että esim. varsin paljon näkyvyyttä saavat huippukokit ovat nyt hiljaa.

Kukaan näistä nimekkäistä kokeista,joiden keittokirjoja pursuaa kaupoissa,ja joiden tv ohjelmat täyttävät kuvaruutumme, ei ole vaivautunut nousemaan esiin ja osoittamaan oman tukensa ruoan alkutuotannon parissa tekeville ammattilaisille.

Ei ne raaka-aineet sinne ravintoloiden keittiöihin taikoen ole tullut.

Sama pätee tietenkin myös eri suurtalouskeittiöihin: sairaalat, koulut,päiväkodit jne....

Ja kun pienennetään ympyrää,niin vastuu koskee meitä ihan jokaista – sillä me jokainen syömme.

Kauppojen keskusliikkeiden on otettava myös vastuu teoistaan, nämä halpuuttamiskampanjat revitään suoraan tuottajien selkänahoista.

Kyllä me kuluttajat voimme vähän enemmän maksaa siitä puhtaasta kotimaisesta ruoasta, jätetään vaikka muutama saunaolut juomatta ja suklaalevy syömättä -valintojahan nämä ovat.

Me äänestämme kukkaroillamme ja jaloilllamme – huolehditaan siis siitä,että valintamme tukevat Suomalaista ammattitaitoista ruoantuotantoa.

Minä en ainakaan halua herätä sellaiseen Suomeen, jossa ei ole enää omavaraisuutta,vaan kaikki tulee muualta.

Haluaisin itse tarjoilijana työskennellä sellaisessa paikassa, jossa voisin hyvällä omallatunnolla kertoa asiakkaille, että ruoka on tullut läheltä, ja se on laadukasta Suomalaista tuotantoa, jota meille joka päivä 24/7 tarjoavat ylpeänä työstään ja osaamisestaan maataloustuottajat.

Lämmin kiitos teille kaikille Suomalaisille ruoantuottajille, arvostan vilpittömästi teidän työntänne, ja omalta osaltani lupaan entistä enemmän ostaa kotimaista ja tehdä valintoja,joiden ansiosta jaksaisitte tehdä rakastamaanne työtä vähän pidempään.

 T.Ansku

Villasukat

                        

              Ne kertovat tarinaa,

              ovat osana elämää, 

              syntymästä kuolemaan.

             Pienen tuhisevan käärön varpaita lämmittämässä,

             ja ensiaskeleita pehmentämässä.

             Ne nuorimies äidiltään mukaansa saa,

             kun armeijan harmaisiin tallustaa.

            Kun kesäinen keiju niityllä astelee ja

            ja aamukaste hänen varpaansa kastelee -

            jo kiiruhtaa neito tupaan, kirjavat villasukat kaapista kaivaa,

            ei vilu enää kymmentä somaa varvasta vaivaa.

           Ja kun aika on lähteä, nukkua pois,

           sen lämpimin varpain tehdä jos vois.

           Silloin ois uneni lempeä ja syvä,

           ja päätös elämälleni ja villasukille värikäs ja hyvä.

Kirjeitä ....

     

     

     Siitä on aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut tätä blogia – mitä nyt muutaman runon ja tarinan olen saanut aikaan.

Jotenkin vaan vaivannut jonkinlaatuinen kirjoitus ummetus, ollut inspiraatio kateissa, liekö lähti sitten samalla ovenavauksella kun kaamosmasennus asettui taloksi.
Noh, eihän sitä väkisellä tarvitsekaan tekstiä vääntää, enhän tee tätä työkseni, pieni elantoni ei ole kiinni siitä,saanko aikaiseksi jotain nasevia tekstejä.

Onneksi netti on täynnä jo blogeja joka lähtöön: ruokablogeja, muotiblogeja, reissublogeja, lemmikkieläinblogeja, fitnessblogeja, ja varmaan blogeja blogienkirjoituksesta.....eli luettavaa riittää jokaiseen makuun....

Aloin pohtia itsekin, että pitäisikö minullakin olla joku tietty teema, minkä pohjalta tätä kirjoitan. Tulin jo pian siihen tulokseen, että koska elämäni on yhtä kirjavaa kuin villasukkanikin,jotka nyt lämmittävät varpaitani,on liene viisainta,että tämä minun sivustoni saa myös olla yhtä riemunkirjava, vailla päätä ja häntää.

Kunnes yhtäkkiä sain idean......

… Minulla on ollut jo pienestä tytöstä asti kirjekavereita. Ensin niitä oli kotimaasta, mutta heti kun opin englantia, aloin hankkimaan niitä vähän kaikista maailman kolkista.

Voi sitä onnea, kun koulusta kotiin tullessa pöydällä odotti kirje, jossa oli kauniita värikkäitä postimerkkejä ja persoonallisella käsialalla kirjoitettuna nimeni ja osoitteeni.

Minä kaipaan sitä aikaa, niitä kirjeitä, postikortteja, sitä tunnelmaa, sitä jännitystä....

kun tiesi, että jossain päin tätä maapalloamme joku oli istunut pöydän ääressä kynä kädessään, ajatellut minua, antanut aikaa elämästään juuri minulle – kirjoittaakseen omasta elämästään ja kuulumisistaan.

Ja tästä sain idean...vähän erilaisen, mutta pohjustuen juuri tähän ajatukseen...

Minä kirjoitan jatkossa elämästäni ja tunteistani täällä kirjeinä.

Kirjeinä kelle????

Minä olen valinnut kolme merkittävää henkilöä,jolle haluan ne osoittaa, mutta jotka te kaikki muutkin,jotka haluatte, saatte lukea.

Ensimmäinen henkilö on rakas äitini, joka ei ole täällä enää meidän kanssamme, ei fyysisesti, mutta

muutoin voimallisesti läsnä.

Toinen henkilö on minä itse – lapsena. 
Haluan kirjoittaa kirjeitä sille tytölle, joka olin pienenä.

Kolmas henkilö on rakas sieluntoverini, sillä tiedän, että hän on jossain – toivon hänet joku päivä kohtaavani, missä ja milloin – siitä minulla ei ole hajuakaan.

En edes tiedä, pitäisikö hänen kirjeet kirjoittaa suomeksi..kenties englanniksi, vai ymmärtääkö hän sitäkään kieltä.

Hänellekin haluan kuitenkin kirjoittaa, sillä hassussa pienessä sydämessäni tunnen, että minullekin on sellainen ihminen olemassa, joka tietää että minä olen täällä juuri häntä varten.

Joten näille yllämainituille henkilöille minä jatkossa kirjoitan täällä, ja aina en tule suoraan osoittamaan edes kenelle kirjeeni on tarkoitettu, joskus se voi olla heille kaikille ja joskus saatan haluta teidän itsenne päättelevän ketä olen milloinkin ajatellut...

Maailma on merkillinen paikka, jossa tapahtuu merkillisiä asioita ja jota asuttaa merkilliset erinäköiset hahmot.

Minun oma elämäni ei lie ihan sieltä tavallisimmasta päästä, ja kuitenkin koen olevani hyvinkin tavallinen tyttö.

Kaikki on suhteellista, ja miten sen itsekukin näkee omalta kannaltaan.

Minä tulen kirjoittamaan tänne näkemyksiä ja tuntemuksia minun kannalta katsottuna,

ja minun silmin nähtynä, korvin kuultuna.

Tästä on hyvä jatkaa..

 ps. Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi <3

Kun Lempi - Velho reissuun lähti

Kun Lempi – velho reissuun lähti

Metsän siimeksessä olevasta torpasta kuului kovaa ähinää ja puhinaa.

Utelias kettu kiipesi kivelle ja kurkisti varovasti ikkunasta nähdäkseen mitä siellä oikein oli meneillään.

Keskellä tuvan lattiaa oli valtaisa matkalaukku, ja sen päällä istui punakka pieni velho hikipisaroiden valuessa hänen otsallaan.

“ Menetkös siinä kiinni senkin kavala laukku “ tuhisi Lempi sydämistyneenä tälle raihnaiselle ruskealle matkalaukkua hämärästi muistuttavalle muinaisjäänteelle. Sanojensa painikkeeksi velho vähän pomppi laukun päällä, työnsi sisään sen repsottavista saumoista pilkistelevät kukalliset alushousut.

Pitkällisen taiston jälkeen laukku sulkeutui ja Lempi ojentautui voittajan elkein sen ylle, pyyhki hikeä otsaltaan, katseli ympärilleen hieman hajamielisesti..

“ Olenkohan minä unohtanut pakata jotain tärkeää, “ hän tuumi itsekseen.

Ulkona tätä toimitusta seurannut kettu alkoi tuntea suurta sääliä apeaa matkalaukkua kohtaan, ja päätti pelastaa sen pinteestä pudottautumalla kovaan ääneen kiveltä ja hämätäkseen velhoa.

Temppu onnistui,sillä velho päätti jättää asian sikseen, otti kiinni laukun rivasta ja alkoi kiskoa sitä pihalle puhisten ja läähättäen.

Pihalla häntä odotti hänen uskollinen luutansa, joka nähtyään velhon täyteen survotun matkalaukun pyöritteli silmiään ja päästi kauhistuneen voihkaisun: “ En minä ole mikään rahtiluuta”, tämä totesi närkästyneesti ja jatkoi: “ emmehän me pääse edes ilmaan tuo laukku kyydissä”.

Velho vilkaisi nääntyneen näköistä laukkuaan, huokaisi raskaasti ja alkoi purkaa kuormaa keskelle pihamaata.

Aikansa viskeltyään kirjavaa vaatekomeroaan kassin uumenista Lempi päätti kokeilla uudestaan:

“ Joko nyt? “

Luuta rääkäisi tuskasta,niin että lähipuussa istuneet kaksi varista olivat pyllähtää oksiltaan.

“ Minä saan tästä tyrän ja ikuisen vaivan”, se voikersi.

Siinä vaiheessa Lempi – velhon pinna oli jo äärimilleen venytetty.

Hän otti laukusta hammasharjan, laittoi sen hameen taskuun.

Sitten hän otti passinsa, sulloi sen paidan taskuun, ja hyppäsi luudan kyytiin ja hihkaisi: “Nyt mennään! “

Eipä tohtinut luuta enää kokeilla tulisen velhon kärsivällisyyttä vihjaamalle tälle, että kenties osa painosta johtui Lempin omasta hersyvästä habituksesta ja muhkeista muodoista. Luuta huokasi alistuneesti, keräsi kaikki voimansa ja pinnisti itsensä ilmaan.

Ja niin alkoi matka.....

Lempi ihaili maisemia, kaunis aurinkoinen päivä tiedossa,eikä ole luvattu edes turbulenssia.

Hyvän matkaa lenneltyään Lempi kysyi huolettomana luudalta, että oliko vielä pitkäkin matka etelään...

“ Etelään ?? ETELÄÄÄN ??? “

Pitikö meidän mennä etelään”, kysyi hämmentynyt luuta matkustajaltaan.

Minä luulin että olit matkalla Velhojen vuosikokoukseen Kalakukko -landiaan.

Velhon kulmat kurtistuivat ja hän tokaisi luudalle: “ Etkö sinä ole lainkaan katsonut koordinaatteja ajotietokoneesta?”

Luuta katseli ympärilleen.....

“ Ajotietokoneesta ? Onko meillä semmoinenkin? Ja jos on, niin missäköhän se mahtaa sijaita?”

Lempi oli hetken hiljaa, ja kiljaisi sitten harmissaan:

“ Voi paviaanien peräpukamat ja iguaanin ientulehdus !!! 
Sehän se oli, minkä unohdin pakata.”

Nolo puna kohosi hänen kasvoilleen ja hyvin hiljainen ääni jatkoi:

“ Olen kovasti pahoillani, että annoin sinun kuulla kunniasi uskollinen luutani.

Tämä on kyllä nyt minun virheeni.

Kerran me olemme matkalla Kalakukko – landiaan velhojen vuosikokoukseen,on liene syytä kaivaa esiin heidän murresanakirjansa, että ymmärtäisin edes jotain,mitä siellä puhutaan.”

Sitten hän jo tyytyväisenä suunnanmuutoksesta huolimatta hihkaisi uudestaan, nyt iloisemmalla äänellä:

“ Pistäkeepä remelit kiinni, nyt männään ! “

Ja niin lensivät Lempi – velho ja luuta Kalakukko – landiaan.

Mitä siellä tapahtui, siitä kuulemme ehkä seuraavalla kerralla.

Matka

Äiti äiti...joko nyt lähdetään," kysyi pieni tyttö malttamattomana reppu selässään kohottaen katseensa kohti vieressään seisovaa naista.
Äiti hymyili lempeästi tarmokkaalle tyttärelleen ja kyykistyi hänen eteensä sanoen: 
" Tyttöseni,sinun matkasi on jo alkanut. 
Se alkoi jo silloin,kun sinä itse sait alkusi. 
Nyt sinun täytyy vain jatkaa sitä,ja tehdä siitä omanlaisesi - sinun näköisesi seikkailu". 

Tytön alahuuli alkoi väpättämään ja pieni uhma kohosi hänen taivaansinisiin silmiinsä.
Hän jatkoi: " Ei minulla ole rahaa ja minulla on pienet jalat, en minä pääse pitkälle." 

Äiti lohdutteli tätä tuiman näköistä pientä lastaan:
 " Kuljet sitten pienin askelin, lähemmäksi ja hitaammin. Mutta kun pidät sydämesi puhtaana ja aistisi auki,niin seikkailu odottaa sinua lähempänä kuin luuletkaan".

Tyttö niiskautti kuuluvasti ja nosti leukaansa ja sanoi kirkkaalla lapsenäänellään: " Minä lähden nyt kohti suurta seikkailua....pieni tauko.."saanko kuitenkin pari eväsleipää mukaani?"