Olen äiti -olen myös nainen, ystävä,sisko,rakastaja

Olen äiti - olen myös nainen, ystävä,sisko,rakastaja

  Kaunis raikas siniristilippu heiluu salossa, tänään on taas se päivä vuodesta....
...tänään juhlitaan äitejä, vissiin siis minuakin.
Jostain syystä en ole järin juhlatuulella, tosin en kyllä liiemmin juhli jouluja ja pääsiäisiäkään, eli toisinsanoen olen hapatus ( wirn).
Ei, en pidä äityttäni itsestäänselvyytenä, en pidä mitään elämässä itsestäänselvyytenä. Ja kyllä, rakastan poikiani sydämestäni ja puolustan heitä viimeiseen veripisaraan ja hengenvetoon, jos heitä joku ikinä uhkaisi mitenkään.

Olen kiitollinen omalle äidillemme, joka lähti keskuudestamne aivan liian varhain.
Olen kiitollinen hänelle kaikesta, mitä hän teki meidän lasten eteen.
Olen kiitollinen niistä elämän oppitunneista, mitä häneltä sain vain seuraamalla häntä ja miten hän oli äiti.
Hän on tänäänkin läsnä elämässäni, eikä ole koskaan siitä poistunutkaan, vaan muistuttaa monin tavoin olemassaolostaan.

  Minä en ole koskaan ollut ns.lapsirakas.
En ole koskaan alkanut lässyttämään nähdessäni pikkuvauvoja, mutta koiranpennut ovat saaneet minut kyllä lepertelemään siitäkin edestä.
Minusta nyt kuitenkin tuli äiti kahdelle upealle pojalle, joista olen tavattoman onnellinen ja kiitollinen, omintakeisella tavallani.
En silti jaksanut heidän ollessaan pieniä puhua vain vauva-arjesta tai kakan koostumuksesta, vaikka perheen koiran suolistotoiminta olikin välillä myös osana ruokapöytäpuheita.
Synnytin alakautta, imetin molempia pitkään, olin varsin kauan myös kotiäitinä - näistähän sitä perhelehtien keskustelupalstoilla väitellään verenmaku suussa...nekö ovat ne ns. hyvän äidin tunnuspiirteet???
Uraäidit vastaan kotiäidit, imettäjät vastaan pulloruokkijat jne....lista on loputon...

Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti.
Ja äitejä ovat hekin, joiden jokainen solu on äiti,joiden sydän on äiti jokaiselle lapselle,joka tarvitsee äitiä, mutta heille itselleen jostain syystä tätä mahdollisuutta ei ole suotu kasvattaa sisällään uusi elämä.
Maailmassa on myös miljoonia tyttöjä, jotka ovat itsekin vielä lapsia, mutta tämä lapsuus on heiltä riistetty, kun heistä on tehty väkisin äitejä...lapsiäitejä.

Ja vaikka minä en olekaan pullantuoksuinen äiti, jonka arki täyttyy lasten kiikuttamisesta harrastuksesta toiseen, olen minä silti riittävän hyvä -toki lopullinen arvio on ansaitusti poikieni käsissä.

Tänään juhlitaan äitejä, mutta meidän lapsemme eivät olisi täällä ilman heidän isejään.
Vanhemmuus kuuluu molemmille, oikeutetusti.
Lapsella tulisi olla oikeus molempiin vanhempiinsa, älköön sitä oikeutta kukaan lapseltaan riistäkö.
On toki tilanteita, jolloin lapsen hyvinvoinnin ja turvan edellytyksenä on ehkä rajoittaa toisen vanhemman osallisuutta lapsen arkeen, mutta ellei kyse ole oikeasti lapsen turvallisuuden takaamisesta, kukaan ei saisi käytttää heitä lyömäaseena omien etujen ajamisessaan ja koston välineenä.
Valitettavasti tätä kuitenkin tapahtuu koko ajan, ja nimenomaan naisten toimesta useimmiten.
Onko sellainen hyvä äiti, joka omii lapset hinnalla millä hyvänsä,vieroittaen heidät isästään?
Onko sellainen hyvä äiti, joka elää koko elämänsä lastensa kautta, uhraten kaiken äitiyden alttarilla?

Me emme omista lapsiamme, he todellakin ovat meille lainaa vain, kuten Maarit kauniisti tulkitsee.
Annetaan tilaa toisillemme olla erilaisia - erilaisia äitejä, erilaisia vanhempia, erilaisia ihmisiä.
Juhlitaan yksilöllisyyttämme, ollaan yhdessä äitejä ja isiä lapsillemme, kaikille lapsille.
Annetaan heille tilaa kasvaa, tukea ja suojaa,silloin kun sen aika on.
Annetaan lapsillemme rohkeutta kohota siivilleen ja lentää kohti omia seikkailujaan.
He löytävät kyllä takaisin juurilleen, sillä heillä on mukanaan kompassi, joka ohjaa heidät turvaan - heillä sykkii sydän, jossa palaa elämän liekki.

Sieluntoverilleni

             Sieluntoverilleni

En tiedä, pitäisikö tämä lähettää pullopostina vai yrittää savumerkeillä, vai miten voisin sinut parhaiten saavuttaa.
En tiedä missä olet juuri nyt, mutta veikkaan, että saattaisit istua rosoisen kannon päällä kohentamassa nuotiota.
Saatat ehkä myös selvitellä verkkoja pienessä veneessä jossain ulapalla, aaltojen keinutellessa sinua rauhoittavasti ja kevyen tuulen pörröttäessä hiuksiasi.
Saatat istua mökkisi portailla rapsutellen hajamielisesti vieressäsi istuvaa uskollista ystävääsi, joka puolestaan kaihoisasti luo katseitaan sinun toisessa kädessäsi olevaan herkulliseen makkaravoileipään.

Mahdatko sinäkin ajatella minua, miettiä missä olen ja mitä teen.
Katseletko sinäkin öiselle tähtitaivaalle miettien,että osuvatko katseemme samaan tähteen?
Kuljeskeletko sinäkin huolettomasti tien poskea reppu selässä luottaen siihen, että kohtalo tuo tiemme yhteen, jos niin on tarkoitettu?
Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että vaikka tiedät olevasi yksin siinä hetkessä ja tilassa, koet vahvasti jonkun läsnäolon?
Kaipaatko sinäkin joskus sitä tunnetta minkä saa, kun syleilee toista niin pitkään, että hiekkakin pysähtyy tiimalasissa ja lakkaa valumasta?
Tai sitä hetkeä, millaista on jakaa hiljaisuus yhdessä toisen kanssa??
Alatko hymyilemään itseksesi, kun ajattelet meitä nauramassa jollekin älyttömälle jutulle vedet silmissä?
Ja kun olet vajoamassa uneen, maistatko sinäkin huulillasi suolaisen meriveden kostuttaman suudelman?
Tunnetko kaulallasi lämpimän hengityksen?
Kuiskaat pimeään yöhön hiljaiset hyvän yön toivotukset minulle?
En tiedä, tavoitammeko toisemme ennen tämän ajan loppua, vai onko tarkoituksemme tavata myöhemmin, eri muodossa, eri ajassa, eri tilassa.
Toivon kuitenkin polkujemme kohtaavan, sillä minulla olisi sinulle niin paljon kerrottavaa, ja haluaisin kuulla äänesi ja katsoa kujeilevia silmiäsi.
Kunnes näin käy, toivon sinulle suotuisia tuulia ja turvallisia kilometrejä.
Lämmöllä, sinun sieluntoverisi
Ansku

Elämisen sietämätön keveys

Elämisen sietämätön keveys

 Pimennysverhojen rävähtäessä auki,auringonvalo lähes sokaisee minut loisteellaan.
Kahvinkeittimen iloinen porina täyttää pienen tilan, ja tuoksu leviää mökin ympäri kulkeutuen tajuntaani.
Vien varovasti pari sormea kaulalleni, tunnen sykkeen suonissani...
Minulla on pulssi, elän - siis olen.
Hetken jo epäilin siirtyneeni ajasta ikuisuuteen, koska aika oli lakannut olemasta ja auringon valo hohti niin kirkkaana kasvoilleni, että kuvittelin todellakin siirtyneeni jonnekin ikuisen kesän maisemiin.
Mutta ei, tuttu pieni kotipesä oli edelleen ympärilläni,luoden suojan ulkomaailmalta.
Kuuma kahvi kirvoitti kielenkantani, ja emalimuki poltti huuleni..tämä viimeistään riitti todisteeksi että olen edelleen kiinni maallisessa tomumajassani ja tässä ympäröivässä yhteiskunnassa.

Kaikesta konkreettisesta todistusaineistosta huolimatta oloni on vähintäänkin epätodellinen, ihan kuin leijuisin kaiken ulkopuolella, kuin osana jotain rinnakkaistodellisuutta.
Näen itseni osana, hyvin hyvin pienenä osana, kokonaisuutta.
Katson tuota hajamielisesti kahvia hörppivää ihmistä vierain silmin.
Kuka hän oikein on? Mikä hänen tehtävänsä on?
Mikä on tehnyt hänet juuri tuollaiseksi?
Minkälaiset myrskyt ovat hänen kulmiaan hioneet, millaiset aallot häntä uneen tuudittaneet?
Millaisille rannoille tuulet ja vesi ovat hänet kuljettaneet?
Kuka on ottanut hänet käsiinsä, ja miten kohdellut? Onko heittänyt voimalla kallioon? Onko viskannut armoille syystyrskyjen meren pohjaan?
Onko ottanut hellästi käteensä, hyväillen sileää pehmeää pintaa?
Mikä on saanut hänet ajelehtimaan kohti rantaa, selviytymään?
Miksi juuri hän ei ole kadonnut jonnekin äärettömään syvyyteen näkemättä koskaan pintaa?

Puhelimen ääni repäisee minut rajusti takaisin todellisuuteen, tähän hetkeen.
Tunnen, kuinka toinen minä törmään omaan kehooni,tunnen kahvikupin painon kädessäni, palaan konkreettisesti takaisin maanpinnalle.

Elämä, se on niin arvaamaton. Se yllättää lakkaamatta, jokainen mutka tuo eteen jotain uutta.
Jokainen ylämäki on haaste, joka vaatii veronsa. Mutta kun pääsee huipulle, niin näkymä sieltä palkitsee aina uutteraa yrittäjää.
Jokainen vauhdikas alamäki tuo huulille iloisen kiljahduksen ja kyyneleet silmiin, ilon kyyneleet..silloin on aikahuokaista, vetää henkeä ja nauttia kyydistä.
Sillä elämä on matka, mieletön matka ja seikkailu, ja se ei ole itsestäänselvyys.
Joten kun heräät aamuisin, muista laittaa turvavyöt kiinni,ottaa hyvä asento ja nauttia kyydistä, kuljettajana oman elämäsi tiellä.

Kuolemassa sukupuuttoon-hyvät tavat

Kuolemassa sukupuuttoon - hyvät tavat

  Mihin katosivat hyvät tavat? Mihin katosivat sanat: anteeksi, kiitos, ole hyvä jne ihmisten jokapäiväisestä elämästä?
Mihin katosivat pienet teot, jotka osoittavat välittämistä, hyviä tapoja?
Entä eleet?
Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi meistä on tullut niin itsekeskeisiä ja välinpitämättömiä?

Sinä,joka ohitit kaupan kassalla sen mummelin, onko sinun aikasi ja elämäsi muka jotenkin tärkeämpää kuin sen ikääntyneen rouvan, joka vaan halusi hakea kissallee ruokaa ja itselleen kahvimaitoa?
Sinä, joka tyytyväisenä istuit bussissa ja räpläsit hienoa älypuhelintasi-olivatko sinun jalkasi todellakin niin uupuneet,ettet voinut nostaa takapuoltasi penkistä antaaksesi tilaa sille raskaana olevalle naiselle?
Sinä, joka äyskit sille kahvilan työntekijälle, oliko elämäsi todellakin kiinni niistä muutamista minuuteista, jotka jouduit odottamaan saadaksesi palvelua?

 Minä olen huolestuneena seurannut jo pidemmän aikaa tätä perus käytöstapojen katoamista arjestamme. Ei voi syyttää lapsia, jos vanhemmat itse antavat huonoa esimerkkiä.
Eikö kenenkään muun kotona enää kiitetä ruoasta, kun noustaan pöydästä?
Eikö kellään ole käynyt mielessä, että hymy ei maksa sinulle mitään, mutta voi oikeasti pelastaa jonkun päivän?
Mistä lähtien meistä on tullut toisillemme näin vähäpätöisiä, merkityksettömiä?
Sosiaalista mediaa ei voi syyttää kaikesta, mutta totuus on kuitenkin se, että tänä facebookin,twittereiden ja tindereiden aikakautena, ihmisten alkeellisimmatkin tavat ovat valuneet viemäristä.
Sitä jotenkin oletetaan, että kun ei tarvitse kohdata ihmistä kasvokkain,niin häntä ei sitten tarvitsisi kohdella kunnioittavasti ja asiallisesti?!

Minä olen oppinut kotoa, äidiltäni, käytöstavat, ja olen onnellinen, että olemme onnistuneet vanhempina siirtämään nämä perustavat myös lapsellemme,vaikka muuten olenkin saanut kuulla olevani täysin epäonnistunut äiti.
Minulla on sama käytös etiketti, kohtaan ihmiset kasvokkain tai internetissä.
Minua raivostuttaa suunnattomasti ihmiset, jotka nostavat itsensä toisten yläpuolelle ja sitä mukaa antavat ymmärtää,että heidän aikansa on jotenkin muka tärkeämpää kuin meidän muiden.
Ihan samat vuorokaudentunnit meille kaikille on jaettu, se on itsestämme kiinni, miten päätämme ne tunnit käyttää.
Mutta kenenkään, ei edes sen kiireisimmän politiikon tai business naisen elämä roiku niin ohuella langalla, että se rohkaiseva,ystävällinen hymy toiselle kanssakulkijalle, katkaisisi tämän langan.

Ollaan ihmisiä toisillemme ❤
 

Naiseuden myytit

Naiseuden myytit

  Tätäpä olen pohtinut eräänkin kerran, eikä tämäkään ilta tee poikkeusta.
Kun minä tänään suihkussa kyyristelin ajelemassa säärikarvojani, jotka olivat kasvaneet kunnioitettavan pitkiksi, pohdin siinä samalla mitä järkeä siinäkin hommassa oli.
Kun toimitus oli suoritettu vasta toisesta jalasta, niin se näytti kuin olisin ollut leijonankesyttäjä..
Iloinset verivanat valuivat pieninä puroina pitkin pohjetta, ja hetken jo ajattelin,että jätän toisen koiven kokonaan ajamatta..onhan minun villasukkanikin eriparia tarkoituksella.
Päätin kuitenkin jatkaa pyhää toimitusta, käynnistin ruohonleikkurin(lue naisten käsihöylä),ja jatkoin itseni kiduttamista. Homman päätyttyä oikaisin selkäni ja "ihailin"aikaansaannostani...kylläpä olikin hehkeät sääret, suoraan teurastuksen jäljiltä....kyllä nyt passaa kulkea minimekossa esittelemässä rotusääriä..
Ja ei- ne sokeroinnit ja muut vastaavat toiminpiteet eivät ole yhtäön vähemmän tuskallisia, ja mielummin menen juurihoitoon ilman kivunlievitystä kuin ottaisin Brasilialaisen bikinivahauksen.
Mitä pahaa siinä muka on, jos naisella on säärikarvat?? Nehän suojaavat ihoa, ja mehän olemme apinoiden sukua...johan siinä kärsii katu-uskottavuus,jos olemme läpikotaisin karvattomia...
Miksi se on ookoo miehille,että heille sallitaan karvoja ja naisien pitää kärsiä kaikenlaista , koska joku ihme yleinen normi, myytti naiseudesta, edellyttää meidän olevan karvattomia.
PAITSI - yksi poikkeus tähän on!!! Nimittäin hiukset!!
Ja taas, kaljut miehet usein koetaan seksikkäiksi, mutta kalju nainen?? Hmm...jostain syystä se ei taas toimikaan niin päin.
Kyllä naisella pitää olla hiukset, ja mielummin pitkät hiukset....tämä varmaan taas lukee jossain näkymättömässä naiseuden syvin olemus opuksessa, jota minä en ole koskaan vaivautunut lukemaan.
Minä olen kalju kuin keilapallo, ja viihdynkin sellaisena. Minulta kysytään usein, miksi olen ajanut hiukseni pois?
Miten niin miksi?? Enhän minäkään kysy keneltäkään,miksi he ovat viihtyneet niin hyvin ruokapatojen äärellä.
Ja kun nyt vielä olemme tässä karva-bisneksessä, niin ei unohdeta sitä salaista puutarhaa 😉.
Miksi naisen on oltava sieltäkin karvaton, posliini? Samaan aikaan kun saa "torvea soitellessa" itse myös hammaslankahoidon pyytämättä.

 Aihe on suorastaan kutkuttava, siirryn siitä huolimatta karvoituksen kiehtovasta maailmasta naiseuden yhteen kuuluisimmista olemuksista: kuukautiskierto..
Kuinka moni nainen on kuullut mieheltään,että onko sulla taas se aika kuusta, jos olet jostain syystä hieman takakireä.
Kukaan mies on tuskin päässyt päiviltään naisen kuukautisten takia. Mutta se kysymys itsessään, onko taas se aika kuusta, voi varsin hyvin aiheuttaa murhanhimoisen reaktion naisessa.
Ei niitä kukaan ole väenvängällä halunnut, yhtään sen enempää kuin vaihdevuosien kuumia aaltojakaan, mutta olemme nyt vaan saaneet ne tämän naisena olon mukana, kuuluu pakettiin.

Lehdet tursuavat hoikkia pitkäsäärisiä naisia upeissa luomuksissaan sipsuttelemassa siveästi korkokantakengissään. Victoria's secretin kuvastot pullistelevat jumalaisen kauniista naisista seksikkäissä alusasuissaan..
..ja minä, minä istun pitkissä kalsareissani kotona ja juon suoraan tölkistä maitoa ja katselen jakson toisensa perään Pulmusia. Kontrasti on huikea, suorastaan mykistävä.
Mutta en minä koe olevani yhtään vähemmän seksikäs, vaikka sääreni ovatkin ruvella ja kynnet tyngät,tuulenhalkaisija palanut karrelle kevään ensi auringonsäteistä. Minä koen olevani yhtä voimakkaasti nainen ja seksikäs, vaikka säärikarvani lepattaisivatkin tuulen vireessä ja kaljuni kiiltää kuin täysikuu öisellä pakkastaivaalla.
Minua ei rajoita mitkään yleiset normit eivätkä käsitteet, kyllä minä tiedän oman arvoni ja seksikkyyteni, se kumpuaa syvältä sielustani, eikä virttyneet verkkarit ja crocsitkaan himmennä sitä poltetta, mikä minusta lähtee.
Makuasioista ei voi kiistellä, ja kauneus on katsojan silmissä.
Mutta olisiko aika murtaa myyttejä ja arvostaa kaikenlaista kauneutta? Olisiko aika keskittyä oikeasti näkemään se ihminen niiden vaatteiden sisältä, eikä jäädä kiinni vanhoihin kliseisiin ja käsitteisiin?
Annetaan kaikkien kukkien kukkia!

Who kidnapped the spring??

Who kidnapped the spring??

I woke up one morning to a horrendous sight: the whole ground was white and all the trees were wearing this heavy white jacket, it was cold and damp...
I had to grasp the table preventing me from fainting and falling down, I reached my phone and was ready to call a nationwide emergency situation, but something held me back...
I knew it,right  then and there, the spring had been kidnapped!!!
I was in shock. Who in their right mind would do something so vicious, so cruel?? Spring had never done anything bad, to anyone..
Everybody love spring: her bright and joyous personality with a sparkling tone on her laugh; the kids, the birds, everybody.....
Weather gets warmer, people smile a little bit more, kids are playing outdoors with T-shirts and shorts.....
It is just a lovable season, nothing to dislike...
Unless.....
...unless the ugly face of envy was lifting up again..
Who would envy spring??
It came to me instantly, I knew who..I knew exactly who kidnapped the innocent little spring right out of her frontyard...
November - that devious creature of cold and darkness had made his appearance. He crawled out of his cave, scared the living daylights of all the birds- who all took a sharp 180 and turned back to south...
They were gone....
November was standing outside his cave, stretched his stiff body and roared loudly. November was sick and tired of all the positive attention what spring had from everybody, so he decided to give a little show of his own.
And boy did he do a great job on that!!
All the medias went on about the big storm,that took over of the whole country. The traffic was jamming, people became cranky and the first flowers were suffocating under the heavy snow blanket.
An evil smile spread across November's face and he was so proud of his doings.
" Now they see,who is the master in command here,"he said, and continued : " Where did you go hiding, oh sweet little spring??Come up and face your winner, come and see, who really leads the world".
But spring was gone, vanished to a thin air. She was looking for a warm safe place to hide for a while, for as long as the mighty november had lost his energies and dived back to the darkness,where he belongs.
Spring knew,that this was the last effort of November to show his powers, so she gave him the room.
November was a cranky old fellow,who liked darker shades and cooler temperatures -he was the complete opposite of the cheerful and colourful lady spring.
But it was all about the balance, and there was time for everything.
Spring smiled a little bit and while she was falling asleep,she could still hear November's basso sounds echoing in the air.

Leopard cannot change its spots

A leopard cannot change its spots



 I learned to read at a very young age, I think I was 4 years old at the time, when I started spelling the words of my favourite books. After that, my life was never the same again - a whole new world opened up to me to discover, and I was so eager to get my hands on anything with text or maps.
I loved maps as well, practically stole my sister's school atlas and dived into it, learning about all the deepest of seas and highest of mountains,what this planet had and everything in between.
It was magical...I was interested in everything: cultures, geography, languages, animals....just everything, and I became a little adventurer right then and there.
At school it was always the languages and geography, where I was so good at.Even those times when I wasn't so lucky to have encouraging teachers supporting my passions, I didn't let them to turn me off either.
Writing was also something, that I was doing well.

Years have passed by, and I have grown up, I am suppose to be all adult and everything,what comes up with that territory...
However, something hasn't changed at all, as a matter of fact, quite the contrary, that being my passion of wandering and exploring our planet.
A leopard cannot change its spots, I am still that curious little girl, who has the ever-growing will to seek and learn.
And even thought I have always loved my books and reading, I never had the patience to study very hard at school, I was way too busy to live my life and learn from it, than to sit at my desk and study it for years in universities.
That is why, I am not a marine biologist nor am I an antropologist or a biologist etc....
I go head on to my very own empiric experiments, learning from them.
Sometimes those experiments are mellow and I find myself quite enjoying them. Then there are those experiences, that have indeed taught me very valuable lessons, but with the very high pricetag on them.
I have found myself completely exhausted and bruised,both physically and emotionally, but after I have re-gain my energies, I have come to notice the value of those hard lessons.
I have done my share of compromises, licked my wounds and count my blessings and carried on...
I have lived by trial and error, sometimes went along the lines of the majority - settled for certain rules and routines fixed by somebody else, not by me.
And there is nothing wrong with routines, it is just not my cup of tea.
For many people routines brings structure and security, for me it is the contrary.
Let me be clear- I do live by the laws, and I dont harm anybody either.
That being said, I don' t like to be told what to do,and bureaucracy makes my skin crawl..
I need to do things my own way, not told by others,how to live my life.
Staying still at one place and having a regular same job doesn't give me any satisfaction what so ever. It only kills me from inside, little by little everyday.
I am much more happier painting beautiful wooden boats in a remote island and get paid by room and food, than having a safe job with a regular salary till the end of my days.
I am born with that " wanderer-gene", who is never happy staying in one place for too long. I am not lost to be found, I am on my journey, this is MY adventure.
I was meant to be like this. Trying to mold me to routines and settled schedules will kill me, it will kill my inner flame.
So - please, let me be me! Let me roam wild and explore this planet the way I have chosen.